Museokuvia

Helene Schjerfbeck -elokuva on komea vain ulkoisesti.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Laura Birnin esittämä Helene Schjerfbeck on enemmän kuin näköishahmo. Toisin kuin monissa kotimaisissa suurhenkilöiden elämäkertaelokuvissa, tällä ihmisellä on elämää näiden kuvien ulkopuolellakin. Kohtauksiin, joissa Schjerfbeck maalaa, voi uskoa: tässä on taiteilija työssään.

Antti J. Jokisen ohjaama Helene ei ole silti onnistunut. Jokisen ja Marko Leinon veltto käsikirjoitus jättää liikaa vastuuta tunnelmoinnille, jossa onnistutaan vain satunnaisesti. Vaikka Helene vastaa ulkoisiin odotuksiin, joita kuuluisasta taiteilijasta kertovalle pukudraamalle voi asettaa, se ei vastaa tärkeimpään kysymykseen, miksi juuri tämä tarina on elokuvana kertomisen arvoinen. No, tietysti siksi, että on tällainen kuuluisa taiteilija. Se vain ei riitä.

 

Keskeinen ongelma on elokuvan ytimessä: Schjerfbeckin ja Johannes Holopaisen esittämän Einar Reuterin välillä ei ole kipinää. Rakkaussuhde ja sen jälkeinen kaipuu jäävät väitteen tasolle. Aidon tunteen puute tai pelko ei liene tahallista. Elokuvan näennäinen herkkyys kun on muutenkin sievään kuvaan ja asetelmaan, ei tunteeseen perustuvaa, ja joskus se on pakotettuakin.

Kun juonelle olennainen rakkaustarina on kupla, on vaikea arvioida, mikä muu rakenteessa mättää. Elokuvan ydinväitteet Schjerfbeckin persoonasta vaihtuvat. Moni kohtaus esittää aivan uuden piirteen hänestä, ja sehän olisi jännittävää, mikäli paljastukset olisi rakennettu taiten. Tekijän itseluottamuksen pettämisestä kertoo, että keskeiset asiat, joiden välittäminen elokuvan keinoin on epävarmaa, sanotaan armeliaasti myös repliikeissä ääneen. Siinä katoavat loputkin jännitteet.

Krista Kososen näyttelemä ystävä käy Schjerfbeckin luona, jotta tunteista voidaan puhua ääneen. Taidemaalarin äitiä esittää Pirkko Saisio. Tämänkin hahmon tarina johtaa siihen, että katsojalle lausutaan vielä Helenen suulla se, mitä äidistä piti ajatella.

Helene tuntuu pitkältä, mutta se on kaunis katsoa. Eräässä asiassa Jokinen, huippukuvaaja Rauno Ronkainen ja lavastus- sekä puvustuspuoli ovat onnistuneet niin, että voisi puhua läpimurrosta. Epookki on suomalaiselle elokuvalle poikkeuksellisen saumatonta ja konkreettista, melkein kuin sitä voisi tunnustella.

Lopuksi esitellään vielä Schjerfbeckin maalauksia nykyajan museomiljöössä, mikä on keskinkertaisista eurooppalaisista taidemaalarien elämäkertaelokuvista tuttu keino.

Antti J. Jokinen: Helene. Elokuvateattereissa. ★★