Fingerpori-elokuva: karmea oppitunti siitä, milloin huumori ei vaan toimi

Arvio: Solar Films tuotti Pertti Jarlan sarjakuvasta mystisen huonon elokuvan, kirjoittaa Kalle Kinnunen.

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pertti Jarlan strippisarjakuva Fingerpori on hauskimpia suomalaisia huumori-instituutioita.

Sarjan parhaiden strippien huumorissa on aina ainakin kolme tasoa: oivallus, Jarlan pöhkö tapa esittää se sekä vielä jokin assosiaatio vitsin ulkopuolelle. Fingerporilainen oivallus on usein sanaleikki tai kaksimielisyys, toisinaan vain kontrasti, joka syntyy, kun asetetaan kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa yhteen.

Ollaan siis huumorin perusytimessä.

Jarlan ideat ovat usein moderneja, kiinni ajan hengessä. Kun hän on mauton, hän on parhaimmillaan nerokkaalla tavalla mauton.

Fingerporista on tehty nyt elokuva, joka on ulkoisesti suunnilleen täydellinen Fingerpori -elokuva: maailma on kuten sarjakuvassa eli eräänlainen 1980-luvun rumin, itäsaksalaistyyppinen pikkukaupunki-Suomi. Maskeeraukset ovat onnistuneita.

Muuten elokuva taas on täydellisesti epäonnistunut Fingerpori -tulkinta.

Tehtävä on tietenkin mieletön ja tuomittu. Sanallinen huumori kääntyy elokuvaksi huonosti. Tämä ei ole tekijöitä pysäyttänyt, päinvastoin.

Ehkä kädet on nostettu pystyyn ihan aluksi, sillä suurimman osan elokuvaa sen tavoite on nimenomaan muistuttaa katsojalle sarjakuvasta jo tutuista tilanteista tai lauseista.

Tuntuu, että hauskuutus on tahallisesti lähdevitsiin nojaavaa: muistattekos tämän!

Käytännössä elokuva on niin karmeaa perse edellä puuhun punnertamista, että konseptin tasolla se voisi olla absurdi ja transgressiivinen taideteos: komedia vailla vitsiä.

Se, jota hilataan perse edellä puuhun, on kuitenkin katsoja. Kokemus on todella uuvuttava.

 

Mikko Koukin ennätyksellisen jäykäksi ohjaamassa elokuvassa on neljä episodia.

Kaupunginjohtaja Homelius (Kari Väänänen) haluaa jonkin palkinnon. Alkoholisoitunut, lemmenkipeä lähihoitaja Päivi Kankkonen (Pirjo Lonka) juo, käy töissä ja juo ja tapaa miehen (Aku Hirviniemi). Heimo Vesa (Santtu Karvonen) kohtaa natseja ihailevan anoppinsa.

Hyvästi oivallukset, tervetuloa hassut hahmot.

Elokuvan painotus on hahmoissa, mutta ne eivät enää elä samassa maailmassa kuin me. Ajankohtainen ja tosielämän ihmisiin viittaava huumori on poissa. Elokuvasta ei voisi päätellä, että sarjakuva iski usein silmää populaarikulttuurille.

Pahin tunkkaisuus syntyy siitä, että elämälle vieraiden hahmojen ympärille yritetään kuitenkin pakertaa vähän draamaa. Heistä pitäisi välittää, vaikka he ovat kesäteatterin karonkan aamuyön jatkojen sisäpiirin vitsejä, käsittämättömiä peruukkifriikkejä. Valkokankaalla koheltaa pilakuvia, ei ihmisiä, joihin samastutaan.

On kuin oltaisiin palattu 1990-luvun väsyneimpien sketsisarjojen maailmaan, aikaan ennen kuin Kummeli uudisti genren energisyydellään.

Sketsisarjoissa vitsin perille menoa auttoi toisto. Elokuvan mitassa sitä etua ei ole.

Sketsisarjojen ja vaikkapa Turhapuro-elokuvien imu perustui näyttelijöiden irrotteluun. Nyt näyttelijöiden tehtävä on olla sarjakuvahahmojen valokopioita.

Elokuvan parissa hahmottaa toki paremmin, miksi sarjakuva-Fingerpori toimii. Kun oivallukset riisutaan, jäljelle jää hukkaan heitettyä vaivannäköä hassujen maskien ja naamakarvojen peittämien tyyppien parissa.

 

Se on menneiden vuosikymmenten sketsisarjojen jälkeen opittu, että alaspäin ei huumorilla saa lyödä. Enää ei saa nauraa vammaisille ja seksuaalivähemmistöille kuin hyvin kevyesti.

Joka ilta muistinsa menettävästä ja uutta sänkyseuraa hankkivasta alkoholistista sen sijaan saa tehdä pilaa, kunhan ei näytetä, mitä alkoholismi todella on.

Fingerpori on tällä tavalla kaksinaamaisesti lapsiperheystävällinen elokuva – ainakin niille ennakkoluulottomille lapsiperheille, joissa eetoksena on masokismi enemmän kuin lapsen hyvinvointi.

Elokuvassa heiluvat Jeesus- ja Hitler-hahmot, joista kukaan ei tule loukkaantumaan.

Jeesus vesijuoksee pinnan päällä. Hitler sanoo, että hänellä on vihanhallintaongelma. Tällaisen pitäisi riittää kohtauksen kantimiksi.

Ongelmat kiteytyvät monimutkaisimmassa, viimeisessä episodissa, jossa paneudutaan Rivo-Riitan (Jenni Kokander) sielunelämään ja salaisiin suruihin.

Jakso vaatii katsojalta empatiaa hahmolle, jonka silmät peittää peruukki. Mutta miten voisi välittää hahmosta, jonka varsinainen tehtävä on lausua minuutin välein ääneen jokin sarjakuvasta varmasti tuttu kaksimielisyys?

Ongelma on havaittu: rakkauskurssille menevä Rivo-Riitta muuttuu tarinassa persoonaltaan tyystin, ainakin hetkeksi.

Tämäkään ratkaisu ei toimi, koska hahmolle kirjoitettu muutos on hahmoa vastaan – sekä uskomattoman tyhmä ja pitkäveteinen.

Voisi sanoa, että pakkosuorittamisen maku tekee elokuvasta arvokielteisen, mutta se on aika vähän, kun katsominen tuntuu siltä kuin joutuisi elävältä suolatuksi.

Lopussa kaikkitietäväksi kertojaksi paljastuu sarjakuvan runkkari. Siihen pitäisi kai reagoida jotenkin, mutta miten?

★ ☆ ☆ ☆ ☆

 

Fingerpori-elokuva ennakkonäytösjuhla Turun Kinopalatsissa 10.10. ja maanlaajuisessa ensi-illassa keskiviikkona 16.10.