Enemmän kuin ironiaa

Jenni Toivoniemi kuvaa koomisia ja keskeneräisiä aikuisia lempeästi.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Millaista on elää maailmassa, jossa identiteetti perustuu arvovalintoihin, tuotevalintoihin ja ylipäänsä ristiriitoihin? Jenni Toivoniemen ohjaama ja kirjoittama Seurapeli on keskeneräisten aikuisten komedia, joka pui yhden sukupolven epävarmuuksia. Se on oikein hauska. Useimmat etuoikeutettujen henkilöiden ongelmat ovat koomisen pieniä.

Asetelma on perinteinen. Joukko ystäviä ja heidän seurustelukumppaneitaan kokoontuu saarihuvilalle viettämään syntymäpäiviä. Yhteistä ovat luovat alat, ainakin nuoruuden pyrkimys niille. Kullakin on porukassa oma roolinsa. Alkoholi voitelee, mutta kommunikaatio on kovin vaikeaa. Sen tiellä ovat harhat itsestä, käsittelemättömät riidat ja hahmoton tulevaisuuden pelko.

Havaintojen ja ajankuvan tarkkuus tekee elokuvasta poikkeuksellisen. Tällaiseen pyritään Suomessa joskus teatterissa, ani harvoin valkokankaalla. Jos ”jatketun nuoruuden” viettäjät olivat kolmikymppisiä, kun termi keksittiin, nyt nämä juurettomat kaupunkilaiset voivat olla jo lähempänä neljääkymmentä. Harhailijoilla ei ole lapsia, jotka veisivät ajan ja ajatukset.

Vaikka henkilöiden katse on omassa navassa, heitä ei kuvata julmasti. Ironia on lempeää. Kulutusyhteiskuntaa kritisoivat hahmot ovat totta kai myös tuotemerkit tuntevia laatutietoisia kuluttajia, jotka tulevat mökille Helsingin kalleimman ruokakaupan kautta. Barokkimusiikki taustalla on silmänisku sekin.