Harhainen Oscar-jahti

Kalle Kinnusen kirja Valkokankaan valtakunta (Teos) kertoo Suomen viimeiseksi elokuvamoguliksi kutsutun Jukka Mäkelän tarinan. SK julkaisee ennakkoon otteen, jossa Mäkelä kertoo Talvisota-elokuvan vaiheista.

Elokuva 29.07.2021 18:00
TEKSTI KALLE KINNUNEN
Elokuvaohjaaja Pekka Parikka (vas.) Talvisota-elokuvan kuvauksissa.
Elokuvaohjaaja Pekka Parikka (vas.) Talvisota-elokuvan kuvauksissa. © National-Filmi/kavi

Muutama pubi on tienannut aika monta kolpakkoa niillä stresseillä, mitä elokuvatuottamisesta sain. Yksi keissi on ylitse muiden:

Talvisota.

Vuonna 1989 tuli kuluneeksi 50 vuotta talvisodan alkamisesta. Juhlaelokuvan tarve oli ilmeinen. Sen oli havainnut myös Matti Kassila.

Hän kutsui Elokuvasäätiön kokoushuoneeseen kerran kolmisenkymmentä demaripoliitikkoa Ulf Sundqvistista alkaen ja esitteli nerokasta hankettaan, joka olisi käsitellyt tapahtumia sodanjohdon näkökulmasta. Poliitikot intoilivat: tälle pitää antaa paljon rahaa!

Kuulkaa ystävät hyvät, sanoin, tämä on kabinettielokuva, tämä ei tule koskaan menestymään. Joo, mutta tätä myydään ympäri maailmaa, Kassila ilmoitti. Ei myydä, ennustin. Ainakin Ruotsiin, Kassila vakuutteli. Sanoin, että ruotsalaisia nyt vähiten kiinnostaa. Kassila oli aikansa minulle kuumana. Muutama kuukausi myöhemmin hän kertoi kärsivänsä rytmihäiriöistä ja jättävänsä hankkeen väliin.

Markku Onttonen puolestaan keräsi materiaalia dokumentaariseen elokuvaan talvisodasta. Hänen hankettaan käsikirjoitti Kirsti Manninen, ja Elokuvasäätiö oli antanut valmistelurahaa.

Halusin ehdottomasti elokuvan talvisodasta ja olinkin ollut myötämielinen Onttosen hankkeelle. Yhtäkkiä Marko Röhr tuli innostuneena ojentamaan Antti Tuurin romaanin Talvisota. Jos se olisikin tässä?

Pohjanmaa oli juuri menestynyt hyvin elokuvateattereissa.

Luin romaanin illalla ja aamulla päätin, että elokuva tehdään. Marko ryhtyi laatimaan budjettia. Ohjaaja olisi sama kuin Pohjanmaalla, Pekka Parikka.

Elokuvan tuottaisi Finnkinon omistama National-Filmi. Olin palkannut Markon sen toimitusjohtajaksi. Minä olin Finnkinon toimitusjohtaja ja tilivelvollinen luotottajallemme Suomen Yhdyspankille.

Aiempien National-Filmin tuotantojen, kuten Pohjanmaan, budjetit olin tehnyt yhdessä Markon kanssa tai Marko yhdessä jonkun muun kokeneemman kanssa. Niissä oli myös pysytty. Marko oli tehnyt työnsä hyvin. Hän oli vasta 26-vuotias.

Tuotantona Talvisota meni monella tapaa todella hyvin ja monella tapaa aivan päin helvettiä. Vuosia myöhemmin, kun Markokin oli tuottanut jo satakunta elokuvaa ja sarjaa, keskustelimme Talvisodasta.

Marko totesi, että se oli kovin homma, jossa hän on ikinä ollut mukana.

Minun oli pakko sanoa ääneen huoleni siitä, mitä näin: ”Marko, tässä on käytetty puolet budjetista, eikä talvea tai rintamaa nähdä kertaakaan.”

Kun Marko toi Talvisodan budjetin, kysyin, oletko kaikesta ihan varma, koska minä en ollut.

Joka tapauksessa teimme ison rahan elokuvaa, melkein yhtä kallista kuin Mollbergin Tuntematon sotilas. Tuotannon hinta oli 13,4 miljoonaa markkaa, ja päälle tulisi tietenkin poikkeuksellisen laaja, miljoonia kustantava markkinointi. Eepoksen piti olla valmis ja valkokankailla 30. marraskuuta 1989, koska se oli talvisodan alkamisen vuosipäivä. Finnkinon hallitus hyväksyi hankkeen yksimielisesti.

Päärahoittaja oli Finnkino. Elokuvasäätiö antoi runsaat tuet. Yhdyspankki tuli mukaan omalla osuudellaan. Yle osti elokuvasta televisiosarjaversion.

Suomalaiselle tuon ajan elokuvalle aika poikkeuksellisesti mukana oli myös sponsoreita, kuten Kymmene. Yhteistyö Puolustusvoimien kanssa lisäsi kustannustehokkuutta.

430 000 katsojan kohdalla olisimme omillamme. Saisimme varmasti sitä enemmän katsojia. Olihan Mollbergin paljon rankempi ja raskaampi Tuntematon sotilas saanut melkein 600 000 katsojaa.

Kuvaukset alkoivat lokakuussa 1988. Kuvauspäiviä kertyi 105, todella paljon ja sattumalta sama määrä kuin talvisodassa oli päiviä. Annoin Markon hoitaa hommia.

Ylimääräiset harjoitukset -jakso kuvattiin ennen lumen tuloa.

Marko palasi Helsinkiin. Katsoimme materiaalia toimistolla. Minun oli pakko sanoa ääneen huoleni siitä, mitä näin.

Marko, tässä on käytetty nyt puolet budjetista, eikä talvea tai rintamaa nähdä kertaakaan, vaikka tämä on Talvisota ja sijoittuu rintamalle.

Marko ei vastannut.

Ymmärrätkö mistä puhun, tivasin.

Mistä sinä tiedät, mitä tämä on maksanut, Marko sanoi.

Olen tehnyt elokuvia, tiedän, mitä filminteko maksaa, vastasin.

Okei, Marko myönsi.

Kysyin, mistä hankit loput rahat.

Marko ei ottanut kantaa. Sitten hän ehdotti, että menemme pankkiin.

Niin olikin pakko tehdä. Laskelmani oli oikeansuuntainen: 35 ensimmäistä kuvauspäivää, ylimääräiset harjoitukset -johdanto, olivat lohkaisseet yli puolet koko suunnitellusta budjetista. Myöhemmin lisähaastetta aiheuttivat sääolosuhteet. Talvi 1939–1940 oli erittäin luminen, talvi 1988–1989 taas kovin vähäluminen.

Keväällä 1990 menin Yhdyspankkiin nöyränä ja nolona sanomaan, että tarvitsemme oitis viisi miljoonaa lisää. Se ei riittänyt. Lopulta pankki lainoitti tuotantoa yli kuudella miljoonalla markalla.

Ongelmat tulivat julkisuuteen. Myöhemmin Markolta kysyttiin jossain, miten rahoituksessa oli päässyt näin käymään. Hän sanoi, että Mäkelöiden piti mennä Los Angelesiin myymään elokuvaa, että tuotantoon saataisiin lisää rahaa. Toisaalla Marko sanoi, että Talvisodan tekemisestä tekivät päätöksen hän ja Antti Tuuri. Vai niin.

En kuitenkaan halunnut hiillostaa Markoa tällaisista asioista. Enkä lähtenyt tekemään muutoksia, kun mainospäällikkömme Jorma Holopainen tuli ymmyrkäisenä kysymään, onko mainosmateriaaleissa virhe, kun niissä luki ”tuotanto Marko Röhr, National-Filmi”. Holopainen ihmetteli, miksi minun nimeäni ei lukenut tuottajana lainkaan.

Jos laitan nimeni sinne, jengi hyppii silmille lisää, ja ne hyppivät jo nyt ihan tarpeeksi, totesin.

Totta kai minäkin olin Talvisodan tuottaja, samoin kuin tosiasiassa aiempienkin National-Filmin elokuvien. Minä tein tuotantopäätöksen, hankin rahat, ja kun ne loppuivat, hankin lisää. Marko oli vastuussa elokuvasta ja minä Markosta, joka nyt tuotannon kriisiytyessä piilotteli laskuja minulta.

Talvisodasta kuitenkin tuli menestys. Elokuva onnistui taiteellisesti ja oli juuri sitä, mitä yleisö odotti ja toivoi. Meidän esityskopioidemme lisäksi muutamat pienemmät elokuvateatterit Pohjanmaalla ostivat siitä itselleen oman kopion, jotta saisivat sen esitettäväksi jo ensi-iltapäivänä – tällaista ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut.

Suuri sotaelokuva myös herätti tunteita. Turun Sanomien kriitikko Tapani Maskula kirjoitti sen olevan tarpeetonta nallipyssyjen paukuttelua.

Finnkinoon jo perustamisvaiheessa mukaan tullut ja nyt markkinointipäällikkönä toiminut serkkuni Jussi Mäkelä suuttui ankarasti. Hän kävi kuumana. Elokuva-alan yritysten keskusjärjestön Filmikamarin toimitusjohtaja Leo Nordberg ehdotti matkaa tapaamaan päätoimittaja Jarmo Virmavirtaa eli Jarttia. Jussille Leo sanoi, että sinä et tule mukaan, olet liian agitoitunut.

Sanoin Virmavirralle, että voisitteko vähän katsoa, mitä Maskula kirjoittaa. Kerroin pitäväni arviota hauskana, mutta epätotuudenmukaisena.

Olet varmaan oikeassa, Virmavirta sanoi. Tuloksena Maskula sai enemmän tilaa ja valtaa Turun Sanomissa.

Minusta tapaus oli lähinnä hauska. Jussi taas suuttui Maskulalle ihan henkilökohtaisesti. Tämä kuvaa persoonallisuuksiemme eroja.

 

Parikka ja Röhr paiskivat töitä viedäkseen Talvisodan maailmalle.

Käytännössä kaikki tosin tapahtui Finnkinon piikkiin.

He löysivät konsultikseen Los Angelesista äänimiehen David Lewis Yewdallin, joka kertoi tietävänsä, miten Oscar-kampanja toteutetaan.

Minulle kerrottiin, että nyt on tulossa sarja näytöksiä, joissa elokuva esitetään kaikille parhaan ulkomaisen elokuvan ehdokkuuksista päättävän komitean jäsenille.

Lensin perässä Kaliforniaan pelosta jäykkänä. Marko ja Pekka tulivat lentokentälle vastaan helvetin pitkällä limusiinilla. He hymyilivät kuin lahjan antajat. Limusiinissa oli baari. He tekivät drinkkiä ja kysyivät maireina, mitäs tykkäät.

Oletteko te ihan pimeitä, räjähdin. Kuka tämän maksaa? Perkele minä! Menisin tämän matkan mieluummin vaikka polkupyörän pakkarilla!

Hotellilla katsottiin päivän lehtiä. Sinne tulivat Hollywoodin bisnesjulkaisuista Hollywood Reporter ja Daily Variety. Selasin Varietya, ja vastaan tuli koko sivun ilmoitus Talvisodasta.

Kuka tämän on tänne laittanut, kysyin Markolta.

No, hän on ostanut sarjan: koko sivun mainos julkaistaan 20 kertaa Hollywood Reporterissa ja 20 kertaa Daily Varietyssä.

Miksi helvetissä, kysyin. Yewdall oli kuulemma opastanut, että se auttaa Oscarin saamisessa.

Silmissäni melkein sumeni. Satoja tuhansia Finnkinon rahaa oli menossa kankkulan kaivoon jonkun äänipöllön käskystä. Oletko ihan pimeä, sanoin Markolle, montako näitä mainoksia on jo tullut!

Sanoin, että nyt peruutetaan koko homma. Marko sanoi, ettei se ole mahdollista. Kaikki on mahdollista, kuittasin. Marko kertoi, että mainoksista oli tehty noin miljoonan markan sopimus.

Nyt oli minun vuoroni käydä kuumana. Peruutimme mainokset.

Vasta muutama oli julkaistu, mutta maksettavaa niistä silti kertyi iso summa.

Otti kaaliin aivan suunnattomasti. Onneksi sentään menin Los Angelesiin katsomaan, mitä siellä touhutaan.

Riitani Markon kanssa oli aika rankka. Meikäläinen joi siinä tilanteessa viskiä. Marko puolestaan sanoi menevänsä salille, jotta hän ei ihan repeä. Meillä oli erilaiset tavat selvitä kiperästä paikasta. Toisen tapa oli kieltämättä kestävämmällä pohjalla.

Foxin tyypit olivat oikeassa. Miksi suomalainen sota kiinnostaisi ketään suuressa maailmassa, ainakaan niin paljon, että elokuva kannattaisi ostaa, markkinoida ja levittää?

Foxin edustajat katsoivat Talvisodan sen levittämismahdollisuuksia punniten. Eri maanosien levityspomot kokoontuivat koeteatteriin.

Istuin Jussin vieressä. Meidän edessämme istunut pukumies lähti kuselle. Palatessaan hän kysyi vierustoveriltaan, mitä tässä välissä on tapahtunut. They’re still digging the same hole, vastasi kaveri.

Kuiskasin Jussille, että rakas serkkuni, me olemme menettäneet tämän pelin. Elokuvan päätyttyä kaikki lähtivät ulos sanomatta mitään.

Yewdall oli paikalla ja vakuutteli, että huomenna ne soittavat kyllä. Pukumiehet eivät tiedä mitään, Yewdall mutisi.

Tiesin, että tämä oli tässä. Sama se, tiesivätkö pukumiehet mitään.

He kuitenkin tekivät päätökset, ei kukaan muu. Foxin tyypit olivat sitä paitsi ihan oikeassa. Miksi suomalainen sota kiinnostaisi ketään suuressa maailmassa, ainakaan niin paljon, että elokuva kannattaisi ostaa, markkinoida ja levittää? Heille Talvisota oli yhtä kuopan kaivamista.

Mainonnan ja Oscar-näytösten perumisen myötä Yewdallkin suuttui interventiostani. Hän raivosi, kuinka minä en ymmärrä mitään Oscar-kampanjoimisen filosofiasta.

Sanoin suoraan hänen näytöstensä olevan aivan yhdentekeviä. Hän voisi saada Disneyn koeteatterin kalliisiin yksityisnäytöksiin houkuteltua hyvällä tuurilla sata ihmistä parin viikon aikana, mutta jotta elokuva noteerattaisiin todella, se pitäisi olla jo myyty globaaliin levitykseen jollekin suurelle ja uskottavalle toimijalle.

Mistä sinä luulet tämän kaiken tietäväsi, Yewdall mussutti. No synnyin 39 vuotta sitten, ja olen ollut koko tämän ajan alalla, sanoin. Olen katsellut suitseja, leffabisneksen pukumiehiä siitä alkaen, kun olin taapero. Tiedän, miten he ajattelevat.

Verisesti loukkaantunut Yewdall ja Antti Tuuri keksivät tarinoita, kuinka olisin ollut Los Angelesissa eri tilaisuuksissa kännissä. Tuurin näkemyksessä olin jonkinlainen Talvisodan myyntimies, mikä oli aivan täyttä paskaa. Minä en ollut agentti, enkä Fox-näytöksen lisäksi edes ollut missään Talvisodan kansainväliseen myymiseen liittyvässä tilaisuudessa läsnä.

Ymmärsin Los Angelesin operaatiota Markon, Pekan ja jossain määrin Yewdallinkin näkökulmasta. Kyse oli suurista, suurista unelmista.

Yewdall oli nobody, joka tällä konsulttikeikallaan ajatteli pääsevänsä esille. Todennäköisesti hän oli syyntakeeton ja uskoi omiin juttuihinsa, siihen, että hän voisi olla Oscaria tavoittelemassa. Ajatus oli silti absurdi, ja Markokin meni höynään.

 

Samoin Talvisota oli traaginen huipennus niille kansainvälisille hankkeille, joita olin serkkuni Jussin kanssa viritellyt, kuten Valkoisen peuran amerikkalaisversiolle.

Suuret unelmat katosivat. Opin entistä kirkkaammin, miten hämärä ja vaikeasti tavoitettava on haave Hollywoodista.

Jo ennen Amerikan-seikkailua oli ollut valitettavan selvää, mitä Talvisodan kanssa kokonaisuutena käy. Koska budjetti oli venynyt niin pahasti, lähes kaksinkertaiseksi, edes lopullinen saldo 660 000 katsojaa ei mitenkään riittänyt.

Moni asia oli laskettu pieleen. Ylelle tehdystä sarjaversiosta tuli lopulta meille enemmän kustannuksia kuin tuloja. Kansainvälisen version tekeminen ja markkinointi Hollywoodissa jäivät miljoona markkaa pakkasen puolelle.

Tappioista tuli kitkaa Finnkinon hallituksessa.

Osakkaaksi tultuaan Rautakirja oli hallituksessa ujuttanut omaa juttuaan sen sijaan, että se olisi toimivan liikkeenjohdon puolella. Talvisodan tappiot piti kirjata yhteen vuoteen, vaikka hanke oli tuloutumassa pidemmällä aikavälillä.

Talvisota olisi maksanut itsensä parissa vuodessa takaisin, jos videolevityksen ja hitaan kansainvälisen myynnin tuloja olisi jaksettu odottaa. Sen sijaan seitsemän miljoonan kertatappio sai taloustilanteen näyttämään jyrkästi pahemmalta kuin se oli.

Rautakirjan tavoitteena oli Finnkinon ajaminen konkurssia kohti. Pankki olisi luopunut kuralle menneestä firmasta halvemmalla.

Vääpeli Körmy -leffa pantiin alulle keväällä 1990 ja päätettiin viedä loppuun National-Filmin viimeisenä tuotantona Talvisota-sotkuista huolimatta. Siitä alkoi tuotantokielto: Yhdyspankin käskystä emme enää saaneet tehdä elokuvia.

Markolle jouduin kertomaan, että tämän produktion jälkeen National-Filmiä ei enää ole.

Tuotantokielto oli neutraalisti arvioituna ihan terve ratkaisu, mutta koko tapaus laski motivaatiotani.

Suomalainen elokuva oli 1990-luvun alkuvuosina joka tapauksessa aivan kamalassa jamassa. Ei minullakaan ollut avaimia tilanteen ratkaisemiseksi. Siihen tarvittiin Markus Selinin, Markku Pölösen ja oman firmansa perustaneen Marko Röhrin kaltaisten uusien osaajien jaksamista ja kunnianhimoa. Ne harppaukset otettiin muutamaa vuotta myöhemmin.

 

Kalle Kinnunen on Suomen Kuvalehden elokuvakirjoittaja. Hänen kirjansa Valkokankaan valtakunta  – elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset (Teos) ilmestyy 10.9.

Sisältö