Sirkus nimeltä Napoli

Paolo Sorrentinon elokuva kertoo elämästä, josta syntyy taiteilija.

elokuva 13.01.2022 18:00
Kalle Kinnunen

Kohotetussa todellisuudessa ihmiset puhuvat runollisen vuolaasti ja kirkkaat värit korostavat tyylien jyrkkyyttä. Paolo Sorrentinon elokuvien kauneudessakin on aina jotain groteskia tai etäistä. Romantiikka ja karkeus ovat kaikessa läsnäolevat yin ja yang.

Henkilögalleria ei ole koskaan ollut niin laaja ja karikatyyrimäinen kuin The Hand of Godissa, joka on myös ohjaaja-käsikirjoittajan ensimmäinen omaelämäkerrallinen teos. Sitä voisi moittia ilmeiseksi Fellini-pastissiksi, mikä olisi ehkä sittenkin kehu. Vaikka keskeiset kärjistämisen keinot ovat tuttuja, Sorrentino rakentaa oman maailmansa, eikä Fellinillä kai ole yksinoikeutta commedia dell’arten tyyppien jatkojalostamiseen.

Vertausta on vaikea olla tekemättä. The Hand of Godin päähenkilö Fabietto (Filippo Scotti) lähes tapaa Fellinin, joka etsii näyttelijöitä elokuvaansa. Seuraava kohtaus on kuitenkin vavisuttavampi, kuin Jumalan kohtaaminen: näkeekö Fabietto tosiaan Diego Maradonan itkemässä yksin urheiluautossa?

 

Elokuvassa ollaan 1980-luvun Napolissa, ja sen nimi liittyy tietysti Maradonaan, joka sai kaupungin asukkaat hurmokseen siirtyessään pelaamaan sikäläiseen seuraan. Fabiettolle ajatus maailman parhaan jalkapalloilijan astumisesta kaukaisesta Argentiinasta rahvaan piiriin ja kotikaupunkiin on uskonnollinen kokemus.

17-vuotiaan Fabietton perhe on alempaa keskiluokkaa. Hänen isänsä (Sorrentinon vakionäyttelijä Toni Servillo) sanoo olevansa kommunisti ja perustelee sillä haluttomuuttaan ostaa televisio, jossa olisi kaukosäädin. Arkea pyörittävä äiti (Teresa Saponangelo) purkaa pahaa oloaan jonglööraamalla sitrushedelmiä, kun isän syrjähyppy osoittautuu pitkäaikaiseksi suhteeksi.

Seksuaalisuus on elokuvassa naisten voima ja asia, jota miehet eivät osaa käsitellä. Fabietto ei voi olla tuijottamatta tätinsä rintoja. Sama ongelma on kaikilla muillakin suvun ja seudun miehillä. Parissa sekunnissa tunnelma voi vaihtua kauhunsekaisesta eroottisesta hämmennyksestä oudoksi kaipuuksi.

Fabietton asema näkökulmahenkilönä ankkuroituu vasta puolivälin jälkeen perhettä kohtaavan tragedian myötä. Kun palvova suhde Maradonaan pelastaa pojan, sukulaismies näkee tapahtuneessa Jumalan käden. Hetkessä on katkeransuloista ironiaa.

Suuri kauneus -elokuvallaan Oscarin voittaneen Sorrentinon ote on altis itsetarkoitukselliseen liioitteluun, jossa kriittinen tai ainakin ilkikurinen katse tämän maailman mahtailijoihin muuttuu taiteilijan omaksi mahtailuksi. Kuvien maalausmaisuus ja kummallisuuksien esittely eivät nyt valahda vetkutteluksi, toisin kuin hänen televisiosarjoissaan The Young Pope ja The New Pope.

Ohjaaja tuntee heikkoutensa: mystiseen palazzoon sijoittuva alkujakso näyttää Sorrentinon maneerien huipentumalta, mutta osoittautuu houreeksi, jolla on vaaralliset seuraukset.

 

Alkupuolen irvokkuuksien ja ylilyöntien jälkeen The Hand of Godiin astuvat Sorrentinon omalaatuinen ihmisrakkaus ja jopa psykologinen realismi. Kaikki ovat friikkejä ja kaikki tarvitsevat toista. Hyväksynnän kaipuu tiivistyy jo koekuvausten odotushuoneessa, jossa mitä kummallisimmat tyypit toivovat, että he kelpaisivat suurelle elokuvaohjaajalle.

The Hand of God on elokuva lapsuuden lopusta. Villit unelmat osoittautuvat kuplaksi, ja perheen kriisi jää ikuisesti käsittelemättä. Maailma sellaisena, kuin Fabietto sen aiemmin koki, on mahdollista kohdata enää vain itse luotuna kuvitelmana.

Sorrentino on kirjoittanut Fabietton repliikkiin Fellini-sitaatin halusta tehdä elokuvia, koska todellisuus on surkeaa.

Unohda tuska ja ajattele hauskuutta, niin tehdään elokuva”, vastaa oppi-isä, teatteriohjaaja Antonio (Ciro Capano). Nuori mies ymmärtää, että hänellä on tarina kerrottavana.

Paolo Sorrentino: The Hand of God (È stata la mano di Dio). Netflix. ★★★★

Valinnat
Romaani

elokuva

musiikki

Arwi of Loversin sanaton etnojazz antaa tulkinnanvapauden kuulijalle.

sarjakuva

levytärpit

Sisältö