Dustin Hoffman: ”Elokuvanteko on sotaa”

Kulttuuri 5.4.2013 08:16
Dustin HoffmanDustin Hoffman Kvartetti-elokuvan kuvauksissa. Kuva 2012 Headline Pictures Limited / SF FILM.

Dustin Hoffman, 75, haluaa antaa ammatistaan rajun kuvan.

”Elokuvanteko on sotaa. Aina taistellaan luonnonvoimia ja sattumaa vastaan. Aina tehdään kompromisseja. Ohjaaja on tyyppi, jonka pitää päättää, mitkä huonot uutiset kerrotaan näyttelijöille ja mitä ei.”

Sitten Hoffman nauraa.

Takana on yli 50 vuotta näyttelijänä. Läpimurtoroolista Miehuuskokeessa on 46 vuotta. Ensimmäisestä Oscarista Kramer vastaan Kramerissa tuli juuri täyteen 33 vuotta.

Nyt Hoffman tehnyt debyyttiohjauksensa. Ainakaan häntä ei voi syyttää hätäisestä valmistautumisesta.

”En ajatellut, että kello tikittää”, hän sanoo.

”Olisin voinut odottaa, kunnes olen valmis. Loppuun asti.”

Esikoisenaan Hoffman tulkitsi elokuvaksi Kvartetin, Ronald Harwoodin näytelmän, joka Suomessa tunnetaan erityisen hyvin. Meillä Helsingin kaupunginteatterin tulkintaa esitettiin kymmenen vuoden ajan, ja siitä tuli maan kaikkien aikojen menestynein näytelmä.

Oikeastaan Hoffman ei valinnut aihetta, vaan aihe hänet.

Elokuvahankkeen pani alulle näyttelijä Tom Courtenay. Hoffman tuli mukaan vasta tuotannon ollessa valmiina tarjottimella. Roolituskin oli pitkällä.

”Ensimmäisellä kerralla sanoin Kvartetin tuottajille ei”, hän paljastaa.

”Sitten tulin järkiini. Ymmärsin, että tässä on jotain, johon todella paneutua. Ohjaaminen oli mielessäni jo pitkään. Jo nuorena huomasin usein neuvovani ohjaajiani. Sitä paitsi monet parhaista ohjaajista aloittivat näyttelijöinä: Elia Kazan, Martin Ritt, Sidney Lumet… En osaa vetää suurta eroa näyttelemisen ja ohjaamisen välille.”

Eikä Kvartetin tekeminen ollut sodan kaltainen koettelemus. Lämmettyään Hoffman vakuuttaa, että kuvaukset olivat riemukkaat. Se tuntuu itse elokuvassakin: vaikkei se ole syvällisintä draamaa, innostus ja tekemisen ilo tuovat kertomukseen eletyn elämän makua.

Woody Allen sanoi joskus, että näyttelijästä ohjaajaksi siirtymisessä parasta on se, ettei tarvitse ajaa partaa joka aamu. Kvartetin jälkeen tiedän, että se on totta.”

”Päädyin antamaan itselleni potkut”

Hoffman saattaa olla yksi Hollywoodin elävistä legendoista, mutta amerikkalainen elokuvateollisuus ei ole järjestelmä, jossa kannustettaisiin riskinottoon. Kvartetti on brittituotanto. Yksi päärahoittajista on BBC.

”Hollywood ei liiketoimintana poikkea muilta aloilta. Et ole houkutteleva yhteistyökumppani, ennen kuin olet todistanut taitosi. Sitä paitsi yritin ohjaamista jo kerran aiemmin. Silloin päädyin antamaan itselleni potkut.”

Kyseessä oli Isku selkään, vuonna 1978 tehty draama entisestä ammattirikollisesta. Hoffman näytteli siinä myös pääosan.

”Olin pelkuri. Jos apulaisohjaajani sanoi, että kohtaus meni hyvin, mutta leikkaaja oli eri mieltä, en luottanut enää itseeni. En tiedä, oliko ratkaisuni huono, mutta elokuvasta tuli hyvä. Yksi parhaitani.”

Elokuvan ohjasi valmiiksi Ulu Grosbard. Isku selkään on 1970-luvun unohdettuja Hollywood-helmiä, tehokas ja särmikäs draama, jota esimerkiksi Quentin Tarantino on ylistänyt.

Toiseksi omaksi suosikikseen Hoffman on aiemmin nimennyt Sademiehen, josta hän sai toisen miespääosan Oscarinsa vuonna 1989. Se oli elokuva, jolla oli suurempi merkitys, hän sanoo nyt.

”Ennen Sademiestä harva tiesi, mitä autismi on.”

”Elokuvalta ei voi vaatia sanomaa tai opetuksia. Joskus ne sopivat tarinaan. Kvartetista saamistani kiitoksista tärkeimpiä ovat olleet kehut, että elokuva kuvaa muusikkojen maailmaa ja maailmankuvaa todenmukaisesti. Sellaisesta ilahtuu todella, vaikka en tätä elokuvaa tietenkään vain muusikoille tehnyt.”

Kundi nimeltä Dustin Hoffman

Haastattelutuokio alkoi kuin vitsi: japanilainen, belgialainen ja suomalainen toimittaja menivät haastattelemaan Dustin Hoffmania…

Sellaisissa tunnelmissa sessio myös jatkuu.

Hoffman on vitsiniekka. Hän leikkii ja pelleilee vakavampien kysymysten lomassa niin, että puolituntiseksi aikataulutettu ryhmähaastattelu venyy lopulta rutkasti yliajalle.

Legendan seurassa voi käydä esimerkiksi näin. Belgialaismies on unohtanut laittaa puhelimensa äänettömälle. Se alkaa soida kesken Hoffmanin vastauksen. Toimittaja yrittää sulkea puhelimen. Hyväntuulinen Hoffman nappaa sen ja kysyy, kuka soittaa. Vaimoni, kuuluu vastaus.
Hoffman vastaa.

”Hei. Ai kenen kanssa haluat puhua? Voi anteeksi, mutta miehesi on vielä suihkussa”, Hoffman sanoo puhelimeen.

”Tulehan jo, laita pyyhe päälle!”

Nauramme katketaksemme. Eikä tähti voi hillitä itseään, vaan jatkaa.

”Arvaatko kuka tässä on? Kundi nimeltä Dustin Hoffman. Tyyppi, joka on tehnyt kaikenlaista”, hän sanoo puhelimeen.

Sitten Hoffman palauttaa puhelimen omistajalleen, joka yrittää selittää vaimolleen, mitä juuri tapahtui. Ei siitä naurulta mitään tule.

”Älä huoli, ymmärrän hyvin”, Hoffman sanoo hieman nolostuneelle belgialaiselle – ja lohduttaa, ettei kaikkien kallista aikaa vienyt puhelinmoka ala liikaa hävettää.

”Minä en koskaan saa pitää puhelintani äänettömällä. Jos vaimo soittaa, on vastattava.”

Hoffman on ollut naimisissa itseään 17 vuotta nuoremman Lisa Gottsegenin kanssa vuodesta 1980. Heillä on kuusi lasta ja Hoffmanilla yksi edellisestä avioliitostaan. Puoliso on menestyksekäs kosmetiikka-alan yrittäjä.

”Vanhemmus on työtehtävistäni vaikein”

Hoffmanista itsestään tuli upporikas viimeistään Tootsie – lyömätön lyylin myötä 1980-luvun alussa. Hoffman päätti ottaa kiinteän palkkion sijaan siivun elokuvan tuotoista. Ristiinpukeutumiskomedia Tootsiesta tuli yllättäen vuoden 1982 toiseksi katsotuin elokuva.

”Vanhemmuus on kaikista kokeilemistani työtehtävistä vaikein. Kaikista suurin haaste”, Hoffman sanoo.

”Olen yrittänyt löytää tasapainon työn ja perhe-elämän kanssa. Mutta ei tasapainoa voi saavuttaa. Sehän tarkoittaa suhdetta 50-50. Ei avioliittokaan voi olla tasapainossa. Joskus annat vähemmän, joskus enemmän ja toivot, että saat sopivasti takaisin.”

Pitkät avioliitot ovat Hollywoodissa enemmän poikkeus kuin sääntö.

”Lapset ovat nyt aikuisia, mutta muistan sen onnen tunteen, kun tulee raskaan työkeikan päätteeksi kotiin. Ja vaikka kuinka rakastaa lapsiaan, jotka riemuitsevat kun isukki on kotona, saattaa myös tehdä mieli huutaa, että ettekö ymmärrä kuinka väsynyt olen, ette voi kuvitella mitä kaikkea kävin tänään läpi.”

”Silloin ajattelee, että tarvitsen heti uuden työkeikan, koska tarvitsen lepoa.”

”En tunne maatani”

Kvartetti on leimallisesti brittielokuva. Se on näyttelijäkeskeinen ja tyyliltään kevyen elegantti. Ohjaajan kansallisuutta ei arvaisi.

Los Angelesissa syntynyt ja New Yorkissa lähes koko ikänsä asunut Hoffman sanookin, ettei ole koskaan tuntenut itseään erityisen amerikkalaiseksi.

”New Yorkin ja Kalifornian välinen Yhdysvallat on minulle ryhmä osavaltioita, joiden yli pitää lentää. En tunne maatani. En ole edes koskaan ajanut autolla sen läpi, vaikka lapseni ovat. Olen nähnyt sen ainoastaan lentokoneen ikkunasta.”

”En ole koskaan istuskellut pubissa ottamassa. En katso amerikkalaista televisiota. Ainoastaan uutiset. En pidä elokuvista, jotka ovat Yhdysvalloissa suosituimpia.”

Miksi?

Onpa hyvä kysymys, Hoffman aprikoi.

Hän palaa muistoissaan 1960-luvun alun New Yorkiin.

”Se oli elokuvan kulta-aikaa, vaikkemme sitä itse silloin tienneet. Kävimme Thalia-teatterissa katsomassa Ranskan uutta aaltoa, Truffautin elokuvia, Antonionia, Bergmania ja Felliniä. Muu Amerikka ei siitä tiennyt, eikä ollut kiinnostunut. Vain me muutamat. Meille elokuva oli taidetta.”

”Amerikkalainen yleisö ei tunne kulttuuria sillä tavalla kuin eurooppalaiset. Tuo kuulostaa varmasti kauhealta lehdestä luettuna, mutta mitäpä sille voin.”

Hoffman kertoo katsovansa edelleen paljon eurooppalaisia elokuvia. Belgialaistoimittajalle hän kehuu vuolaasti Dardenne-veljeksiä, Cannesissa palkittuja yhteiskunnallisen realismin osaajia. Aki Kaurismäenkin hän tuntee, muttei osaa nimetä elokuvia, jotka on nähnyt.

Ei ihme, että Kvartetissakin on lainaa Felliniltä.

Dustin Hoffmanin ohjaama Ronald Harwoodin näytelmän filmatisointi Kvartetti sijoittuu muusikoiden vanhainkotiin, jonne saapuu uusi asukas: oopperataivaan kirkkain tähti ja suurin diiva Jean Horton (Maggie Smith). Reginald Pagetia näyttelee Tom Courtenay. Kuva Headline Pictures Limited.

”En usko käsitteeseen statisti, että taustalla olisi nimettömiä tyyppejä kuvan täytteenä. Halusin kaikkien olevan omalla tavallaan etualalla. Tärkein tekemäni ratkaisu oli ottaa pikkuosiin oikeita eläköityneitä oopperalaulajia ja muusikoita. Ykkösluokan lahjakkuuksia, joiden puhelin ei ole soinut enää pitkään aikaan.”

”Jokainen toi elokuvaan siivun elämäänsä. Se ei näy, mutta tuntuu, kuten Fellinin elokuvissa. En ymmärrä, miksi kulttuurimme haluaa eroon ihmisistä tietyssä iässä. Meidän 60-90-vuotiaat sivuosanäyttelijämme tekivät pitkää päivää mahtavalla energialla.”
Kuvaustauoilla veteraanit soittelivat ja improvisoivat.

”Moni kohtaus parani, kun päätin ottaa heidän keksimiään esityksiä mukaan elokuvaan. He ovat Kvartetin sankareita.”

”Masennus on kyvyttömyyttä innostua”

Hoffman on puhunut julkisesti masennuskausistaan. The New York Timesin haastattelussa hän kertoi olleensa siitä syystä kerran viisi vuotta tekemättä töitä. Masennus oli ”vihreä solmu” vatsanpohjalla.

Nyt Hoffman haluaa painottaa, ettei hän ole koskaan pitkästynyt.

”En osaa kokea tylsyyden tunnetta. Mutta masennus on eri asia, se on kyvyttömyys innostua, raskas kyvyttömyys olla ottamatta hetkestä kaikkea irti.”

Vanhenemisessa on jotain hyvääkin.

”Viidenkympin tienoilla iski positiivinen tunne: aloin nähdä maailman uusin silmin. Tai kuin lapsi. Katson puita ja taivasta. Olen taas ällistynyt koko maailmasta.”

”Surullisinta on, jos ei voi nähdä tämän kaiken ihmeellisyyttä. Minä näen taivaan joka aamu maalauksena. Pilvet. Sini. Se on surrealistinen ihme. Surrealistiset maalaukset eivät ole mitään verrattuna siihen, miten ihmeellinen maailma on.”

Hoffman innostuu.

”Tämä planeetta radallaan – kuinka hullua. Maailmankaikkeus miljoonine tähtineen – mitä helvettiä!”

Ohjaaminen oli halua tehdä jotain uutta. Hoffman sanoo, ettei hän voi enää tehdä mitään, mikä ei tuntuisi jollain tapaa uudelta ja ihmeelliseltä.

”Näyttelijänä olen havainnut, että parasta materiaalia on sellainen, joka vaikuttaa loppuunkalutulta, mutta johon löytää aivan uuden, totuudellisemman tulokulman. Kävin kerran katsomassa vaikeaa leikkausta. Kuulin, kuinka kirurgi pyysi sairaanhoitajaa antamaan erään instrumentin. Anna tuo, kirurgi sanoi. Tuo kapistus. Ei se. Se siinä vieressä. Kirurgi ei edes muistanut tärkeän instrumentin nimeä, mutta leikkaus meni hyvin. Eihän tuollaista sähläämistä koskaan näe elokuvissa.”

Elokuvien ja todellisuuden välissä on liian usein kuilu.

”Olen työskennellyt monien, monien ohjaajien kanssa. Jotkut osaavat kertoa tarinaa ainoastaan näkemistään elokuvista lainaten, ilman kosketusta tosielämään.”

Hoffman toteaa aluksi epäilleensä materiaaliaan. Koska Kvartetti on alun perin näytelmä, se perustuu ennen kaikkea dialogiin. Jos Hoffman palaa ohjaajan pallille, hän aikoo etsiä erilaisen kertomuksen – siis kokeilla uutta.

”Elokuva on nuori taidemuoto. Satavuotias. Vasta vauva”, Hoffman miettii.

”Aluksi elokuvat olivat kirjaimellisesti filmattuja näytelmiä: vain dialogia ja näyttelijät. Hiljalleen elokuva kehittyi omaksi taiteenlajikseen. Buster Keatonia pyydettiin joskus määrittelemään elokuvataide, ja hän sanoi, että elokuvataiteessa rakkaus tunnustetaan ilman sanoja. Se on minusta elokuvassa hienointa. Minusta elokuva on kaikista taiteenlajeista lähimpänä elämää. Dialogi on toissijaista. Katsomme silmiä ja pieniä eleitä. Elämää.”

”Herra Sushi ja rouva Sashimi”

Aika on ohi. Hoffman kiittää. Sitten hotellihuoneen puhelin soi taas. Näyttelijä hyppää tuoliltaan pikkupojan innolla ja vastaa: hello?

”Herra Tujhi? Pelkäänpä, ettei täällä ole herra Tujhia.”

Hoffman kuulostaa hyvin vakavalta.

”Mutta herra Sushi on. Hän tosin ei pääse. Hän keskustelee nyt rouva Sashimin kanssa.”

Dustin Hoffman nauraa, ja me nauramme mukana.

Lyhyt versio haastattelusta ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 13-14/2013.

Juttu julkaistu 5.4.2013 klo 11.16, juttuun korjattu 8.4.2013 klo 10.35 Kvartetin suomalaisen teatterin nimi ja esitysvuodet.