David Cronenberg ja Cosmopolis: ”Täysin säätelemätön kapitalismi on pahasta”

Kulttuuri 5.9.2012 15:30
Robert Pattinson on elokuvan miljardööri Eric Packer. Kuvat Caitlin Cronenberg.

Valkoinen, pitkä limusiini lipuu Manhattanin 47th Streetiä. Autossa on valuuttakeinottelija Eric Packerin komentokeskus. 28-vuotias miljardööri hallitsee omaisuutensa liikkeitä – ja koko maailmantaloutta.

Packer ei poistu autostaan juuri koskaan. Ihmiset tulevat hänen luokseen. Jos rahvas pyrkii asiatta liian lähelle autoa, se saa maistaa Packerin venäläisen henkivartijan kovia otteita.

Nyt määränpäänä on parturi. Matka venyy koko päivän pituiseksi, sillä mielenosoitukset muuttuvat katumellakoiksi. Kansalaiset ovat raivoissaan suursijoittajille. ”Rotasta tuli valuutta”, he huutavat. Packer on kummissaan.

Cosmopolis on David Cronenbergin elokuva, joka perustuu yhdysvaltalaisen kirjailijan Don DeLillon romaaniin. DeLillon Cosmopolis ilmestyi vuonna 2003. Elokuvan tulkinta on hyvin uskollinen alkuperäisteokselle.

”Ei minun ja DeLillon tarvinnut keskustella siitä, miten profeetalliseksi hänen romaaninsa on yhdeksässä vuodessa muuttunut. Asia oli niin ilmeinen”, Cronenberg sanoo.

Käsikirjoitusvaiheessa Cronenberg teki oikeastaan vain yhden muutoksen, vaihtoi kirjassa mainitun Japanin jenin Kiinan juaniksi. Sen uskotaan nousevan lähivuosina dollaria tärkeämmäksi valuutaksi.

”Kun kuvasimme, saimme joka ilta lukea lehdistä tapahtumista, jotka olivat kuin saman päivän käsikirjoitussivuja”, Cronenberg sanoo.

”Occupy-liike ja mellakkamaiset yhteenotot Wall Streetillä. Euron kriisi. Puheet rikkaimmasta prosentista. Jossain vaiheessa se muuttui absurdiksi. Yhtään muutosta ei ajankohtaisuuden korostamiseksi elokuvaan silti tehty. Ei ollut tarpeen.”

Päivän aikana Packer menettää omaisuutensa. Uhkapeli Kiinan juanilla menikin pieleen. Temppu johtaa koko maailmantalouden romahdukseen, mutta Packer ei piittaa siitä. Mikään ei tunnu miltään.

Cosmopolis ei viettele katsojaa. Se on brechtiläiseen tapaan vieraannuttava kokemus. Elokuvan päähenkilöt ovat irrallaan ympäröivästä todellisuudesta ja tavallisesta arjesta, kuten DeLillon romaaninkin.

”Minun oli vaikea vakuuttaa elokuvan äänimiehet siitä, että Packerin takapenkillä vallitsisi täysi hiljaisuus”, Cronenberg nauraa.

”Siitä on kyse. Hän on hermeettisessä umpiossa. Kadun meteli ja ihmisten äänet ovat hänen maailmansa ulkopuolella.”

Eristyneisyys on roolihahmon keskeisin ominaisuus. Elokuvan alkupuolella hän ja muut etuoikeutetut jopa näyttävät puhuvan toistensa ohi, silmiin he eivät ainakaan katso.

”Hän on kuin ne nuoret bisnesnerot ja sijoituspankkiirit, jotka aiheuttivat vuoden 2008 pankkikriisin. Näillä tyypeillä ei ole kosketusta ihmisten elämään. He liikuttavat järjettömän suuria summia ja luulevat luovansa jotain suurta, antavansa jotain maailmalle. Ei. He eivät luo mitään.”

Packerille raha on kuin jotain kuvitteellista.

”Hän ei koske siihen itse koskaan. Hän ei koske edes vaimoonsa.”

Vaimo sanoo haluavansa säästää energiansa työhönsä. Mutta kun miljardööri käy neuvotteluja Mark Rothkon kuuluisien maalausten ostamisesta, hän päätyy harrastamaan mekaanista seksiä taidediilerinsä kanssa.

Sekin on tunteetonta.

Ainoa asia, joka Packeria tuntuu koko päivänä kiinnostavan, on lääkärin diagnoosi, jonka mukaan hänen eturauhasensa on epäsymmetrinen.

”Packer haluaa ostaa Rothko-kappelin, mutta sillä on hänelle vain statusarvoa. Näillä uuden sukupolven nuorilla miljardööreillä ei ole kulttuuria eikä heille ole kehittynyt makua. Ei sellaista voi ostaa.”

Rothko-kappeli sijaitsee Houstonissa Texasissa. Se on sekä ekumeeninen hiljentymispaikka että pohjoisamerikkalaisen nykytaiteen pyhättö, kulttuurin ja henkisyyden kiteytymä.
Packer haluaa jotain, mistä hän itse ei kykene olemaan osallinen.

DeLillon romaania on vaikea kuvitella elokuvaksi. Se tuntuu suurkapitalismin tilinteolta, ja sen dialogi on rutikuivaa asioiden toteamista. Joistain rahan liikkeisiin liittyvistä keskusteluista ei oikein ota selkoa.

”Filmaamiskelvottomiksi” kutsutut romaanit alkavat olla Cronenbergille, 69, melkein tavaramerkki. 1990-luvulla hän muunsi elokuvaksi William Burroughsin Alastoman lounaan ja J. G. Ballardin Crashin, joka kuvaa auto-onnettomuuksista kiihottuvien fetisistien salaseuraa.

Cronenbergin urakehitys on epätavallinen. Hän aloitti tieteellisistä teemoista ammentavilla pienen budjetin kauhuelokuvilla 1970-luvun alkupuolella. 1980-luvulla kuuluisia elokuvia olivat videomedian pelottavia mahdollisuuksia ennustanut Videodrome, aids-allegoriaksi tulkittu Kärpänen ja tosipohjainen kirurgikaksosten tragedia Dead Ringers – erottamattomat.

Vuonna 2005 sai ensi-iltansa toimintaelokuva A History of Violence. Siihenkin Cronenberg latasi ristiriitoja, joilla hämmensi katsojan tunnereaktioita. Ohjaajan elokuvissa asiat harvoin ovat sitä miltä ne näyttävät.

Oscar-sarjaan Cronenberg ei ole haastavilla ja usein surrealistisillakin elokuvillaan noussut, mutta Cannesin elokuvajuhlilla hän on ollut vakiovieras jo pitkään.

”Mutta mitään Cronenberg-kosketusta en itse tunnista. Se johtuu siitä, että minä olen Cronenberg”, hän nauraa.

Hänelle DeLillon teksti ei ollut epäelokuvallinen.

”Luettuani sen kirjoitin kaiken DeLillon dialogin paperille, ja se näytti heti elokuvakäsikirjoitukselta.”

Juliette Binoche on elokuvan taidediileri Didi Fancher.

Vaikka Cosmopolis on haasteellinen, enemmän ideoiden kuin juonen kannattelema elokuva, se on huomioitu juorulehtiä myöten. Monia ällistytti Cronenbergin ratkaisu valita pääosaan brittinäyttelijä Robert Pattinson.

Pattinson, 26, on maailman seuratuimpia näyttelijöitä. Syynä ovat nuorisolle suunnatut, huippusuositut Twilight-vampyyrielokuvat. Cosmopolis on hänen urallaan ensimmäinen vakava, huippuohjaajan elokuva.

Pattinsonin valinta on osa vieraannuttamisstrategiaa. Teräväpiirteinen, komea mies on myös tunteellisesti juuri sopivan etäinen. Tummissa laseissaan hän suorastaan puhkuu tyhjää ylimielisyyttä.

Cronenberg myöntää kuitenkin, ettei hän vain poiminut parhaita päältä.

”Teemaan sopien: roolitukseenkin vaikuttavat rahan liikkeet”, Cronenberg sanoo.

”Tämä elokuva on ensisijaisesti ranskalais-kanadalainen tuotanto. Aluetukien vuoksi näyttelijävalintoihin vaikuttavat kansallisuudet. Keskeisissä rooleissa oli lupa olla yksi amerikkalainen, ja tuo kiintiöamerikkalaisemme on Paul Giamatti.”

Giamatti on huippuluokan luonnenäyttelijä. Hän esittää Packeria vainoavaa Benno Leviniä, joka on menettänyt työpaikkansa ja mielenterveytensä. Levin on romaanin toiseksi tärkein hahmo.

”Onneksi hyviä brittejä, kanadalaisia ja ranskalaisia on niin paljon ja New York on kansainvälinen kaupunki”, Cronenberg sanoo.

Juliette Binoche sopii taidekauppiaaksi ja britti Samantha Mortonille löytyi mainio osa. Todella usein riippumattomissa elokuvatuotannoissa tehdään roolituspäätöksiä riippuen siitä, minkä maan passia näyttelijä kantaa.”

Eric Packer vaikuttaa sieluttomalta. Silti elokuva ei tee hänestä sellaista roistoa, jolle toivoisi pahaa.

Miljardöörin vastavoima ei ole vain nuhjuiseksi sekopääksi kuvattu Benno Levin, vaikka Giamatti tekee hänestä mainion hahmon. Packerin oma sisäinen tyhjiö, eksistentialistinen paine, saa hänet lopulta vahingoittamaan itseään.

”Minä en vihaa Packeria”, Cronenberg sanoo. ”Limusiini on hänen arkkunsa. Hän on tehnyt itsestään vangin. Hänellä ei ole elämää.”

Haastattelupäivän aamuna New York Times on juuri kirjoittanut Espanjan eurokriisin äkillisestä pahenemisesta.

Onko talouskriisi niin pitkällä, ettei toivoa ole?

”Tietyllä tavalla tilanteen paheneminen on huojentavaa. Nyt kaikkien on ymmärrettävä, että ainoa tapa parantaa tilannetta on tehdä yhteistyötä”, Cronenberg sanoo.

”Olen tietysti pahoillani, että euro on kriisissä, ja kun Torontossa kreikkalaissukuiset ystäväni kertovat kuulumisiaan, olen surullinen. Ei tästä voi nousta kuin ylös. Olen sillä tapaa optimisti. Mietitään euron syntyä: äskettäin keskenään sotineet maat halusivat yhteistyötä, solidaarisen järjestelmän.”

Cronenberg sanoo, että häntä pidetään Yhdysvalloissa sosialistina jo kansallisuutensa vuoksi. Hän on kanadalainen.

”Täysin säätelemätön kapitalismi on pahasta. Ihmisen luonto on hakeutua äärimmäisyyksiin.”

Elokuvassa on kohtaus, jossa aktivisti Petrescu käy Packerin kimppuun. Petrescu on tyyppi, joka heittelee bisnestyyppejä kakuilla. Häntä näyttelee ranskalainen Mathieu Amalric.

”Totta kai sympatiani ovat kakuttajan puolella. Usein kuulee niin epäoikeudenmukaisista tapahtumista, että tekisi mieli tehdä jotain tuollaista. En tee, koska se katsotaan pahoinpitelyksi”, Cronenberg sanoo virnuillen.

”Mutta kohtaus, jossa Petrescu heittää kakkunsa, kuvattiin kirjaimellisesti samana päivänä kun Rupert Murdoch kakutettiin Lontoossa. En usko, että Murdoch ymmärsi, miksi hän sai kakusta. Hän luulee tekevänsä hyviä asioita.”

Miljardöörit eivät ole pahoja ihmisiä.

”Eric Packer luulee olevansa huippulahjakas. Jos hän tekee ratkaisun, jonka vuoksi kymmenettuhannet menettävät työnsä ja monen elämä tuhoutuu, hän ei ymmärrä näitä seurauksia.”

Cosmopolis on paljon enemmän pohdintaa kuin propagandaa. Se on katsaus vuoden 2012 todellisuuteen ja todellisiin vallanpitäjiin.

Kuten Cronenbergin ohjaukset usein, se nousee vuoden taiteellisesti korkealaatuisimpien elokuvien joukkoon.

Yhdessä asiassa Cosmopolis on kuitenkin ihan omaa luokkaansa: ihmisen ja pääoman rakkaus- ja vihasuhteesta ei ole aikoihin kerrottu näin puhuttelevasti.

Haastattelu on tehty Cannesin filmifestivaaleilla toukokuussa. Cosmopolis-elokuvan Suomen ensi-ilta oli 31. elokuuta. Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 34/2012.