Arvo Pärt omisti uuden sinfoniansa Mihail Hodorkovskille

Kulttuuri 16.4.2009 13:00

Virolaisen säveltäjän Arvo Pärtin mukaan kuva vankilaan passitetusta venäläisestä liikemiehestä Mihail Hodorkovskista on Venäjän valtakoneiston propagandaa. Pärtin neljäs sinfonia esitetään tänään Finlandia-talossa. SK:n toimittaja Risto Lindstedt tapasi säveltäjän keväällä 1993.

Arvo Pärt”Kaikki paha, mitä Hodorkovskista olette lukenut, on Venäjän valtakoneiston propagandaa”, Pärt sanoi konsertin alla Helsingin Sanomien haastattelussa.

”En ole tavannut Hodorkovskia, mutta tiedän hänen puhtaan visionsa jo Saksan-vuosilta”, Berliinissäkin kotia pitävä 73-vuotias säveltäjä sanoi.

Pärt vertasi Venäjän oikeuslaitosta Pohjois-Koreaan ja Iraniin. ”Valtaapitävät sanelevat tuomiot”, hän tuomitsi.

Hodorkovskia, jolle nyt esitettävä neljäs sinfonia on omistettu, Pärt luonnehti seuraavasti: ”Hän on nero, ihmeellinen, suuri lahjakkuus, jolla on lämmin sydän ja puhdas visio.”

Suomen Kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt tapasi Pärtin huhtikuussa 1993, kun hänen kuoroteostaan Te Deum äänitettiin Pyhän Laurin kirkossa Lohjalla.

Julkaisemme haastattelun kokonaisuudessaan.

Ensimmäinen sävel jälkeen hiljaisuuden

Säveltäjä Arvo Pärtille kaikkein suurimmat aarteet ovat aina kätkettyjä, kaikkein suurimmat ihmeet tapahtuvat salaa.

Kävellään kalmistossa. Arvo Pärtillä on villapipo ja vanttuut, arvelen saarenmaalaiseksi malliksi. Oli ollut sopiva hetki lähteä hapettumaan. Kontrabassosta oli katkennut kieli, sopraano alkanut pudota ylä-äänistä. Saksalainen tuottaja Manfred Eicher oli sivistyneellä tavalla takakireinen, kun Lohjan Pyhän Laurin kirkossa ei päästy äänittämistä aloittamaan: kuoronjohtaja Tõnu Kaljuste viritytti Viron filharmonian kamarikuoroa loputtomiin. Hän haki siitä täydellisyyttä. Vielä aamulla säveltäjä Pärt oli ajatellut itseään lajinsa kehnoimpana. Nyt hän oli, jälleen, huojentunut koettuaan, miten vakavalla huolellisuudella mukana olijat suhtautuivat jokaiseen ääneen.

Minua oli etukäteen viisattu, miten Pärtin kanssa pitää olla varovainen, ei tule rynnätä kysymyksillä päin, pitää paremminkin olla vain läsnä, antaa ajan virrata, poimia lauseita päivän varrelta. Ollakseen yksi maailman kuunnelluimpia nykysäveltäjiä, hän on yllättävän visusti pysytellyt julkisuuden nurkan takana. Julkisuus on ”häiriö”, joka saattaa useiksi päiviksi sysätä hänet mielenrauhan tasapainosta.

Kerrotaan tapauksesta, jolloin toimittaja oli päässyt yllättäen tivaamaan jotain Pärtin musiikin syväelementeistä. Arvo oli napannut pöydältä banaanin, pistänyt sen korvaansa ja toimittajan uudistaessa kysymyksessä, oli Pärt hämmästyneenä kysynyt, eikö tämä huomaa, että puhelu on kesken.

Pärtistä on tehty yksi ainoa dokumentti. Sen syntymistä edesauttoi oleellisesti se, että ohjaaja oli Arvon vaimon Eleonaran veli Dorian Supin.

Mutta Lohjan kirkkotarhassa ei ole banaaneja lähelläkään, eikä Arvo näyttäydykään umpioituneena mörkönä. Hän on sosiaalinen, ottavainen, ja kuten joitain asioita voi tietämättään tietää hän, 58-vuotias, on yhdessä asiassa lapsen kaltainen: on kokonaan sitä mitä on.

Tämä kaikki tapahtui jo tammikuussa, eräänä kopeana pakkaspäivänä, mutta ajalla on tässä hyvin vähän merkitystä. Kirkossa äänitettävistä teoksista Berliner-messu on sävelletty 1990 ja Te Deum 1984-85. Molemmat siis jälkeen ulkoisen ja sisäisen emigraation alkamisen.

Sitaattien jälkeen syntyi kriisi

Jo ennen opintojensa päättymistä 1963 Tallinnan konservatoriossa Pärt oli voittanut kantaatillaan (Meidän lastentarhamme) ja oratoriollaan (Maailman kulku) yleisliittolaisen nuorten säveltäjien kilpailun. Palkinnosta ei tullut kulkulupaa tulevaisuuteen.
Pärtin teokset alkoivat soida kansainvälisillä nykymusiikkijuhlilla 60-luvun puolivälissä. Viron radion äänitarkkailija jäi vapaaksi säveltäjäksi 1967. Uusklassikkona aloittanutta Pärtiä alkoi askarruttaa länsieurooppalaisen avantgardismin keinot, sitten sarjallisuus, klusteritekniikka, sitaatti- ja kollaasitekniikka. Sitten oltiinkin jo kriisissä. Bach-sitaateista rakentuvan fantasian Credon (1968) jälkeen Pärt mykistyi neljäksi vuodeksi.

Musiikkikirjallisuus kuvaa vaihetta sisäiseksi kriisiksi, mutta jos kuvaa tarkennetaan, se oli mitä syvimmällä tavalla uskonnollinen. Umpiosta ulos yrittämiseen kuului mm. jakso tolstoilaisuutta, asketismia, omien kenkien suutarointia, mutta ehkä ennen kaikkea tolstoilaisuuden ytimeen, vuorisaarnan sisään hakeutumista.

Kun Pärt palasi nuottiviivastolle, oli taustakaikua haettu keskiajan musiikista ja sävellykset muuttuivat voimakkaasti meditatiivisiksi. 1976 Pärt viimein löytää tintinnabuli- (=kulkus-) tyylin, jossa hän edelleen säveltää. Musiikista riisutaan dramaturgia kokonaan, säveltäjä kaihtaa suuria kokoonpanoja, uskonnollinen perusta nousee yhä voimakkaammin esiin.

”Pimeydessä pitää alkaa nähdä valoa. Alussa on pimeys, sen pimeyden pitää olla, pitää tulla toinen valo, sen pitää olla sinun ruumiisi hedelmä, muutoin siihen ei saa yhteyttä. Koko ajan on tietty hartaus, pelko kadottaa, ottaa väärä askel, ensin karttaa sen askeleen ottamista, sitten uskallat ottaa sen ja tiedät askeleen omaksesi. Et ehkä ole tyytyväinen siihen, mutta se on sinun askeleesi, se on juuri sinun tavallasi otettu. Se on todellista laatua, askel joka kannattaa ottaa.” (Ote Pärtin monologista Supinin dokumenttifilmiltä.)

Pärt muutti vaimoineen ja kaksine poikineen 1980 Virosta Wieniin ja asettui vuotta myöhemmin Berliiniin. Pärtin musiikki oli tämän jälkeen seitsemän vuotta esityskiellossa Virossa. Syy: sävellyksiin sisältyi viesti ”minä uskon”.

Teoreetikot elävät vain murto-osilla

Eleonora Pärt, joka myös on saanut musiikkikoulutuksen, on nyt asettunut miehensä, paitsi avustajaksi myös ankarimmaksi kriitikoksi, on kirjailija Thomas Mannin tuntija. Hän tuntee entuudestaan Mannin analyysin: musiikki on matematiikan ja teologian yhdistelmä.

Arvon mielestä koko maailma ”on suuri sekapuuro, jota on vaikea hahmottaa. Joku näkee sen yksinkertaisuuden ja sen äärettömän kirkkaan lopputuloksen, ja ymmärtää tämän kaiken hämärän keskellä jumalallisen yhteyden. Mutta ei pidä eksyä sen paremmin matematiikkaan kuin teologiaankaan. Jos elää vain teoreettisesti, elää vain yhdellä kymmenesosalla elämäänsä.”

Pärt uskoo, että avaruudessa on ”luku, yhtäältä yksinkertainen, toisaalta monilla asioilla peitetty. Se on löydettävä.”

Yritys ratkaista kosminen yhtälö kuuluu Pärtin musiikissa; useissa vokaaliteoksissa sanojen tavuluvut ja melodian linjat ovat riippuvaisuussuhteessa.

Pärt suhtautuu musiikkiinsa äärimmäisen nöyrästi, lähes pelokkaasti. Hänelle teos on valmis vasta, kun se on siirtynyt nauhalta levylle. Ensiesityksessä hän vielä on käynyt korjaamaan nuottia, joka ei tuota todellista ääntä, on saattanut rikkoa koko teoksen.

”Tuskin Schubert olisi niin tehnyt”, hän sanoo ja sitten silmässä pilkahtaa.

Modernistit pitävät Pärtin kaltaisia säveltäjiä suorastaan banaaleina, sillä uuteen uskoessaan ja vanhaa vihatessaan he ovat vakuuttuneita siitä, ettei tonaalista musiikkia voi tässä päivässä säveltää, se on anakronistinen tapa.

Pärtin mielestä ”nuorena ja vihaisena ei pitäisi säveltää ollenkaan.”

Kuunteleminen on haravoimista

Pärt on silmänpilkemiehiä. Se on äärimmäisen lyhyt, mutta selvästi nähtävissä oleva välähdys. Yhtäältä se on kuin läpivalaisu. Sitä hätkähtää mitä tulikaan juuri sillä hetkellä ajatelleeksi, sillä sen pilkkeen valolla Arvo varmasti pääsi näkemään ajatuksen kulman taa. Toisaalta se on kuin humoristinen huutomerkki: ’tarkkana poika, toden ja tarun raja on kovasti liukuva’. Presidentti Lennart Merellä on samanlainen silmänpilke.

Aikoinani ajattelin, että Arvo Pärtin tai Jaan Krossin kaltaisten vahvuus on siinä, että he lakkaamatta etsivät virolaisen identiteetin ydintä monien vaikutteiden, historiallisten kerrostumien alta, ja etsiessään he samalla muotouttavat sitä ja että se prosessi tekee heidän tuotannostaan houkuttelevalla tavalla vahvan. Se oli kovasti keskinkertainen ajatus.

Lohjan kirkkomaalla Pärt sanoo, ettei hän niinkään tunne yhteyttä virolaisiin puutarhoihin, ”olen enemmänkin puistikkojen mies”. Se ei ole vaikea metafora. Hänet on helppo nähdä kuljeksimassa Berliinin puistoissa, vähän kumarassa hiljaisuutta kuuntelemassa. Ei tässä ole mitään ristiriitaa, suurkaupungin puistossa ja hiljaisuudessa.

”Kun alkaa vihata omaa rauhattomuuttaan, voi siitä silloin päästä irti. Kun ihmiselle on syntynyt sisäinen rauha, se on myös säilytettävissä. Kun seireenien laulua ei kuule, ei ympäröivä rauhattomuuskaan vaikuta.”

Pärteillä on vuokrattuna talo Englannissa, Lontoon lähellä, luostarin alueella. He viettävät siellä puolet vuodesta, Arvo säveltää. Tässä kohtaa on jarrutettava mielikuvien kiihtymistä. Kokopäivätoimista mystikkoa hänestä ei saa, ei erakkoa, ei edes munkkia, vaikka kaikki hänen olemuksessaan olisikin valmista tummaan kaapuun. Hiljaisuudellakin on äärensä, ja ”sitten sitä on paettava toreille”. Se tarkoittaa esimerkiksi Berliiniä, asioiden hoitamista, ei arki säveltämistäkään loputtomasti kavahda.

Hautakäytävä on kapea kulkea, kaksi juuri rinnan mahtuu, mutta niin siinä on joka askeleella molemmin puolin paasi lähellä, irtipääsemätön yhteinen nimittäjä. Tiedän miehen uskon syväksi, senhän voi kuulla hänen musiikistaankin. Tai aavistaa, sillä kuuleminen sen paremmin kuin tietäminenkään eivät avaa ortodoksista maailmankuvaa. Ei edes sitä, mitä on sitoutuminen perinteeseen, sillä kysymyksessä on enemmän kuin vuosisadat. Ero, joka meidän väliimme hautakäytävällä mahtuu, liikkuu jossain armon kokemisen ja sen olemassaolon tunnistamisen alueilla.

Pyhän Laurin kirkko on 1400-luvulta ja sen kiviseinät houkuttelevat esiin vanhan ajatuksen siitä, miten Luoja varmaankin on maailman suurin grynderi. Arvoakin ajatus huvittaa, hän on sillä tavoin vakaasti uskossa.

Mutta äkkiähän kirkon kupeelta päästään Berliinin puistoihin palaamaan ja kuuntelemiseen, jota Pärt vertaa ”lehtien haravoimiseen, sieltä niiden alta voi löytää idun, toisen sieltä, toisen täältä”.

Eikä idun löytymisen vertauksesta enää ole kuin pieni siirtymä Pärtin kokemistavan ytimeen, siihen jota hän dokumenttifilmissä hahmotti. ”Musiikki on olemassa maailmassa ilman säveltäjiä. Se on ympärillämme niin kuin veistos on kiven sisässä ja kuvanveistäjä sen vapauttaa. Niin musiikkikin on olemassa. Minä vapautan perunan kuorestansa, tulkitsija panee sen pataan, tuo pöytään, mutta Jumala on suonut sen kasvaa. Musiikki on olemassa, se ei ole minun keksintöni.”

Hiljaisuus muuttaa muotoaan

Kun äänittäminen viimein alkaa, Pärt kuiskaa mielihyvänsä: ”Nyt siinä on saatu vesi ja tuli yhteen, orkesteri ja teos, se on kuin Jumalan kanssa tehty.”

Hiljaisuus ei rikkoudu, se saa toisen muodon tahtipuikon pään liukuessa ensimmäisen kaarensa alkuun. Te Deum syntyy jälleen siihen, kahdeksan vuotta sitten sävelletty teos. Manfred Eicher saa siepatuksi haluamansa kirkon kellarissa äänityspöydän ääressä, ’the most beautiful sound next to silence’.

Voisi sanoa, että kuoro soi kauniisti, mutta kun se on enemmän kuin soimista. Se on jotain, joka on elossa, läsnä, ja jälleen vain tämän yhden ainutkertaisen hetken. Kauniiksi nimitteleminen on taas yhtä tarkka ilmaisu kuin makkaran kokeminen maistuvaksi. Sitä paitsi määritteleminen on haltuun ottamista ja se edellyttää asioiden kuulumista omaan kokemuspiiriin.

Te Deum on sekin jotain sellaista, joka samanaikaisesti on ja ei ole kokemusmaailmani piirissä. Mitä se silloin on? Eikö se ole ihmettä. Outoutta lisää ihmeen ja arjen läheisyys. Persaukset valtaa puutumus heti sen jälkeen kun liukuminen takaisin aikaan ja tilaan alkaa.

Teksti Risto Lindstedt (SK 14/1993) ja kuva Woesinger / Wikimedia Commons (cc)

Arvo Pärt (Wikipedia)
Mihail Hodorkovski (Wikipedia)
Arvo Pärt (YouTube)