Antti Litja – Kvartetin 70-vuotias kuopus

Kulttuuri 12.3.2008 08:49

Näyttelijä Antti Litja luuli olevansa erakkoluonne. Se oli melkein väärin luultu.antti litja

Teksti Risto Lindstedt
Kuva Piia Arnould
(SK 10/2008)

Litja on lenkillä. Kolme kilometriä juosten Pirkkolan urheilupuistossa Helsingissä on Antille talvikunnossapitoa.

Ruokapitoja hän harjoittaa päivittäin Helsingin kaupunginteatterin työmaaravintolassa. Ilkikurillaan hän sanoo olevansa ulkoruokinnassa. Litja tietää, miten hänen entinen vaimonsa, nykyinen avopuolisonsa, riemastuisi tästä ilmaisusta ja muistuttaisi, miten hän on tätä retkua elämänsä parhaat vuodet syöttänyt.

Huomisella listalla on riistakäristystä ja puolukkahilloa, mutta huomenna hän ei tule. Hänellä on syntymäpäivä. Litja täyttää 70 vuotta.

”Vaari”, hän puhuttelee itseään. Se on vähän sarkastista, mutta ei ylimitoitettua. Litjalla on tosin jokseenkin aktiivinen tapa ukkoutua. Hän on mukana kolmessa näytelmässä: Täydellinen persikka, Beljakovin talvi ja Kvartetti, johon hänet vedettiin mukaan helmikuun alussa Pentti Siimeksen jouduttua jättäytymään pois.

Kvartettia on esitetty loppuunmyytynä jo kuusi vuotta. Katsomosta katsoen pesti Reginald Pagetin rooliin on kuin Litjalle olisi rautaristi myönnetty, osaamisurheudesta rampilla, för tapperhet, tammenlehvien kera. Ohjaaja Neil Hardwickille valinta oli paljon arkilujempi. ”Luotan Anttiin. Hän oli paras.”

Syntymäpäivän aattona on lahjomarikoksen välttämiseksi tyydyttävä lupauslahjaan. Lupauksen mukaan tässä ravintolakohtauksessa ei käsitellä huumorin ja komiikan olemusta. Antti sanoo mielellään sellaisen lahjan vastaanottavansa. Hän toivoo lisäksi, ettei viinavetoisia vuosia tarvitsisi erityisemmin muistella, kun ”niistä on jo niin kauan, lähes 20 vuotta”. Hetken mietittyään hän kuitenkin sanoo, että ”et sinä taida kuitenkaan ilman niitä tehtävästäsi oikein selvitä”.

Antti sanoo tarjoavansa kahvit. Hän käy ensin hakemassa yhden kupin, ”minulla on nämä omat systeemit”, ja sitten toisen erikseen. Mitkä hiton systeemit?

*

Kuusijuhlassa Lopen Sajaniemen koululla 1945 polkkatukkainen Antti, 7, keskittyi. ”Tuolla ylhäällä on vielä yksi kynttilä sytyttämättä. Annas kun minä sytytän sen.” Sen hän muistaa, se oli hänen ensimmäinen näytelmärepliikkinsä. Myöhemmin hän on vielä siteeraava Hamletia strategisesti vaikeassa paikassa keskustelun ajautuessa umpiperään. Shakespeare-repliikki ei sinänsä pääse yllättämään, yllättävää on se, että hän jahnaamatta muistaa pojanpoikiensa syntymäpäivät. Vaimoväen piirissä sitä pidettäisiin jo erityisansiona. Litja tunnetaan hyvän muistin ihmisenä.

Kuukaupin kylä on Antreassa, Vuoksen rannalla. Kevään jo naputellessa ränneissä helmikuun lopulla 1938 ja päivän ehdittyä koreutta lupailla, Antti syntyi kotona aamulla 8.15. Äiti Helvi oli Savon Turpeisia, isä Einon perimät jostain Saksan ja Puolan rajoilta. Molemmat vanhemmat jäivät etäisiksi, ja heistä tuli esikoispojalle myös pelottavia arvaamattoman käyttäytymisensä takia. Äiti kun rupesi hyreksimään, oli pojan viisasta varmistaa poistumistiet. Mummo Hanna oli ripeäliikkeinen ja äkkinäinen hänkin, mutta rakastettava. Hänen kanssaan Antti poltteli tupakkia. Mummo pilliä ja Antti isoisänsä, Pitkä-Litjan, jalostamaa kessua. Mummon kuolema 1946 lamasi pojan, mummo hänet petti pois lähtemällä.

Sajaniemeen päätyneet Litjat olivat Antrean evakoita, viisihenkinen perhe, Antti ja kaksostytöt Marja-Leena ja Anna-Liisa. Kylästä heille osoitettiin huone ja keittiö. Talo oli T. J. Särkän kesäasunto ja siellä oli puhelin; Läyliäinen 22, kaksi soittoa. Puutetta oli muustakin kuin tilasta. Kaksostytöt lähetettiin sotalapsina Ruotsiin.

Vuokraan sisältyi yhden eläkeläisen, Särkän Heili-schäferin syytinki. Elokuvamogulin talossa asuminen ei antanut minkäänlaisia näyttämöllisiä piiloyllykkeitä sen enempää kuin se, että syntymäkoti Antreassa oli ollut näytelmäkirjailija Kersti Bergrothin entinen kesähuvila. Litja ei myöhemminkään työskennellessään valopoikana Särkän studioilla kertonut asuneensa Sajaniemessä. Sellainen tunnustus alkoi liipata läheltä sitäkin tosiasiaa, etteivät Heilille lähetetyt herkkutäydennykset aina täysmääräisesti päätyneet koiran kuppiin.

Antreaan jääneen talon korvausrahoilla isä pykäsi talon Launosiin 1949, rintamamiestontilta näkyi Kesijärvi, ja tuumaiset raot olivat rakenteissa pienimmästä päästä. Perheeseen oli syntynyt tytär Kirsti, kun ensimmäistä vilakkaa joulua uudessa kodissa vietettiin. Perheen neljäs tyttö, Hanna, syntyi 1950-luvulla, kun isoveli oli jo lähtenyt kotoa ja aloittanut lentoonlähtöharjoituksensa.

Litja kävi viisi vuotta oppikoulua Tervakoskella ja siitä käymisestä jäi niukka olo. Antin minäkuvassa oli nostelemista ja kostuttamista pitkäksi aikaa. Keskikoulutodistuksen keskiarvo oli 7,27. Antti oli pettynyt. Hän ei päässyt kesäksi edes Santamäen tiilitehtaalle. Mestari oli sitä mieltä, ettei tiiliä keskikoulun päästötodistuksella tehdä, ja huuteli vielä perään, että mikä se oli se Pythagoraan lause.

*

Litja lähti Helsinkiin, 16-vuotias sai asunnon kesänaapurin luota ja yritti karistaa itsestään kaiken maalaisuuden syvänä vakaumuksenaan tulla stadilaiseksi. Hän tuunasi etutukan James Dean -malliin, harjoitteli roikottamaan päätään ja tupakkaansa sekä omaksui esikuvansa puhetyylin tavalla, joka sittemmin oli teatterikoulun puheterapeutillekin haasteellinen.

Litjasta ei tullut autonasentajaa, ei sähkömiestä, eikä tulevaisuus kirkastunut pölynimuritehtaallakaan. Hänestä tuli hyvä tanssija, rytmirambo, nuoruuden kuumotustaudissa elävä.

Helsingin kaupunki oli perustanut Nuorisoteatteri Klitsun ”nuoret pois kadulta” -idealla. Litja näki lehti-ilmoituksen, kävi pyrkimässä ja tuli valituksi toisen kierroksen improvisoinnillaan. Hän lainasi mutinoinnin Deanilta ja syytti sukulaisia elämäntilanteestaan.

Ensimmäiset suosionosoitukset merkitsivät myös ensimmäistä kertaa hyväksytyksi tulemisen täyttä tunnetta. Arvonpuuteanemia alkoi korjautua niin rajulla tavalla, että ”kusi alkoi nousta päähän. Minähän selviän, vetäisen vaikeankin roolin myötäsyntyisesti. Eihän se tietenkään niin mene.”

Elämä tasii yleensä ja kriitikot vielä erikseen.

Klitsussa jatkaminen kävi mahdottomaksi. Litjalla ei ollut työtä eikä asuntoa. Hänestä tuli lattioilla nukkuja.

Litja halusi laivastoon, naarashoukutuskuteet, mutta joutui 1958 alussa Kontiolahdelle. Hyväksyntää elämässään etsivälle jääkärin rooli oli käsikirjoitusta ja repliikkejään myöten väärä ja vermeetkin vieraasta oopperasta.

Armeijan jälkeen ura päätoimisena renttuna oli naksauksen päässä. Kaverit rupesivat vastuullisesti tönimään, ja Litja haki Teatterikouluun.