”Andersson pitää pirunmoista meteliä”

Isien taakkaa ja ajatuksia psykoanalyysistä, sekä omasta että potilaiden. SK julkaisee otteen Riitta Kylänpään kirjoittamasta Claes Anderssonin elämäkerrasta Utelias mieli (Siltala).

Kulttuuri 04.09.2020 06:00
© Pirjo mailammi

Ainoastaan yhden kerran Claes Anderssonin vanhemmat tulivat katsomaan poikansa kirjoittamaa näytelmää. Tuo näytelmä, Lindbloms, meni Ruotsalaisessa teatterissa. ”Pelkäsin, että he tunnistavat itsensä näytelmästä, olin siirtänyt heidän riitansa melkein suoraan näytelmään, mutta eivät he mitään huomanneet. Oli ensi-ilta ja he olivat ylpeitä saadessaan istua valtioneuvos K.-A. Fagerholmin vieressä.”

”He eivät hirveästi vaikuttaneet minun elämääni, paitsi että isähän myötävaikutti minun kirjoittamiseeni sillä tavalla, että hän oli poissa lapsena ollessani. Kirjojani he eivät lukeneet.” Vanhemmat eivät noteeranneet myöskään Claesin valmistumista lääkäriksi. ”Luin rivien välistä, että lääkäri oli ok, mutta psykiatria oli isän mielestä naisellinen ala.”

Anderssonin mielestä sukulaisten kanssa ei pitäisi tehdä töitä yhdessä. Hän kirjoitti kuitenkin tyttärensä Henrika Anderssonin kanssa kaksi ilmastoaiheista kabareeta Viirus-teatterille, viimeisen kevättalvella 2019, edellisen kaksitoista vuotta aikaisemmin. ”Henrika kutsui minut katsomaan ensimmäistä teatterikoulussa valmistamaansa näytelmää. Se kertoi isästä ja tyttärestä. Näytelmän isä oli kuollut ja oli tuhkana pienessä peltipurkissa. Istuin katsomassa sitä ja tunsin… Ei hän syyttänyt minua, mutta onhan siinä jotain, jos panee isänsä purkkiin.”

”Vanhemmistaan pitää taistella itsensä irti”, Andersson sanoi. Hän itse teki sen muuttaessaan pois kotoaan ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

Claes Andersson kirjoitti yli kolmekymmentä näytelmää. Hänen ensimmäisiä Svenska Teaternille kirjoittamiaan näytelmiä oli Elmer Diktoniuksen romaanin Janne Kuutio pohjalta syntynyt samanniminen näytelmä vuonna 1985. Hän oli lukenut Janne Kuution ensi kerran DDR:n jalkapalloturneellaan vuonna 1954 Hallen ja Dresdenin välisellä moottoritiellä häkäpönttö-linja-autossa, jonka maksiminopeus oli 45 kilometriä tunnissa. Hänen ajatuksensa olivat palanneet kirjaan hänen katsoessaan Fassbinderin elokuvaa Berlin Alexanderplatz vuonna 1980. Se iski suoraan hänen tajuntaansa ja herätti kysymyksiä: onko ihmisellä vapaa tahto ja olemmeko me oman elämämme ja kohtalomme herroja.

Kaikki Anderssonin kirjoittamat näytelmät eivät olleet menestysteoksia, kriitikot pitivät osaa niistä melkeinpä huonoina. ”Ne olivat pettymyksiä, ja kirvelivät vähän aikaa, mutta sitten tunne meni ohi ja saatoin tuudittautua ajatukseen, että ainoastaan se, joka uskaltaa epäonnistua, voi onnistua pitemmän päälle.” Anderssonin mielestä taiteessa ei voi olla varovainen ja ottaa varman päälle, vaan epäonnistumiset kuuluvat asiaan. ”Muuten ei voi kehittyä.”

Pelaaminen jalkapallojoukkueessa oli ollut hänelle tässäkin parasta koulutusta.

”Siinäkin harjoitellaan yhdessä, ja sitten tulee rankkoja epäonnistumisia mutta myös voittoja. Häviöitä pitää käsitellä yhdessä, ja kun joskus onnistuu, voi iloita yhdessä. Se on hurjan opettavaista verrattuna yksilölajeihin.”

Aloittaessaan oman analyysinsa Claes Andersson ajatteli, että hänestä ei löydy mitään erityistä, mutta huomasikin, että hänessä on vaikka mitä kummallisuuksia.

Aloittaessaan oman analyysinsa Claes Andersson ajatteli, että hänestä ei löydy mitään erityistä, mutta huomasikin, että hänessä on vaikka mitä kummallisuuksia. ”En tiennyt, että olen niin monisäikeinen ihminen. Käsitys itsestäni laajeni.”

Hänen analyysinsa Pirkko Siltalalla kesti kuusi vuotta Loviisan katkoineen. ”Se oli prosessi. Välillä olin surkea ja tosi huonossa kunnossa, välillä paremmassa kuosissa.” Tärkein muutos oli, ettei hän heittäytynyt enää marttyyriksi, säälinyt itseään eikä ajatellut itseään uhrina. ”Kun sitä työstettiin analyysissa riittävän kauan, aloin pärjätä tunteitteni kanssa, vaikka kyllä minä surkuttelen itseäni välillä vieläkin.” Paniikkikohtauksia tuli entistä harvemmin eivätkä ne olleet yhtä voimakkaita kuin aikaisemmin. ”Analyysi oli voittopuolisesti myönteinen kokemus, vaikka se olikin välillä rankkaa. Itsensä uudella tavalla näkeminen synnytti itseinhoa, välillä inhosin myös terapeuttiani.”

”Jos terapeutti ei ole käynyt läpi omaa analyysiaan, on olemassa vaara, ettei hän kykene auttamaan potilastaan ja käyttäytyy jopa sadistisesti, koska ei pysty ymmärtämään omia tunteitaan”, Andersson sanoi. Mitä syvemmälle omiin pelkoihinsa vajoaa, sitä paremmin oppii tuntemaan itseään. ”Se on välttämätöntä terapiatyössä, jossa joutuu kohtaamaan toisissa ihmisissä kaikenlaisia tunteita. Työ alkaa siitä, että yrittää tunnistaa samat tunteet itsessään. Se on ainoa keino ymmärtää, mitä toinen ihminen on tuntenut.”

 

Tapauksia

Loviisassa Andersson oli työskennellyt päivän viikossa paikallisessa mielenterveystoimistossa, Espooseen muutettuaan hän alkoi ottaa vastaan potilaita kahtena päivänä viikossa Porvoon mielenterveystoimistossa. Lisäksi hän toimi kymmenen vuoden ajan työnohjaajana Vantaan A-klinikalla. Oman analyysinsa päätyttyä hän alkoi ottaa vastaan yksityisiä terapiapotilaita Helsingissä Johanneksentien työhuoneellaan.

”Minulle on aina ollut helppoa tulla toimeen korkeassa asemassa olevien vuorineuvosten ja dirikoiden ja niiden kanssa, jotka kuvittelevat olevansa jotain. Kuvittelen näkeväni heissä isäni. He ovat vähän naurettavia tärkeilyssään.” Andersson kertoi hämmästyneensä aina, kun toiset jännittivät jonkun tärkeän henkilön tapaamisessa, mutta hän ei. ”Moni on ihastellen sanonut, että sinä olet tavannut dalai-laman, mutta minusta hän oli tosi kiva kaveri, ystävällinen, naureskeleva, sellainen vähän hullu.”

Kerran Anderssonilla oli yksityispotilaana nainen, jonka monet pakkoneuroottiset oireet rajoittivat pahasti hänen elämäänsä. Siinä hoitosuhteessa tärkeässä roolissa olivat naisen unet. ”Terapian alussa unet olivat hirvittäviä, itsetuhoisia, mutta vähitellen ne muuttuivat lempeiksi.” Kun nainen näki unen, jossa hän oli saanut lapsen ja löytänyt kumppanin, Andersson arvioi, että potilas pärjäisi ilman terapiaa. Nainen oli samaa mieltä. Potilaan unista Andersson päätteli, missä vaiheessa tämä oli itsensä kanssa. Omista unistaan hän piti ajoittain unipäiväkirjaa. Hän tulkitsi unensa usein eräänlaisiksi toiveiden toteumiksi.

Eräs Anderssonin potilaista oli hankala rajatilapotilas, jota hoitaessaan hän oli itsekin seota. ”Tyttö oli erittäin taitava manipuloimaan ja hänen tekonsa herättivät minussa aggressioita, mutta myös kiintymystä. Terapiassa tapahtui kaikki, mitä rajatilapotilaan hoidossa voi tapahtua; oli valtavia heittoja tunnetiloissa, manipulaatiota, itsemurhayrityksiä, uhkailua, yritystä sitoa ja työntää pois samanaikaisesti.” Tyttö ei noudattanut myöskään sopimuksia ja saattoi soittaa Anderssonille viisikin kertaa illassa. ”Kolmen vuoden jälkeen siirsin hänet toiselle terapeutille. Kokemus oli opettavainen.”

Osa potilaista oli apaattisia. Silloin Andersson yritti löytää erilaisen tavan suhtautua potilaaseen. Selvää oli, ettei terapeutti saanut antaa neuvoja potilaalleen. ”Jos sanoo jotain, minkä potilas kykenisi vastaanottamaan neuvona, voi olla varma, että hän olisi keksinyt sen itsekin. Ennenaikainen neuvo taas herättää vain vastustusta ja aggressioita.”

Myös autistiset potilaat olivat vaikeita. ”Saattoi mennä vuosikin, eikä sanaakaan sanottu, vaikka olimme tavanneet kaksi, kolme kertaa viikossa.” Kun potilas ei puhunut, Andersson päätti, ettei hänkään puhu. ”Aloin pitää hiljaisuudesta ja kaivata sitä, mutta potilas alkoikin puhua. Aluksi hänen suustaan tuli ihan mitä vain, puuta heinää, uudissanoja, abrakadabraa.”

Psyykkisestä sairaudestaan kirjoissaan kertoneen Maria Vaaran hoidossa Andersson käytti kirjallisuusterapiaa. ”Hän oli lahjakas kirjailija, joka pystyi kirjoittamaan omasta maailmastaan sisältä päin, mikä on harvinaista. Hänen romaanissaan Likaiset legendat avautuu maailma, josta mikään psykiatrian oppikirja ei pysty välittämään oleellista, kokemuksellista tietoa. Vaarasta tuli myös ystävä ja hän vierailikin meillä.” Andersson kirjoitti esipuheen Likaiset legendat -romaaniin.

Monet Anderssonin potilaista sairastivat paranoidista mustasukkaisuutta, joka lähenteli psykoottisuutta. ”Se on hirveä tauti silloin kun se iskee.” Anderssonilla oli siitä myös omakohtaista kokemusta, mutta lievemmässä muodossa. ”Mustasukkaisuuden takana voi olla narsistinen loukkaus. Toinen näkemys on, ettei itse ole sinut omien pettämisajatustensa tai jopa tekojensa kanssa.”

Andersson yritti auttaa mustasukkaisuudesta kärsiviä ”poisherkistämällä” oireita. Hän rentoutti potilaan suggestion avulla, ja kun potilas oli rauhallinen, hän provosoi varovasti tämän tunteita. Rentoutuneena potilas pystyi ottamaan vastaan asioita, jotka olivat tuntuneet hänestä aikaisemmin hirveiltä. ”Mustasukkaisuutta ei ole helppo lievittää, mutta tulokset olivat aika hyviä. Menetelmä toimii paremmin ahdistus- ja paniikkihäiriössä.”

 

Sairaudella on aina mieli

Veikkolan parantolassa Andersson ja Kuusi [Katriina Kuusi, psykiatri ja Anderssonin elämänkumppani] olivat työskennelleet samoissa hoitoryhmissä, joissa saattoi halutessaan olla myös hiljaa. ”Hiljaisuuteen tottuu. Ei puhuta sen takia, ettei kestetä hiljaisuutta, vaan annetaan toisen vain olla.” Jotkut heidän vieraistaan pitivät heitä outoina, koska he saattoivat olla hiljaa koko kyläilyn ajan, ja heidän oli selitettävä, että he eivät harrasta small talkia. Andersson sanoi olevansa siinä myös ”hirveän huono”. ”Tykkään olla porukoissa, joissa saattaa olla vaikeita tunteita, mutta ne ilmaistaan. Ajattelen, että asiat, joista puhutaan, ovat ajateltuja ja puhujalle tärkeitä. Vaikka psykiatrisen sairaalan osastollakin on paljon tragediaa ja suruakin, ovat tunteet aitoja, ja se on vapauttavaa.”

Jalkapallo-otteluissa Andersson tapasi ihmisiä, joita hän ei tavannut muualla. Siellä hän puhui jalkapallosta. ”Enää en ajattele, että jotkut asiat olisivat arvokkaampia tai hienompia kuin toiset.” Hän sanoi myös tekevänsä, mitä huvittaa, eikä hän toiminut minkään normiston mukaan.

Koko sen ajan, jona Claes Anderssonilla oli yksityispotilaita, hän oli Martti Siiralan työnohjauksessa. ”Siirala oli loistava ja fiksu mutta erittäin monimutkainen mies, ei kovin sovinnainen.” Kerran Siirala kertoi hänelle potilaastaan, jo eläkkeellä olevasta rovastin rouvasta, joka kärsi syvästä depressiosta. ”Nainen viestitti, että yrittäkää vain auttaa minua, mutta ette te mahda minulle mitään. Hän piti massiivista kilpeä edessään, ja Siirala kertoi, kuinka hän yritti tunti tunnin jälkeen murtaa vastarinnan. Lopulta häneltä paloi proput ja hän heittäytyi ruustinnan eteen polvilleen ja saarnasi salaam aleikum. Potilas järkyttyi ja alkoi huutaa ja kiljua, jolloin pato murtui ja Siiralan onnistui kohdata nainen.”

Siirala oli therapeialainen kuten myös Pirkko Siltala, Claes Andersson ja Katriina Kuusikin ovat. He uskovat, että sairaudet eivät tule sattumalta, vaan ne täyttävät jonkin tarpeen tai kysyvät jotain.

”Sairaudet syntyvät traumasta tai vaikeasta kokemuksesta, esimerkiksi hylkäämisestä, joka on niin rankka, että emme pysty sanomaan siitä mitään, vaan se jää meihin mykkänä asiana, joka sitten purkautuu ennemmin tai myöhemmin ruumiillisina sairauksina. Siksi olisi hyvä päästä yhteyteen pimeidenkin puoliensa kanssa”, Andersson sanoi.

 

HUHTIKUU, TALVIKUUKAUSI 1–18

18

Valoisassa puussa on pimeä kohta.

Saatana siellä nukkuu linnunlauluvalossa.

Linnut ovat silmä, jota meillä ei ole.

 

Claes Anderssonin runokokoelmasta Mina bästa dagar, Parhaat päiväni (1987). Suom. Pentti Saaritsa

 

Kun Andersson asui Espoossa, Pirkko Siltala käveli Tapiolassa usein häntä vastaan ja moikkasi iloisesti, mutta Andersson ei konsultoinut häntä kertaakaan. ”Meillä on mielestäni kiva suhde, vaikka se ei ole tiivis. Hän tietää minusta varmaan enemmän kuin kukaan toinen ihminen.”

Katriina Kuusi väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi skitsofrenian ennusteesta. ”Hän on erittäin hyvä terapeutti. Hän on empaattinen, mutta pystyy säilyttämään järkevän etäisyyden potilaaseen”, Claes Andersson kuvaili. Tohtoriksi väiteltyään Kuusi opiskeli Milanossa systeemiteoreettista perheterapiaa. Sen ideana on, että ei hoideta vain ilmipotilasta, vaan koko perhettä, jotta perheessä ei olisi enää tarvetta sairastaa eikä kenenkään tarvitsisi olla enää potilas. Monet nykyisistä perheterapeuteista ovat olleet Katriina Kuusen koulutuksessa tai työnohjauksessa.

Anderssonille elämässä mikään ei ollut niin hyvää tai pahaa, ettei siitä olisi voinut kirjoittaa. Runossa pitää hänen mielestään olla tilaa kaikelle, mitä elämässäkin on.

Runouteen kuuluu kaikki

Hesperian sairaalasta Anderssonilla oli päällimmäisenä mielessään kuolleista lähtevä imelä lemu, eikä hän kaivanut sairaalatyötä. Kolmena Loviisan vuotenaan hän oli oppinut myös nauttimaan vapaudestaan ja tunsi, että hänellä on vielä annettavaa kirjailijana ja runoilijana. Kirjansa Armas aika jälkeen hänellä ei ollut kiirettä alkaa suunnitella seuraavaa romaania, mutta runoja saattoi kirjoittaa suunnittelemattakin.

”Runon tekemiseen ei voi valmistautua, se joko syntyy tai ei synny. Sitä ei voi suunnitella.” Aina kun Andersson alkoi kirjoittaa, runo meni omaan suuntaansa eikä se pysynyt hänen ajattelemissaan raameissa. ”Runo on paras väline, kun haluaa kuvata sisäisiä maailmoja, sitä maailmaa, joka ei näy ulospäin. Lisäksi siihen tulee koko unimaailma ja alitajunta ja varhaiset muistot.”

Runojen kirjoittaminen oli hänestä jännittävää siksikin, että mitkään arkipäivän lainalaisuudet eivät päde niissä. ”Suoraviivainen aikakäsite on kumottu. Myös vanha aristoteelinen logiikka, syyn ja seurauksen laki, on pantu niissä viralta. Normaalin aikakäsityksen sijaan runoissa vallitsee ’samanaikaisuuden aika’, eli niissä voidaan elää kaikissa maailman ajoissa yhtä aikaa, esihistoriassa, omassa lapsuudessa, tulevaisuudessa ja tietenkin tässä ja nyt. Runossa aika voidaan myös pysäyttää.”

Andersson halusi loihtia runoissaan esille myös kuoleman ”eksistentiaaliset elämykset.” Hänelle se oli yritystä vapautua hänen tuntemastaan kuolemankauhusta. Siihen liittyivät ”anteeksianto, luovuttamisen tuoma sovitus ja sitä tietä myös lopullinen luovuttaminen eli kuolema.” Kuolema osana elämisen kokemusta oli hänelle tärkeä, ja sitä sen pitäisi olla hänen mielestään kaikille ”erityisesti näinä aikoina, jolloin ihmiskunta torjutussa kuolemantuskassaan toimii kuin olisimme kuolemattomia ja luonnon valtiaita”.

”Kuoleman kieltäminen kaventaa meitä ihmisinä”, hän sanoi.

Siegmund Freudin tavoin hän piti päiväunia runouden raaka-aineena. Hän puhui usein myös filosofi Ernst Blochista, jolle päiväunet edustivat taiteellisen työn esiastetta; aluetta, jossa taiteilija saa yhteyden luoviin puoliinsa.

Anderssonille elämässä mikään ei ollut niin hyvää tai pahaa, ettei siitä olisi voinut kirjoittaa. Runossa pitää olla hänen mielestään tilaa kaikelle, mitä elämässäkin on. ”Se, mitä jättää pois, on verrattavissa valehtelemiseen tai ainakin harhaanjohtamiseen”, hän sanoi. ”Runouden voima on siinä, että siinä voi olla traagisia elementtejä. Kuolema on aina mukana runoudessa, samoin rakkaus. Runossa pitää olla myös hengitystä ja rytmiä ihan niin kuin hyvässä musiikissa. Jos sitä ei ole, runo ei toimi eikä sitä voi lukea.”

Hänen Andersson-nimistä runoaan on siteerattu paljon ja käytetty esimerkkinä kouluissa ja kirjoittajapiireissä. ”Se ei ole korkeatasoinen teksti, mutta se on aika hauska, vähän kabaree-muotoinen.”

 

ANDERSSON

Andersson pitää pirunmoista meteliä

Andersson ei osaa seistä edes selkä suorana

Anderssonista tuskin tulee yleensä yhtään mitään

Andersson on pelkuri

Andersson saisi saatana ruveta ajattelemaan ennen kuin on liian myöhäistä

Andersson tutisee kuin hyytelö

Andersson juo liian paljon

Anderssonin ei pitäisi tupakoida unissaan

Anderssonhan on itse asiassa rokulissa ison osan vuotta

Anderssonin pitäisi miettiä ja punnita yhtä sun toista

Anderssonin ei pitäisi matkustaa Mallorcalle nyt kun vanha äiti makaa perkele henkitoreissaan

Andersson syö kuin sikapossu

Andersson on lihava

Anderssonin pitäisi mieluummin soittaa klarinettia

Anderssonin ei pitäisi kuvitella itselleen mitään olemattomia oikeuksia

Andersson näpit irti

Anderssonin pitäisi liittyä ammattiyhdistykseen eikä istua vittu siinä parkumassa

Anderssonin ei pitäisi haaveilla niin paljon

Anderssonin pitäisi tietää että intiimihygieniasta tulee huolehtia myös Anderssonin itsensä takia

Andersson ei ole kovin korea näky

Anderssonin pitäisi tietää ettei Andersson ole Anderssonin oma asia

Andersson voisi ottaa huomioon että tehty on tehty eikä sitä saa tekemättömäksi helvetti soikoon

Anderssonin pitäisi tajuta ettei sitä noin vain voi lojua siinä kuin mikäkin raato ja nauttia

Andersson on alkanut hyppiä silmille viime aikoina jos suoraan sanotaan

Andersson lopettaa kieroonkatsomisen

Andersson ei sitten tule valittamaan ettei Anderssonia ole hyvissä ajoin informoitu Anderssonin tilanteesta

Andersson lakkaa viheltämästä taikka jumalauta

Andersson muistaa ottaa lääkkeensä tai muuten Andersson kuolee se kai tuli selväksi

Andersson missä hemmetissä se Andersson luuhaa

Ei kai Andersson ole voinut…

Anderssonin ei olisi pitänyt hypätä sen minä sanon suoraan

Andersson olisi voinut edes sulkea ikkunan perässään

 

Kokoelmasta Under, Ihmeitä, 1984. Suom. Pentti Saaritsa.

Sisältö