Reijo Kelan performanssi Cityman (1989), punk-aate ja Cris af Enehiemin Tyypit (1984) tiivistivät ajan hengen.

Kuohuva, törkeä, hävytön, rohkea, kitch, marginaali kasari

1980-luku muutti suomalaista taidetta ja yhteiskuntaa. Draaman vuosien vaikutus näkyy kulttuurissa yhä.

Reijo Kelan performanssi Cityman (1989), punk-aate ja Cris af Enehiemin Tyypit (1984) tiivistivät ajan hengen. © Ari Ojala ja Markku Ulander/LK, Kansallisgalleria/Sakari Viika
Kulttuuri 20.03.2020 06:00
Teksti Tero Miettinen

Monelle 1980-luku merkitsi ”hyvän maun diktatuurin päättymistä”, vapauden kunniaksi poksautettua samppanjapulloa. Toisten mielestä irti napsahti pikemmin pihkatappi takapuolesta: kulttuurissa tarjottiin samaa tavaraa kuin turkkalaisessa Jumalan teatterissa.

Rajoja rikottiin ja auktoriteetit kyseenalaistettiin.

”Kapinoitu oli ennenkin, mutta yhteiskuntakritiikissä oli uusia painotuksia. Kulttuurissa oleellista oli tuoreiden vaikutteiden moninaisuus”, kuvaa taidehistorioitsija Asko Mäkelä.

Mäkelä johti 1980-luvun alkuvuosina vaihtoehtotaiteen airutta, Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla sijainnutta Vanhan Galleriaa. Myöhemmin Mäkelä toimi Kiasman ja Valokuvataiteen museon johtajana.

Vanhalla nähtiin monen alan tekijöitä: Performanssit ja installaatiot edustivat avantgardea, nykymusiikki kohtasi videotaiteen. Rock kaikui kiviseinissä. Vanhan uumenissa versoi myös feminismin uusi aalto ja seksuaalivähemmistöt rakensivat identiteettiään. Yhteiskunnassa poreilevilla ilmiöillä oli tukikohta, mutta politiikkaa ei enää puhuttu.

Avainsanat
Sisältö