Yritti itsemurhaa, jäi auton alle – juopon tarina

Kotimaa 13.3.2012 13:30
Markku Timonen (vas.) ja Olavi Sydänmaanlakka ovat nykyään ystäviä. Kuvat Ari Heinonen.

Nyt tämä tarina saa luvan päättyä.

Tänään keittiömestari Markku Timonen on päättänyt hirttäytyä puuhun Katri Valan puistossa Helsingin Kalliossa.

Kuten moni alkoholisti, hän on tullut siihen pisteeseen, jossa ei enää suunnitella tulevaisuutta eikä paluuta alkuun ole. Viina, joka joskus oli riemun lähde, on muuttunut itkuviinaksi. Sen myötä ovat kaikonneet ystävät, työ, asunto, perhe ja yritys.

Harjutorin pienessä puistikossa Helsinginkadulla Markku Timonen katselee örähdellen toimistojen ja kotiensa väliä reissaavia työmatkalaisia. 43-vuotiaan itsemurhan tekijän tarkoitus on kiivetä dramaattisesti ylös Vilhonvuorenkujaa ja lopulta lähteä viimeiselle matkalle kuin lännenmies. Sopiva puu on katsottu valmiiksi.

Vaikka Timonen on päättäväinen, häntä pelottaa. Itsemurhan tekeminen keskellä kaupunkia vaatii pohjiksi pullon Tapio-viinaa. Sen Timonen höräisee muutamalla kulauksella.

Kun Timonen örveltää kohti itse tehtyä kohtaloaan, Kurvissa hänen ohitseen kiirehtii HelsinkiMission Nuorten kriisityön johtaja Olavi Sydänmaanlakka. Hän on matkalla lähellä sijaitsevaan Nuorten Kriisipisteeseen palaveriin.

Vakain askelin kohti fläppitaulua marssiva Sydänmaanlakka ei tiedä ohittavansa itsemurhaa suunnittelevan juoppo-keittiömestarin. Hän on menossa töihin, kuin kuka tahansa. Hän ei tiedä olevansa osa tarinaa.

Ainoastaan Markku tietää, että tänään on se päivä.

Eivät edes Timosen ex-vaimo ja 12-vuotias poika tiedä, että tänään isä aikoo tappaa itsensä. Hän on pitänyt asian salassa. Kun Timonen ryyppää, hän ryyppää yksin. Vaimo jätti hänet juuri tämän vuoksi. Ryypätessään Timonen on kuin Jumala, vain itsekkäämpi. Hän ei tarvitse ketään. Vain viinaa. Nyt viinakin on lakannut olemasta ystävä.

Timosen ryyppääminen alkoi vähitellen. Kun poika syntyi vuonna 1994, Markku Timonen oli 32-vuotias. Hänellä oli oma catering-yritys joka menestyi kohtalaisen hyvin. Tuore isä oli ostanut perhe-asunnon Kalliosta.

Kun kaikki sujuu hyvin, ihmiset eivät ole kuitenkaan kiinnostuneita tylsistä yksityiskohdista. Kukaan ei nyt muista, että juoppo on entinen keittiömestari Timonen, joka on kokannut Suomen suurlähettiläälle Kiinassa. Tarinat firmasta, ystävyydestä ja kodin lämmöstä ovat nyt poispyyhittyjä. Niillä ei ole väliä.

Katri Valan puiston reunalla Timonen huomaa olevansa niin kännissä juomastaan Tapiosta, ettei kykene kiipeämään portaita puistoon. Niillä graniittiportailla on usein ryypätty. Taivas tuntuu vuotavan vettä, eikä missään näy edes Saalem-seurakunnan evankelistoja.

Markku Timonen oli valinnut Katri Valan puistosta puun, johon hänen matkansa päättyisi.

Voisiko itsemurhan teko tyssätä vesisateeseen?

Timonen on aikaisemminkin yrittänyt tappaa itsensä viinalla ja pillereillä mutta aina epäonnistunut. Hän saanut Jari-nimiseltä mieheltä kuulla Jeesuksesta, mutta siitä ei ole nyt apua.

”Saatanan Jumala kun et minua auttanut”, Timonen toistelee ohikulkijoille, jotka painuvat metrotunneliin.

Timonen päättää palata Helsinginkadun päässä olevaan puistoon ottamaan lisää pohjia. Muutaman kulauksen jälkeen hän lähtee hoippumaan Kinaporinkatua ylös.
Yhtäkkiä vastamäki saa voimat hupenemaan. Hän ryömii läheiseen porttikäytävään.

Juuri kun hänen humalaisen silmänsä sulkeutuvat, sulkeutuu myös metallinen liukuovi, joka johtaa parkkihalliin ja erottaa Timosen alapuolella olevista autoista.
On torstainen iltapäivä, ja toimistoissa odotetaan kotiinpääsyä.

Kinaporinkadu 11 A:ssa päivä on päättymäisillään. Sydänmaalakka lopettaa viimeisen palaverin ja lupaa antaa kollegalleen Satu Jokiselle kyydin kotiin. He suuntaavat työasioista jutellen portaikkoon, joka johtaa parkkihalliin.

On oikea koiranilma. Onneksi Sydänmaanlakalla on tilava perheauto, punainen Renault Laguna, jossa on toimiva lämmityslaite ja tuliterät stereot.

Renault käynnistyy ja kaksikko lähtee ajoluiskaa pitkin kellarista kohti sisäpihan perällä olevaa automaattiovea. Autolle varattu tila tässä porttikäytävässä on niukka, ovia ei voi avata. Sydänmaanlakka ajaa kohti säleovea, veivaa ikkunan auki ja sovittaa avaimensa avausmekanismiin.

Toimenpidettä varten auton etupuskuri on ajettava lähes kiinni säleoveen. Kun se nousee, kuljettajalla on kymmenkunta sekuntia aikaa reagoida. Sitten ovi laskeutuu jälleen.
Sydänmaanlakka irrottaa käsijarrun ja painaa kaasua, koska porttikäytävässä on tässä kohtaa pieni ylämäki.

Sitten hän tuntee jotain.

Hän tietää, että porttikäytävässä majailee joskus laitapuolen kulkijoita. ”Se on varmaan pullokassi”, hän sanoo Jokiselle ja ryhtyy peruuttamaan.
Silloin Sydänmaanlakka kuitenkin huomaa käden, joka ilmestyy näkyviin renkaan alta.

”Ei voi olla mahdollista”, Sydänmaanlakka huudahtaa epäuskoisena.

Hetken hän tuijottaa sinervänä lenkottavaa miehen kouraa, joka näyttää hukkuvan raajalta ennen pinnan alle vajoamista.

Tottuneena kriisityöntekijänä Sydänmaanlakka ryntää tarkastamaan alle jääneen hengitystiet. Pulssin tarkastaminen käy rutiinilla. Jokinen soittaa ambulanssin.

Salaa Sydänmaanlakka toivoo, ettei joutuisi antamaan tekohengitystä. Puliukko haisee kuselle. Suupielet ovat kuolassa. Tällä kertaa Sydänmaanlakalla ei ole avainnipussa tarkoitukseen varattua suuhun asetettavaa suojamuovia.

Sitten hän huomaa, että uhri on tajuton. Polvessa on repeytymä, ja silmät ovat mustina. Myöhemmin selviää, että juoppo on ollut tappelussa ennen sammumistaan oven eteen.

Ambulanssien ja poliisin saapuessa juoppo on edelleen tajuton. Rikospaikkatutkijat kuvaavat paikan, auton ja näkyvyyden autosta porttikäytävään. Käy ilmi, että ajoneuvosta on mahdotonta nähdä, jos joku makaa poikittain puskurin alla.

Koko toimituksen ajan yliajettu mies makaa hiljaa.

Kun Sydänmaanlakka lähtee ajamaan kotia kohti, hän on levoton. Hän soittaa isälleen Kaleville ja vaimolleen Mariannalle ja kertoo tapahtuneesta. Hänellä on vahva aavistus, että hän on aiheuttanut miehen kuoleman.

Kotona hän ei kykene katsomaan televisiota. Hän korkkaa pullollisen viiniä rauhoittuakseen ja miettiäkseen tapahtunutta. Lopulta hän itkee omakotitalonsa kuistilla. Hänestä tuntuu, että kuolema huhuilee talossa.

Miten tuntematon ihminen, laitapuolen kulkija, jonka pitäisi olla täysin merkityksetön henkilö, voi tuntua näin tärkeältä? Jos mies kuolee, hän on ollut osallinen, vaikkakaan ei syyllinen.
Sydänmaanlakka miettii myös tapaukseen liittyvää ironiaa: hänen tulisi auttaa vähäisempiä veljiä, mutta nyt hän onkin suistanut yhden kenties kuolemaan.

Eniten Sydänmaanlakkaa vaivaa salamyhkäisyys. Kukaan viranomaisista ei voi kertoa tietoja yliajetun miehen tilasta. Tämä epätietoisuus jatkuu viikkokausia.

Lopulta Sydänmaanlakka kutsutaan joulun tienoilla kuulusteltavaksi Pasilan poliisitalolle.
Syyte on liikenteen vaarantaminen.

Rikoskomisario on pelottavan vaitonainen. Hän ilmoittaa, että kovin suuria toiveita henkiinjäämisestä ei ole. Yliajetulta on leikattu keuhkojen repeämä. Sen lisäksi hänellä on ollut kaksi sydämenpysähdystä.

Sydänmaanlakka on ahdistunut. Sattumalta hän tapaa juhlissa muusikkoystävänsä Mikko Kuustosen. Sydänmaanlakka avautuu tapahtuneesta. Keskustelun päätteeksi Kuustonen sanoo poppamiehen äänensävyllä: ”Sä et kuule tiedä, mitä tämän jutun taakse kätkeytyy.”

Toteamus jää Sydänmaanlakan mieleen. Jospa huonoillakin asioilla on merkityksensä.

Meilahden sairaalassa makaa mies ympärillään lauma poliiseja. Nämä ovat levittäneet miehen eteen mustavalkoisia valokuvia ja osoittelevat sormella niissä esiintyvää, maassa makaavaa miestä.

Kestää jonkin aikaa ennen kuin miehelle valkenee, että kuvat esittävät häntä itseään; Markku Timosta, joka oli vahingossa jäänyt auton alle samana päivänä, jona hänen piti tehdä itsemurha.

Timosellla on vakavia muistihäiriöitä. Hän on vasta vähän aikaa sitten saanut tietää, miten joutui sairaalaan.

Helmikuussa Timonen siirretään Helsingin sosiaaliviraston Tervalammen päihdekuntoutuskeskukseen, jonne on 40 kilometrin ajomatka Helsingistä.

Viinakrampit aiheuttavat sydänoireita, mutta Timonen selviää niistä. Kun olo paranee, Timonen havahtuu ajattelemaan yliajajaansa. Yhteydenotto tähän on venynyt.

Timonen on menossa käymään Helsingissä. Hän katsoo bussin ikkunasta lumista maisemaa ja valitsee kännykällään poliisilta saamansa numeron.

Olavi Sydänmaanlakka ajaa Renaultillaan kohti Tervalammen päihdekuntoutuskeskusta, työasioissa. Kun hänen puhelimensa soi, hän luulee soittajaa ensin puhelinmyyjäksi. Markku Timonen yrittää kertoa hämmästyneelle Sydänmaanlakalle, että tämä on itse asiassa pelastanut hänen henkensä.

Yliajatetun miehen episodi on vaivannut Sydänmaanlakkaa öisin ja erityisesti autolla ajaessa. Yrityksistä huolimatta hänen ei ole onnistunut saada poliisilta lupaa ottaa yhteyttä uhriin.
Timoselle on valtava helpotus, että Sydänmaanlakka vastaa. Timonen kertoo olevansa kuntoutunut. Hän haluaisi nyt tavata yliajajansa.

Sydänmaanlakka kertoo, että hänellä on konttori Kalliossa. Hän pyytää Timosen luokseen vierailulle heti seuraavana päivänä.

Kun tapaamisesta sovitaan, molemmat hämmästelevät yhteensattumaa: Sydänmaanlakan Renault ja Timosen bussi kohtaavat Tervalammen ja Helsingin välillä.

Aamulla kello 9 miehet tapaavat. Tästä alkavat Timosen säännölliset vierailut toimistolla.

Sydänmaanlakka on hämmentynyt. Hän on tavannut miehen viimeksi, kun tämä kun tämä oli kuolaava alkoholisti. Nyt kahvilaan marssii sisään herrasmies. Kunnon mies tavallisissa vaatteissa, pilke silmäkulmassa.

Mahtavinta on, että miehellä on mielenkiintoinen tarina: Timonen kertoo Sydänmaanlakalle, mitä 5. lokakuuta oikein tapahtui. Sydänmaanlakka saa tietää, että Timonen oli itse asiassa tekemässä itsemurhaa. Sydänmaanlakka tuli asioiden tielle, kirjaimellisesti.

Markku Timosesta ja Olavi Sydänmaanlakasta, entisestä juoposta ja kriisityön johtajasta, on tullut erottamattomat.

Markku Timonen tuli sairaalassa uskoon. Hän tekee nykyään päihdetyötä kristillisessä Samaria Ry:ssä ja kiertää seurakunnissa puhumassa raitistumisestaan.

Timonen vierailee säännöllisesti Sydänmaanlakan konttorissa. Timonen taas on vakiovieras Sydänmaanlakan perhejuhlissa, joissa hän laittaa vieraille ruokaa poikansa kanssa.

Samalla Timonen hämmästyttää sukulaisia kertomalla, kuinka hänestä ja Sydänmaanlakasta tuli ystäviä. ”Kyllähän se Olkku taisi vähän mun päällekin ajaa.”

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 10/2012.