Ylivieskan kirkko paloi pääsiäisenä maan tasalle – nyt on tultu jouluun, jota vietetään raunioilla

Kirkko oli ollut samalla paikalla 230 vuotta. Se paloi maan tasalle muutamassa tunnissa. Koko kaupunki muuttui.
Kotimaa 24.12.2016 15:29
Teksti Pauliina Penttilä – Kuvat Harri Hemmilä

Oli pääsiäislauantai, 26. maaliskuuta, ja seurakunnan suntiolla Teemu Savelalla oli vapaailta. Kun kello lähestyi puolta kahdeksaa, Savelan perhe oli samoissa toimissa kuin monet muutkin paikkakuntalaiset: lähdössä katsomaan kokkoja. Pakanallinen noitienhäätämisperinne on Ylivieskassa voimissaan, vaikka väki on varsin kristillistä. Useimmat kuuluvat kirkon herätysliikkeisiin, lestadiolaisiin tai körttiläisiin.

Teemu Savela ajoi Koskipuhdontietä keskustaan, vaimo Taija-Leena istui vieressä, takapenkillä olivat kaksi nuorinta lasta, alakoululaiset Tara ja Topi. Kaksi teini-ikäistä jäivät kotiin.

Keskustassa kirkontornin tuttu, punaharjainen hahmo tuli näkyviin Kauppakadun ja Valtakadun risteyksessä. Suntiolle, virallisesti seurakuntamestarille, se oli työpaikka. Piti olla talonmiehenä, pitää huolta kirkosta, sen lämmityksestä, valoista ja hälytysjärjestelmistä. Lisäksi oli huolehdittava jumalanpalvelusten käytännön järjestelyistä, kuten äänentoistosta, kirkkotekstiileistä, ehtoollispikareista, kolehtihaaveista.

Yhtäkkiä Savela jäi tuijottamaan etuoikealla kohoavaa kirkkoa tuulilasin läpi.

Räystäiden välistä löi liekkejä.

Ei voi olla totta, Savela muistaa ajatelleensa. Ei voi.

Siitä oli vain reilu tunti, kun hän oli käynyt kirkon pihassa. Kaikki oli ollut kunnossa.

Oliko häneltä jäänyt huomaamatta jotain? Eihän sähkölämmitykseen vain olisi tullut vikaa?

Savela käänsi auton kirkolle. Palokuntakin tuli juuri, ensimmäinen hälytys oli tullut kello 19.34.

Puukirkko roihusi. Ikkunoista loisti pelkkää kirkasta tulta, punaiseen peltikattoon puhkesi tulisia reikiä, paksu savu ja tuhka pursuivat pimeälle taivaalle. Rätisi, kohisi ja paukkui, kirkon ympärillä hautakivet halkeilivat kuumuudessa. Tulimeri nieli paloletkujen suihkukaaret. Toivoa ei enää ollut, palokunta yritti vain estää tulen leviämisen.

Väkeä alkoi valua paikalle, koko ajan enemmän ja enemmän. Kylillä jäivät kokot sytyttämättä ja kyläyhdistysten makkarat myymättä. Autot tukkivat keskustan tiet ja Helaalan sillan.

Ne jotka eivät olleet keskustassa, tuijottivat kännyköitään. Ylivieskalaisten Facebook-ryhmään, Ylivieska-foorumiin, liittyi illan aikana satoja uusia jäseniä, useimmat nykyisiä tai entisiä ylivieskalaisia.

Savela kuuli, kun kirkonkellot putosivat. Ne tippuivat suoraan alas ja jytkähtivät aina tullessaan kerroksen alaspäin tapulissa. Hän osasi soittaa kelloja käsin, oli opetellut sen ”jo kossina”.

Kaikki oli aavemaista ja sekavaa. Pelotti. Synkkää lohtua toi sen tajuaminen, että mikään sähköpalo ei saa aikaan noin räjähtävää tuhoa. Joku oli sytyttänyt kirkon, niin sen täytyi olla. Mutta hän oli juuri käynyt kirkossa, kaikki oli ollut kunnossa.

Ennen yhdeksää tapuli muuttui hehkuvaksi luurangoksi ja romahti sitten rytinällä maahan. Pian poliisi kertoi ottaneensa teosta epäiltynä kiinni ”yhden kantasuomalaisen nuorehkon miehen”.

Paloa katseltiin jo illalla kaikkialla Suomessa. Kirkkopalo on aina uutinen, olipa syyllinen sitten sähkövika, salama tai tuhopolttaja. Tämän vuosituhannen suurin tapaus oli Porvoon tuomiokirkon palo 2006, sitä edellinen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon palo 1997. Molemmat olivat tuhopolttoja – ja molemmat kirkot onnekkaasti kivestä.

Tyrväällä kirkkoon oli juuri ennen paloa saatu valmiiksi 17 000 paanun paanukatto. Tuho ei lannistanut: jättimäiset paanutalkoot aloitettiin heti alusta.

Jo kirkon palaessa ylivieskalaiset miettivät, mitä nyt tehdään. Monella oli vankka mielipide: samanlainen kirkko, samalle paikalle, mahdollisimman pian.

Maailma ennalleen.

Tuhopolttajan sytyttämä kirkko paloi räjähdysmäisesti pääsiäislauantaina 26. maaliskuuta.

Teini-ikäisenä Teemu Savela oli seurakunnalla kesätöissä. Aamuisin piti päivystää kirkon tapulissa. Siellä oli lankapuhelin, johon kirkkoherranvirastosta soitettiin, jos joku kaupungissa oli kuollut. Päivystäjät soittivat vainajan kuolinkellot, sanomakellot.

Aurinkoisina aamuina Savela avasi työkaverinsa kanssa 40 metriä korkean tapulin ikkunaluukut ja katseli päiväänsä aloittelevaa pikkukaupunkia: autoja, pyöräilijöitä ja kävelijöitä menossa kaupoille tai terveyskeskukseen, tuttuja hahmoja liikkeellä joka päivä samaan aikaan. Vieressä kohisi joki, linnut lauloivat rantapusikossa ja pikku saarissa.

Päivystäjät söivät eväsleipiä ja joivat termospulloon keitettyä kahvia.

Savela oli opetellut kellojen soittamisen jo alakoululaisena. Hänen isoisänsä oli vapaaehtoinen suntio, ja pikkupoika viihtyi papan mukana kirkossa ja hautausmailla.

”Vuosilyönnit joka alkavalle vuosikymmenelle. Eli jos oli vaikka 65-vuotias, soitettiin seitsemän vuosilyöntiä. Jos vainaja oli mies, isolla kellolla, jos nainen, pienellä kellolla.”

Savela muistaa, miltä tuntui, kun veti narusta, vasara löi kellon sisäseinään ja sai aikaan kumisevan soinnin. Nykyään kelloja oli jo vuosia soitettu sähköisesti kirkkoherranvirastosta, silti läheisille saattoi edelleen soittaa sanomakellot käsin.

Ylivieskan kirkko oli rakennettu vuonna 1786. Samalla paikalla oli sitä ennen ollut kylän ensimmäinen, vuonna 1653 valmistunut kirkko.

Uudesta kirkosta tuli pohjalainen ristikirkko, hirrestä rakennettu. Penkkeihin mahtui 700 seurakuntalaista.

Kellotapuli rakennettiin 1892, ja juuri tuo siro punavalkoinen torni oli Ylivieskan tärkein maamerkki. Se näkyi rautatiesillalta, kun lähti junalla pohjoiseen, ja Kalajoen suunnasta tullessa tie kulki jo kaukaa suoraan kohti kirkontornia.

Teemu Savela Ylivieskan kirkossa 1980-luvun lopulla. Hänen isoisänsä palveli kirkkoa vapaaehtoisena suntiona.

Haisee terva, kirkon pihamaa on muuttunut kuravelliksi kuorma-autojen renkaiden alla. Metallisen verkkoaidan takana jyrisee kaivinkone, joka nostaa hiiltyneestä kasasta hirttä siniselle roskalavalle.

Rauniot ovat kuin maisemaan revitty musta aukko. On huhtikuun loppu, palosta on kulunut tasan kuukausi. Tuuli iskee kasvoille vuoroin vettä, vuoroin räntää.

Raunioiden ympärille on tallautunut polku. Ihmisiä käy edelleen hiljaisena virtana. Äiti pienten lasten kanssa, kohta pari iäkästä miestä, heidän perässään lähes kymmenen hengen ryhmä.

Poliisin ja pelastuslaitoksen eristysnauhat lepattavat hautakiviin ja -risteihin kiedottuina. Raivaajien lisäksi raunioilla on vielä Museoviraston väkeä, heidän työnsä on loppusuoralla.

Kuukausi on aherrettu. Se alkoi paloyönä. Savela ryhtyi järjestämään valonheittimiä messuun, joka pidettiin Kirkkopuistossa. Vieressä kirkko paloi yhä.

On raivattu raunioita, pelastettu sieltä ikivanhaa kasukkaa, ehtoollispikareita ja viinejä, selvitetty vakuutusasioita, siirretty häitä, pidetty muistotilaisuuksia, hankittu kriisiapua, järjestetty Kirkkotalkoot rahan keräämiseksi, otettu selvää, neuvoteltu, suunniteltu, keskusteltu.

Yksi hiiltynyt nurkka seisoo yhä pystyssä, siinä on kiinni upouusi ränni. Räystäät oli uusittu juuri ennen paloa.

Iltapäivällä kaivinkone nostaa sen viimeisenkin seinänpalan roskalavalle ja jäteyhtiö Vestian auto hakee lavan. Jäteaseman kentälle reilun neljän kilometrin päähän keskustasta on viety jo melkein koko kirkko. Sinne kertyy lopulta omiin kasoihinsa muun muassa 109,8 tonnia mustaksi palanutta hirttä, 108,7 tonnia tuhkaa ja kuonaa, 15,8 tonnia metalliromua. Kaikkiaan 329,4 tonnia 230-vuotiasta kirkkoa.

Kirkonkellot on nostettu tuhkasta. Niissä on säröjä, soinnista ei vielä tiedetä. Kellot nököttävät kirkon kivirappujen edessä. Rappujen, jotka eivät johda enää mihinkään.

Suntio Teemu Savela, 40, muistokirkossa tyttärensä rippijuhlapäivänä kesällä 2016.

Uusi kirkko rakennetaan, ehdottomasti. Kirkkovaltuusto päätti niin, kun palosta oli kulunut vasta neljä vuorokautta.

Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä ensin täytyy päättää, mihin ja millainen.

Samalla valtuusto päätti anoa lisäaikaa kirkkoherra Timo Määtälle, jonka piti jäädä eläkkeelle elokuussa. Hänen toivottiin jatkavan ja keskittyvän palon seurauksiin ja uuteen kirkkoprojektiin.

Nyt on suunniteltu suunnittelua, Määttä sanoo kuukausi palon jälkeen.

”Ei saa olla liian kiire, annetaan aikaa itsellemme.”

Hän tietää, että moni joutuu sopeutumaan, luopumaan toiveistaan. Sellaista kirkkoa tai sen paikkaa ei ole, joka kelpaisi kaikille.

Ylivieska-foorumilla käy keskustelu. Moni toivoisi puuta, suomalaista ja paikallista materiaalia. Toiset kannattavat kiveä, se ei pala. Joku ehdottaa tiiltä, onhan paikkakunnalla tiilitehdaskin.

Yhteinen inhokki sentään tuntuu löytyvän: ”moderni betonibunkkeri”.Jo paloa seuranneena sunnuntaina Adressit.com-sivustolla on alettu kerätä nimiä listaan otsikolla ”Uusi samanlainen puukirkko vanhan tilalle samoille perustuksille”.

On nostatettu talkoohenkeä, mutta surua ja eripuraa on liennytetty myös huumorilla.

Yksi vitsailun aihe on ollut kirkon paikka. Ylivieskan keskusta on 1990-luvulta lähtien uhannut näivettyä, kun isot kaupat ovat rakentaneet hallejaan parin kilometrin päähän valtatie 27:n varteen, Savari-nimiselle alueelle.

Sen kukoistus alkoi aikoinaan siitä, kun kunnan ainoa Alko muutti Savariin ruokamarketin kylkeen. Myöhemmin vetonaulaksi tuli myös Kärkkäisen tavaratalo, joka veti asiakkaita ja pian myös muita kauppiaita.

”Jos laitetaan kirkkokin Savariin, siellähän ihmiset liikkuvat”, Teemu Savela kertoo paikkakuntalaisten väläytyksiä. ”Sopisi vaikka miten moderni versio.”

Savela ei usko, että kirkosta tulisi samanlaista kuin vanha, vaikka kuinka yritettäisiin. Ei olisi samoja suuria, Kangasalla tehtyjä urkuja parvella, ei samaa ikivanhojen ikkunalasien läpi väreilevää auringonvaloa. Aina sitä verrattaisiin vanhaan ja löydettäisiin ”vikoja”.

Savelakin haluaisi kirkon, joka olisi ainakin päällepäin perinteistä pohjalaista mallia. Mutta sisältä saisi olla modernimpikin. 1700-luvulla rakennetussa herran huoneessa oli puutteensa, jotka suntion työssä tulivat hyvin tutuiksi. Ei ollut esimerkiksi varastotilaa, joten varapenkit ja kuorokorokkeet oli pakko mahduttaa eteiseen. Alttarialue kävi ahtaaksi, jos esiintymässä oli vaikkapa kokonainen kuoro.

”Kirkko kuitenkin tehdään tuleville sukupolville.”

 

Ensin polttopullot olivat lentäneet seinään Raudaskylän kristillisellä opistolla, jossa asui alaikäisiä turvapaikanhakijoita. Sitten poliisille oli tehty raiskausilmoitus, jonka mukaan tekijöinä olisi ollut kaksi ”hyvin tummaihoista” miestä. Se osoittautui perättömäksi.

Yhteishenki oli Ylivieskassa ollut syksystä 2015 saakka kateissa. Riideltiin maahanmuutosta –tai ainakin kiivaimmat vastustajat ja puolustajat riitelivät, niin kuin muuallakin. Jokainen nettikeskustelu tuntui kääntyvän aiheeseen.

Valtakunnallinen julkisuus ei imarrellut Ylivieskaa.

Kun uutinen kirkkopalosta alkoi levitä, joku keksi väittää, että turvapaikanhakijat olivat syyllisiä. Poliisi katkaisi huhun lyhyeen. Polttaja oli 26-vuotias suomalainen mies, joka kärsi mielenterveysongelmista. Reilut kahdeksan kuukautta palon jälkeen, joulukuun alussa, käräjäoikeus julkaisi hänen mielentilatutkimuksensa tuloksen: syyntakeeton.

Kun kirkko paloi, Ylivieska-foorumilla toivottiin, että hölmöily ja uuvuttava kiistely loppuisivat nyt. Olisi aika keskittyä olennaiseen.

Reilu viikko palon jälkeen virastotalon portaille ilmestyi viisi sianpäätä ja lehtileike uutisesta, jonka mukaan kaupunki oli päättänyt vastaanottaa oleskeluluvan saaneita pakolaisia. Myös paikallislehti Kalajokilaakson toimitus sai oman sianpäänsä.

Tapaus ei juuri nostanut ylivieskalaisten tunteita. Oli tärkeämpää mietittävää.

Torni ja risti pitää olla. Mistään muusta ei sitten olekaan yksimielisyyttä.

Toukokuun 18. päivän iltana järjestetään kirkkoherran lupaama keskustelutilaisuus, jossa kaupunkilaiset saavat kertoa, millaisen kirkon haluavat.

Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kalle Luhtasela summaa Kalajokilaakson uutisessa: Torni ja risti pitää olla. Mistään muusta ei sitten olekaan yksimielisyyttä. Tunteet ovat kiivaita.

Maallistuneessa Suomessa kirkot eivät enää ole kovinkaan kovassa huudossa. Seurakunnat jopa myyvät kirkkojaan, kun niiden kunnostamiseen ei ole varaa ja kävijätkin ovat huvenneet.

Ylivieskassa on toisin. Kirkon palo on kova isku alueella, jossa lähes yhdeksän kymmenestä asukkaasta kuuluu kirkkoon ja herätysliikkeet ovat vahvoja.

”Siellä on kastettu ja konfirmoitu ja menty naimisiin ja läheisiä siunattu hautaan”, Savela sanoo. Hän itse kuuluu körttiläisiin eli liikkeeseen, joka ei juuri aseta ihmisille rajoituksia mutta korostaa vaatimattomuutta.

Elämän suurissa tapahtumissa tärkeät ihmiset kokoontuvat kirkkoon, mutta lisäksi kirkko yhdistää meidät menneeseen.

”Se on ollut niin monen sukupolven paikka.”

Rippikoululaiset ryhmäkuvassa Ylivieskan rauniokirkossa 10. heinäkuuta. Tiina Savela eturivissä kolmantena vasemmalta.

On kuin raunioille olisi laskeutunut lauma enkeleitä. Rippilapset valkoisissa alboissaan järjestäytyvät ryhmäkuvaan, siellä on myös Savelan tytär Tiina.

On heinäkuun 10. päivä. Huhtikuinen musta aukko on kadonnut. Kun rauniot oli saatu siivottua, ”ukkopiiriksi” kutsuttu talkooporukka ryhtyi rakentamaan muistokirkkoa. Risti on hiiltynyttä puuta, alttari palaneen kirkon lattiahirsistä, penkkien ”jalat” vanhan kivijalan kivistä.

Savela on ollut mukana tekemässä muistokirkkoa, hän on siitä innoissaan. Hän toivoi jo ensimmäisessä palaverissa palon jälkeen, että raunioille tehtäisiin paikka, jossa voisi ainakin jouluna käydä sytyttämässä kynttilöitä, ehkä pitää jonkinlaisen hartauden.

Ja nyt se on jo tässä.

Savela esittelee ristin valettuja perustuksia. Joku on vielä käynyt laittamassa ruukussa kasvavan elämänlangan ristin juurelle, pieni köynnös kipuaa ylöspäin.

Kun raunioilla pidettiin ensimmäinen kesäillan hartaus juhannuksen alla, paikalle tuli viitisensataa ihmistä. Se oli valtava menestys.

Kappalainen Tuomo Kälviä menee kuvaan rippilastensa kanssa. Hän antoi nuorten äänestää, missä nämä haluaisivat ryhmäkuvan ottaa. Kaikkiaan 25 rippikoululaisesta 21 kannatti raunioita.

Palaneen kirkon piti olla heidän rippikirkkonsa.

Nyt konfirmaatio on Suvannon kappelissa, joka hoitaa kirkon virkaa. Se tahtoo käydä pieneksi. Väki täyttää salin lisäksi kahvion penkit, osa seisoo eteisessä ja katselee toimitusta kirkkosalin lasiseinän läpi. Tummiin pukuihin sonnustautuneet miehet pyyhkivät hikeä.

Kukaan ei valita, minkäs tälle teet.

Nuoret odottivat konfirmaationsa alkau Suvannon kappelissa 10. heinäkuuta.

Oluen juominen Kirkkopuiston penkillä keskellä arkipäivää alkaa syyskuun lopussa olla viileää puuhaa. Penalla on kämmekkäät ja Henkalla nahkahanskat, Jopi ja Matti tarkenevat vielä avokäsin. Jos alkaa sataa, mennään tien toiselle puolelle katetulle bussipysäkille.

On perjantai, ja maanantaina 26.9. kirkkovaltuusto päättää, mihin uusi kirkko rakennetaan. Näyttää vahvasti siltä, että se tulee juuri tähän, Kirkkopuistoon.

”Mikäs siinä, meillä on jo penkit valmiina”, Jopi toteaa.

Miehet innostuvat ideoimaan alttaria pyöreän viheriön keskelle.

”Mutta missä ihmiset sitten istuvat, jos kirkko tulee tähän”, Pena vakavoituu. ”Pitää olla penkkejä, kun vanhukset menevät terveyskeskukseen.” Kävelytie keskustasta kulkee puiston poikki.

Miehet uskovat, että heille löytyy paikka, vaikka kirkko tulisikin puistoon. Toinen juttu on se, miten kylällä pärjättäisiin ilman heitä. Puisto on hyvällä paikalla. Sieltä ulkopaikkakuntalaiset tulevat kysymään tietä, sieltä tiedustellaan ihmisiä ja tapahtumia. Miehet pitävät ikään kuin turisti-infoa ja tietotoimistoa.

”Jos joku on vaikka kateissa, poliisitkin kysyvät Penalta”, Henkka kertoo. ”Pena on täällä johtaja.”

Maanantaina tulee päätös: uusi kirkko rakennetaan juuri Kirkkopuistoon.

Ylivieskalaiset ottavat tiedon vastaan tyynesti. Tunteet eivät kuumene edes netissä.

Ylivieska-foorumin perustaja ja ylläpitäjä Mika Huttu on huomannut syksyllä kiinnostavan ilmiön: kirkkoasia ei herätä foorumilla enää juuri minkäänlaista keskustelua.

”Ehkä ihmiset ovat saaneet surra ja jakaa surua riittävästi.”

Keskustelu on palannut perinteisiin aiheisiin, mopopoikien hurjasteluun, susihavaintoihin, tuulimyllyihin ja kiitoksiin avusta tai hyvästä palvelusta. Rasismikin nostaa taas päätään, trollit yrittävät ärsyttää, mutta kirkkopaloa edeltäneeseen lentoonsa keskustelut eivät nyt palaa.

Kirkollakin liikenne on muuttunut toisenlaiseksi. Raunioturisteja käy enää vähän, mutta iltapäivisin koululaisia lappaa solkenaan. Muistokirkon liepeillä on erinomaiset Pokémonit.

Kun Savela näki videon, hän tajusi olleensa kirkolla vain hetkeä ennen polttajaa.

Joulukuusi seisoo raunioilla täsmälleen samalla paikalla kuin aina kirkossakin. Jalka on valettu betonista.

”Kerrankin sai nostaa kirkossa kuusen pystyyn kaivinkoneella”, Savela toteaa.

Kirkossa ilman seiniä on muitakin hyviä puolia. Sinne on helppo tulla. Paikasta on tullut ylivieskalaisille tärkeä, vanha kirkko ei unohdu.

Kaikki eivät tietenkään ole tyytyväisiä. Joku jo nimesi paikan Kirkonpolttajan muistomerkiksi.

Uudesta kirkosta alkaa helmikuussa yleinen arkkitehtikilpailu, johon kuka tahansa voi lähettää ehdotuksensa. Tulevat kaikki näkemykset huomioiduksi. Uudessa rakennuksessa yhdistyvät kirkko ja seurakuntakoti.

Ylivieska-foorumin keskustelussa on jaettu sopuisasti kuvia monenlaisista sievistä kirkoista eri puolilla Suomea. Arkkitehtuurin Finlandian voittanut Rovaniemen keskuskentän Railo-rakennus sen sijaan ei innosta kirkon esikuvana.

Joulunajan isoja tilaisuuksia on jouduttu järjestämään uusiin paikkoihin. Kauneimmat joululaulut uimahallilla, koululaisten joulukirkot raunioilla, aattohartauksia kappeleissa ja raunioilla.

Pyhäinpäivän muistohetki herätti närää. Koska tarvittiin iso tila, se järjestettiin lestadiolaisten Rauhanyhdistyksellä. Kaikki maallisemmat seurakuntalaiset eivät innostuneet asiasta, eivätkä körtitkään. Vaikka herätysliikkeet elävät kirkon sisällä yleensä sopuisasti rinnakkain, nyt moni jäi kotiin.

Partiolaiset ja seurakuntamestarit sytyttivät kynttilät poisnukkuneille myös muistokirkkoon. Mustat rauniot kylpivät pienten liekkien valossa.

Ylivieskan kirkko vuonna 1907. Kuva Aarne Forsman, Ylivieskan seurakunta

Savela on miettinyt paloiltaa.

Kun tuhopolttoa käsiteltiin oikeudessa, iltapäivälehdet julkaisivat turvakameroiden materiaalista koostetun videon illan tapahtumista.

Ensin 26-vuotias mies ostaa huoltoasemalta polttoainetta kanisteriin, ajaa tummalla vanhalla Volvolla kirkolle, tulee pääovelle kello 18.42 ja alkaa murtautua sisään sorkkaraudan avulla. Vasta 19.27 hän pääsee sisälle sivuovesta. 19.32 valtavat liekit leimahtavat kirkon sisällä.

Savela oli mennyt kirkolle puoli seitsemän maissa. Hän oli ajatellut siirtää kirkonkellot soimaan kesäajan mukaan. Kirkon portilla hän huomasi, että sitä ei voisikaan tehdä vielä, koska kirkossa olisi pääsiäisyön messu. Jos siirtäisi nyt, kirkonkellot soisivat yöllä väärään aikaan.

Savela käänsi auton ympäri, lähti ajamaan kotiin ja soitti kännykästään kollegalle. Tämä lupasi siirtää kellot aamulla.

Kun Savela näki videon, hän tajusi olleensa kirkolla vain hetkeä ennen polttajaa. Se vaivasi. Ei miettiminen tietysti mitään auta, mutta ei asia mielestä katoakaan.

”Aivan tuntuu, että kun lähdin ajamaan, tuli semmoinen tumma auto vastaan.”

Kenties se oli kirkonpolttaja. Ehkä kaikki oli ollut vain minuuteista kiinni.

Ylivieskan kirkko kuvattuna talvella 2007. Kuva Jussi Leppälä, Ylivieskan seurakunta