Vuonna 1316 nähtiin nälkää ja edistettiin naisasiaa – loukkaajille ankarin kuninkaallinen rangaistus

Mitä asiaa Ruotsin kuninkaalla oli Karjalan naisille 700 vuotta sitten? Suomen vanhin asiakirja valaisee keskiajan valtataistelua.
Kotimaa 4.10.2016 07:24

© Kansallisarkisto

Pergamentti lepää lukitussa kaapissa, valtavan kivitalon uumenissa.

Graniittilinna, Kansallisarkisto, kohoaa Helsingin Kruununhaassa. Konservaattori Arja Jokiniemi on hakenut arvoesineen työpöydälleen.

Kirje on 23,5 senttiä leveä ja kymmenen senttiä korkea, silkkipaperin ja pahvilaatikon suojaama.

Konservaattori on puhdistanut harmaanruskean nahan pensselillä.

Sinetti, aitouden tae, muistuttaa vahamöykkyä.

”Näyttää kuin se olisi joskus sulanut tai murtunut”, Jokiniemi sanoo.

Lähellä sinettiä on ruostetta. Tahrat kielivät, että aikoinaan kirje oli kiinnitetty klemmareilla taustapahviin. Konservaattori ei ole yrittänyt raaputtaa ruostetta pois.

”Se aiheuttaisi vain enemmän vahinkoa.”

Kirje on laadittu latinaksi, tuon ajan virkakielellä. Teksti on selkeää, rivit suorassa, sulkakynän jälki kaunis ja koruton.

Asiakirja on 700-vuotias, vanhin Suomessa säilynyt.

 

Kruunupää edisti naisasiaa.

Ruotsin kuningas Birger Maununpoika lähetti suojelukirjeen Karjalan naisille. Pergamentti oli päivätty 1. lokakuuta 1316, Pyhän Remigiuksen muistopäivänä.

Kirjeen mukaan ”kaikkien vaimojen tai naisten” on nautittava ”täyttä rauhaa ja varmuutta”.

Naisrauha oli osa kuninkaanlakeja, joilla suojeltiin myös käräjiä, kotia, kirkkoa ja joulua. Käräjien häiritsijää sakotettiin 40 markalla. Se kirpaisi – rengin vuosipalkka oli kaksi markkaa.

Naisrauhassa luvattiin: Loukkaajia kohtaa mitä ankarin kuninkaallinen rangaistuksemme.

 

Suojelukirje oli laadittu Yningessä, Itä-Göötanmaalla keskisessä Ruotsissa. Luultavasti ratsulähetti kuljetti asiakirjan Söderköpingiin, itärannikon satamakaupunkiin.

Viipuriin oli linnuntietä 750 kilometriä, kahden kolmen viikon purjehdus pysähdyksineen.

Merikelpoisin alus oli koggi, kannella ja lastitilalla varustettu purjevene. Matka yli meren olisi ollut hulluutta arvaamattomissa syystuulissa. Siksi laiva kuljetti kirjettä kohti Ahvenanmaata, josta reitti kääntyi saaristojen suojissa Viipuriin.

Helsingin nykyinen ydinkeskusta oli tuolloin ulkosaaristoa, osittain meren peitossa. Autiolla niemellä pilkottivat korkeat kalliot.

Vuonna 1316 Suomi oli silmänkantamattomiin erämaata.

Vain Varsinais-Suomi, Satakunta, Häme ja Länsi-Uusimaa olivat kiinnittyneet Ruotsiin. Valtakunnan Itämaat, Österlanden, kuten Tukholmassa sanottiin.

Hiljan perustettu Turku oli Suomen ainoa kaupunki, napa. Pieni napa olikin – asukkaita alle tuhat.

Lokakuun illan pimeys oli tiheää. Sisällä poltettiin päreitä, ulkona kuljettiin soihtujen valossa. Talikynttilät kärysivät juhlapäivinä.

Maisemassa oli varmuudella kaksi näkyvää maamerkkiä.

Aurajoen suulla tervehti harmaa Turun linna, ritarien tukikohta. Kaupungissa, Unikankareen mäellä, näkyi puinen Tuomiokirkko.

Muutoin Turku oli matala, hirsitalojen täplittämä. Myös Raatihuone torin laidalla oli vielä puusta.

Savu tuoksui; talot lämmitettiin ja ruoka laitettiin klapeilla. Lanta haisi; siat röhkivät ja lehmät ammuivat pihapiireissä. Kirkoissa tuoksuivat suitsukkeet ja mehiläisvahakynttilät.

Turku oli hiljainen kaupunki. Mitä nyt kauppiaat huutelivat, ja sepät kalkuttivat vasaroitaan.

Ja kirkonkellojen kumu kaikui aamuin illoin.

Kirjeen sinetti on tuhoutunut.

Kirjeen sinetti on tuhoutunut.

 

Kuninkaan suojelukirjettä ei viety Turkuun ja sieltä hevosilla Viipuriin. Siihen oli vissi syy.

Suomi ei ollut kuningas Birger Maununpojan valtakuntaa.

Hän oli kiistellyt veljiensä kanssa vallasta. Maa tarkoitti vaurautta, verotusoikeutta. Jaossa herttuat Eerik ja Valdemar olivat saaneet Turun ja Hämeen linnan maakuntineen. Ja myös Karjalan, jonne ruotsalaiset olivat perustaneet Viipurin linnan.

Mutta herttuat eivät koskaan ottaneet linnaa haltuunsa, syystä tai toisesta.

Isoveli Birger tarrautui Viipuriin kynsin hampain. Naisrauhajulistus oli yksi tapa lujittaa reviiriä.

Idässä oli vielä veljiä vakavampi uhka, Novgorod.

Kaupastaan tunnettu tasavalta työntyi pitkälle Venäjän pohjois- ja luoteisosiin. Karjalaa Novgorod piti etupiirinään. Nyt Ruotsin kuningas saattoi viestittää suojelukirjeellään: tämä kannas linnoineen kuuluu minulle.

Pergamentti oli varmaan yhtä lailla kauppapolitiikkaa.

Naisrauha vahvisti ruotsalaiskauppiaiden vaimojen ja tyttärien asemaa. Viipurissa asui myös itämerensaksalaisia, hansakauppiaita, jotka hallitsivat Itämeren kauppaa.

Viipuri oli tärkeä sillanpääasema. Nevajoen suulta avautui kauppatie idän markkinoille.

 

Viipurissa törmäsivät myös hengelliset mahdit.

Lännestä kuninkaan matkassa levisi katolinen kirkko öylätteineen. Idästä vaikutti ortodoksinen kirkko kohotettuine leipineen.

Suomalaiset olivat enimmäkseen talonpoikia. Uskonnollisuus läpäisi arjen, kristinusko ja taikausko suloisesti sekaisin. Tehtiin ristinmerkkejä ja luettiin loitsuja, vedottiin Kiesukseen ja Tapioon.

Kaikki kelpasi, mikä piti Perkeleen ja pahat henget loitolla.

Turussa markkinat ja messut olivat erottamattomat. Suurtorilla talonpojat kauppasivat kankaita, viljaa ja eläimiä, kävivät sitten kirkossa ehtoollisella.

Kaduilla valkeat tunikat ja mustat kaavut lepattivat, kun dominikaaniveljet saarnasivat katolista oppia.

Heikinmarkkinoita odotettiin. Tammikuun 20:s ja kesäkuun 18:s olivat pyhitetty piispa Henrikin muistopäiviksi. Talonpojatkin lähtivät kunnon kristityn tavoin pyhiinvaellukselle.

Toimitus hoitui markkinareissulla. Pyhän Henrikin luita säilytettiin Turun Tuomiokirkossa.

Vuonna 1316, jolloin kuningas lupasi rauhan Karjalan naisille, Ruotsissa vihittiin avioon 13-vuotias Birgitta Birgerintytär. Vuosisadan lopulla hänet julistettiin Pyhäksi Birgitaksi.

Suositun naispyhimyksen mukaan moni tyttö ristittiin Pirjoksi, Pirkoksi ja Piritaksi.

 

Naisrauhan tekstissä ei ole tulkinnan varaa.

Kirjeellä kiellettiin vaimojen ja naisten kaltoinkohtelu, molestare, ja ruumiillinen väkivalta, violenciam corporalem.

Mutta tasa-arvojulistus naisrauha ei sentään ollut.

Keskiajalla yhdet oli luotu hallitsemaan toisia: kuninkaat alamaisia, miehet vaimoja, ihmiset luontoa. Järjestystä pidettiin luonnollisena, Jumalan säätämänä. Siksi nainen ei voinut edustaa itseään oikeudessa, vaan mukana piti olla aviomies, veli tai poika.

Veri oli saastumisen merkki. Siksi naiset karkotettiin kirkosta kuukautisten aikana ja 40 päiväksi synnytyksen jälkeen.

Naisrauha kertoi sekin hierarkiasta: vahvempi halusi suojella heikompaa sukupuolta.

Sittemmin keskiaika on leimattu julmaksi. Mutta tuskin naiset elivät alati pelon vallassa, nyrkin ja hellan välissä. He pyörittivät arkea, niin talonpoikaistaloissa kuin porvariskodeissa.

Mielikuvaa pimeästä keskiajasta ovat ruokkineet vanhatestamentilliset käsitykset tuomioista: silvotuista ruumiista, elävältä haudatuista.

Lain mukaan varkaudesta hirtettiin. Mutta ei aina. Hirsipuun saattoi välttää maksamalla sakot.

Rangaistukset olivat tieten tahtoen julkisia. Tuomittuja häpäistiin. Kansa osallistui rituaaleihin, sillä se puhdisti yhteistä mainetta.

Turussa hirtetyt roikkuivat korppien nokittavina Kerttulinmäen huipulla.

Näky pelotti. Hirttopuu näkyi kauas maantielle.

Perinteisesti suvut olivat kostaneet vääryyksiä toisilleen. Rauhanlailla kuninkaan valtakunta kaappasi väkivallan monopolin kruunulle.

Samalla hallitsija lunasti tärkeimmän velvollisuutensa: taata rauha alaisilleen.

birgerin-kirje-03
Syksy 1316 oli levotonta aikaa.

Firenzeläinen poliitikko Dante Alighieri kirjoitti maanpaossa Divina Commediaa, Jumalaista näytelmää. Paavi asui Rooman sijaan Ranskan Avignonissa. Baabelin vankeudessa, kuten sanottiin.

Sateet olivat tuhonneet kahden kesän säät. Viljavarastot ammottivat tyhjyyttään.

Nälänhätä levisi yli pohjoisen Euroopan. Pian seurasivat tappavat tuberkuloosi ja keuhkokuume. Pahimmillaan neljännes kaupunkien väestöstä menehtyi.

Historialähteet eivät kerro, millä voimalla kurjuus iski Suomeen.

Talonpojat käänsivät auralla savimaata ja kasvattivat ohraa, leivän, puuron ja oluen viljaa. Varmaa on, että monessa savupirtissä jauhoja jatkettiin petulla, männyn nilalla.

Kristillinen paasto muuttui pakoksi. Suolet kurnivat pyhinäkin.

Äidit kamppailivat vastasyntyneiden kanssa. Elämän laki oli kova: vain noin joka toinen lapsi selvisi 20-vuotiaaksi.

Rikkailla oli varaa kivisiin hautalaakoihin.

Muut vainajat haudattiin kirkkomaahan pelkässä käärinliinassa.

 

Jos ei nälkä, sitten uhkasi sota.

Novgorod vähät välitti Ruotsin kuninkaan rauhanlaeista. Vuonna 1318 idän sotajoukot purjehtivat Turkuun, ryöstivät ja polttivat kaupungin.

Huonosti kävi myös veljensä tapattaneelle kuningas Birger Maununpojalle.

Suurylimykset syrjäyttivät hänet, ajoivat maanpakoon.

Kohta sen jälkeen, vuonna 1323, Ruotsin kuningaskunta ja Novgorodin tasavalta sopivat rauhan Laatokan Pähkinäsaaressa.

Rajalinja kulki Karjalankannakselta Savon Pattijoelle, Pohjanlahden rannalle.

Vuosisadan kuluessa Ruotsin kuningas ja katolinen kirkko vahvistivat otettaan Suomesta.

Syntyi kahdeksan kruununlinnan ja kuuden maantien verkosto.

Maalaki määräsi, että majataloja piti perustaa teiden varteen päivämatkan, 20 kilometrin, välein.

Kruunu työntyi syvemmälle erämaihin.

Vielä selkosten asukkaat eivät olleet alamaisia. Mutta verot oli maksettava, turkiksina.

 

Oliko kuninkaan suojelukirje Karjalan naisille sittenkin väärennös?

Epäily kyti Ruotsin-vallan aikana. Kun Suomi oli liitetty osaksi Venäjää vuonna 1809, totuus olisi mahdollista selvittää. Historiantutkija A.I. Arwidsson vieraili Viipurin kaupunginarkistossa.

Hyllyjen kätköistä hän löysi alkuperäisen kirjeen.

Vuonna 1882 asiakirja siirrettiin Helsinkiin, Suomen valtionarkistoon. Onneksi siirrettiin, sillä talvisodan sytyttyä Viipurista jäi evakuoimatta kaksi hyllykilometriä arkistoja.

Nyt 700-vuotias asiakirja paljastetaan ensi kertaa julkisessa näyttelyssä.

Kirje on Turun kirjamessuilla syys-lokakuun taitteessa. Kansallisarkistossa se on nähtävillä yhden päivän ajan, 5. lokakuuta.

Sen jälkeen pergamentti palaa maan alle, salaiseen säilytyspaikkaansa.

Juttuun on haastateltu arkeologi Ilari Aaltoa, kulttuurihistorian apulaisprofessori Kirsi Salosta, historiantutkija Tapio Salmista ja Kansallisarkiston pääjohtajaa Jussi Nuortevaa.