Viimeiset mohikaanit Helsingin hegemoniaa vastaan

Maaseudulla asuminen on erakkoluonteiden hommaa, sanoo kirjailija Heikki Turunen.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Talo pomppaa maisemasta kuin appelsiini.

Juuan Piitterissä, kirjailija Heikki Turusen kotipihalla tuulee kovaa, pilvien varjot leimuavat talven jäljiltä harmaalla pihamaalla.

Korskeaan kuusikkoon nojaava äitelän keltaiseksi maalattu asevelitalo, Turusen jo edesmenneiden appivanhempien koti, paljastuu enemmänkin kulissiksi. Kirjailijan piilopirtti on sen takana, sinne kuljetaan vanhan tuvan läpi.

Isäntä ottaa vieraat vastaan ensimmäisen oven avauksen jälkeen leivinuunin lämmössä.

”Poeka. No poekahan sie perkelee oot”, Turunen pukkaa kämmenselällään nilsiäläistä esikoiskirjailijaa, Antti Heikkistä isällisesti käsivarteen.

Markku Pölönen, elokuvaohjaaja saa rajumman rutistuksen.

”Terve, sinä Pölösen junttaspulikka. Ojankaivajan raamit, vaekka on henkisen työn tekijä.”

Pölösen katse takertuu Turusen pystykauluksiseen talonpoikaispaitaan.

”Mistee sinä Heikki tuommosen paian oot ostanu?”

Turunen miettii. Vaimo, Seija Turunen on nopeampi: ”Saastamoiselta Nurmeksesta.” ”Muamöllejä, ja näin turhamaisia”, Turunen kiroilee.

Siirrytään uudelle puolelle. Tarkoituksena on jutella maaseudun tulevaisuudesta. Koolla ovat maan yhä harvemmaksi käyneet, jollei peräti ainoat maaseudun kuvaajat.

”Viimeiset mohikaanit Helsingin hegemoniaa vastaan”, Turunen tiivistää.

 

Aloitetaan ”pahimmasta piästä”, Oton itsemurhasta.

Otto, naisen kuvien veistäjä, kasvaa yhdeksi Turusen esikoisromaanin Simpauttajan päähenkilöistä. Viime kesänä, kun kirjan ilmestymisestä oli kulunut 40 vuotta, kirjailija sai kuulla, että Oton esikuva oli joutunut mielisairaalaan ja tehnyt itsemurhan.

”Heti tuli mieleen, että minun syytä, perkele. Mutta semmosta ei passoo aatella.”

Oton esikuva tappoi itsensä kymmenisen vuotta sen jälkeen, kun Simpauttaja ilmestyi 1973. Turunen oli tavannut hänet toimittaja-aikanaan 1960-luvun lopussa ja tehnyt hänestä pienen jutun Karjalan Maahan.

”Isän huoli oli syvä. Heinänteko parhaimmillaan, luokoa kaksi hehtaaria, ukkonen nousemassa, ja poika hilipasee liiteriin puunaisia naimaan.”

Ei ollut parempaa tarjolla. Maaseutu tyhjeni kovalla vauhdilla noihin aikoihin.

Nyt Turunen on kirjoittamassa Simpauttajalle rinnakkaisteosta. Kirjan nimi on Karjalan kuningas.

”Oton särkymisen tausta on selevitettävä. Juosta nyt kymmenen kilometriä metän läpi ja heittäytyä junan alle. Mittee se aatteli?”

Pölönen miettii kirjan loppua.

”Ainakii joku näköala pitäis jäädä.”

”Näköala, kyllä”, Turunen murahtaa. ”Impasta, Oton veljestä tulee EU-tilallinen. Ja Jompasta sekametelimies, biseksuaali.”

 

Kuolema on tuttu vieras myös Heikkisen kiitetyssä esikoisromaanissa Pihkatapissa. Viime kesänä ilmestynyt kirja oli ehdolla Helsingin Sanomain esikoiskirja-palkinnon saajaksi, voitti Kalevi Jäntin- ja Savonia-palkinnot. Romaanin henkilöistä kuolevat kaikki paitsi kirjailijan itsensä oloinen mies ja tämän maatilastaan kynsin hampain kiinni pitävä isä. Teurasauto hakee lehmät.

Ajallisesti Heikkinen jatkaa siitä, mihin Turunen lopettaa. Pihkatapissa puhuu enää Kekkosen haamu.

”Nuori leijona Nilsiästä, perkele”, Turunen kehuu. ”Kirjottaa maaseudusta kun kaikki muut vaikenee.”

Turunen oli Heikkisen kanssa samanikäinen, 28, Simpauttajan ilmestyessä.

”Arka, suorastaan tuskallisen ujo.”

Heikkinen paitsi kirjoittaa, myös laulaa, näyttelee, ohjaa ja tekee Stand up -keikkoja.

”Kirjat syntyy erilaisella energialla, mutta Antin tyyli pitää alusta loppuun. Käyttää murretta, mutta on kielenkäyttäjänä ja kansakuvaajana enemmän Päätalon kuin minun sukulainen.”

Pölönenkin kiittelee: ”Nyt oot todistanu, että ossaat kirjottaa. Seuraavaan voit laittaa asiookii.”

Heikkinen luki Simpauttajan ensi kerran ollessaan kymmenen. Kummitäti oli antanut kirjan syntymäpäivälahjaksi pojan nähtyä näytelmäversion Nilsiän harrastajateatterissa.

”Kuin palikalla olis lyöty päähän. Että tällastakin voi tehä. Että tällastakin saa tehdä. Kirjassa kuvattiin sitä elämää, minkä tiesin. Myös kieli oli tuttua, kuin oikeasta elämästä.”

Turusen kirjat ja Pölösen elokuvat avasivat nilsiäläisen silmät.

”Kylähullukin voi olla uljas ilmestys.”

 

Pölöselle 1990-luku oli kulta-aikaa. Hän filmasi Kivenpyörittäjän kylän Turusen samannimisten kirjan pohjalta. Maalaisromantikot löysivät toisensa.

”Ihmiset luulivat, että meistä kaikista tehään kaupunkilaisia ja halusivat peilin.”

Sitten tuli lama, ja laman jälkeen moni asia muuttui.

”Suomi liittyi Euroopan unioniin”, Turunen kiroaa.

”Pienet tilat katosivat ja ihmiset niiden mukana. Maaseudulla alettiin tuottaa rahaa, siihen asti se oli elämänmuoto”, Pölönen tiivistää muutoksen.

”Ajatuksena ei ollut rikastua vaan tulla toimeen. Metsästä, maasta ja vedestä otettiin se mitä tarvittiin, ei enempää. Se oli sopusoinnussa luonnonvarojen kanssa.”

Nykyisin maaseutukuvaus ei ole muodissa.

”Maaseutuaiheisia elokuvia tai tv-ohjelmiakaan ei enää tehdä. Nykyisin ollaan kiinnostuneita kolmekymppisten rakkaushuolista”, Pölönen toteaa.

Pölösen tv-sarjaa Karjalan kunnailla varten rakennuttama elokuvakylä on taakse jäänyttä elämää. Koti korkean Selkievaaran laella jäi.

”25 kilometriä Joensuusta. Kun poika saa kesällä ajokortin, pääsen pubbiin.”

 

Rantuselkäinen Elli-kissa kiepsahtaa selälleen sohvan auringon läikässä. Musta Tao kehrää keinutuolissa. Emäntä kahvittelee naapurin Annikin kanssa vanhalla puolella. Puoliavoimesta ikkunasta ei kuulu autojen hurina, vaan lintujen iloinen sirkutus ja tuulen humina pihapuissa.

”Ihan hyvä, että maaseutu autioituu”, Pölönen heittää. ”Erottuvat jyvät akanoista, kun loppuu valtion hyyseeminen.”

Turunen hakee yöllä kirjoittamansa ylistyskirjoituksen maaseudulle yläkerran työhuoneestaan.

Pölönen purkaa harmiaan: ”Elokuvissakin maalaisia pidettään aina vähän yksinkertaisina. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluodin (1972) jälkeen kaikki ongelmat olivat muka yhteiskunnan vika.”

”Elokuva lanseerasi uuden mantran, mittään ei kannata tehä jos yhteiskunta ei tule vastaan. Se esitteli myös uuden sankarihahmon, väkivaltaisen kaljaveikon, jolle löytyi syy juopotteluun siitä, kun yhteiskunta ei välitä hänestä.”

”Pian elokuvan jälkeen tv-uutisiin ilmestyi sinihaalarinen viljelijä Hankkijan lippalakki päässä narisemaan, että kyllä tässä tukitoimia tarvitaan. Ihmisten vastuu itsestä katosi.”

Pölönen ei usko, että maaseutu vetäisi enää suuria joukkoja puoleensa.

”Hyvinvointivaltiota puretaan. Ei tänne ole mahdollisuuksia luoda kaupunkilaisia olosuhteita. Täällä viihtyvät yksinäiset sudet ja perheet, jotka haluavat elää extreme-olosuhteissa. Auringonlaskua katsotaan eukon kanssa.”

Turunen on samoilla linjoilla: ”Erakkoluonteiden hommaa. Maaseutu on niille, jotka viihtyvät hiljasuudessa, ovat omatoimisia ja useimmiten vielä taiteellisesti lahjakkaita. Harva joukko, mutta valiojoukko.”

Heikkinen epäröi: ”Pittäähän eukon piästä terveyskeskukseen, jos verisuoni piässä napsahtaa. Peruspalvelut pittää kuitennii saada.”

Pölönen suomentaa nuoremmalleen: ”Ei yhteiskunta toimi niin, että yhtä mummoo mentäs hoitamaan korpeen. Joensuukin säteilee hyvinvointia 50–100 kilometriä ympärilleen, mutta sen ulkopuolella pitää olla omatoimisia valmiuksia selviytyä.”

Turunen uskoo, että viimeistään seuraavan laman aikana erottuvat ne ihmiset, jotka pärjäävät maaseudulla.

”Vanha elämisen osaaminen nousee arvoonsa. Niitä taitoja ei voi ostaa rahalla.” ”Itsenäisten ja osaavien kyläyhteisöjen kulta-aika on vielä edessäpäin”, Pölönen ennustaa. ”Pitää vain heittäytyä oman osaamisen ja naapuriavun varaan.”

 

Syödään välillä, nälkä se tulee maaseudunkin asioita kuntoon laittaessa. Antti Heikkinen on tuonut kalakukon.

”Julma Jumalan näkönen mies”, Turunen runoilee ja avaa puukolla kukon. ”Kuin mieheltä kauloo katkasis.”

”Elä niin syvvään paina, jottei kalat katkee”, Seija-vaimo neuvoo.

Parempaa kukkoa saa hakea, paitsi jos muikut olisivat ahvenia, mutta vielä ei ole ahvenaika.

”Läski sen tekee, ei ole kuiva”, isäntä kehuu.

Heikkisen lautanen on ensimmäisenä tyhjä. Hän on ymmärtänyt, että Otto olisi Turusen alter ego ja kysyy sitä kirjailijalta.

”Otto on kuin minä, asutustilallisen poika, uhri”, Turunen vastaa.

Molemmat olivat herkkiä poikia ja hyviä piirtäjiä. Isillä vain ei riittänyt ymmärrystä sellaiselle, sen enempää kuin Heikkisen Pihkatapinkaan isällä.

Kirjaansa varten Turunen on yrittänyt selvittää, miksi toisesta tulee taiteilija ja toisesta… hullu.

No miksi?

”Sublimaatiota, perkele. Kaikki taiteen tekeminen on sublimaatiota. Freud sen sanoi. Ja seksuaalisuudesta ne Otonnii ongelmat juontaa.”

Seuraa eloisa esitys Freudin Seksuaaliteoriasta. Turunen on lukenut, että poikalapsi saa ensimmäisen erektionsa jo äitinsä kohdussa.

”Ja poikavauvoilla seistä tojottaa vähän väliä”, Pölönen täydentää. ”Lapsen seksuaalisista perversioista voi kehittyä suuri taiteellinen lahjakkuus. Mozartkin oli tuhrija.”

”Ja Aleksis Kivi onanisti, ainakin Achtén kirjan mukaan”, Turunen jatkaa, ”mutta paskasta sikiää kauneimmat kuvat.”

”Vaan eipä ole tehty siitä kirjallisuutta, tai Philip Roth ehkä. Ja nyt minä, vaikka hulluna piettäis.”

Seija Turunen korjaa lautaset. Kalakukosta on jäljellä enää pohja. Muikut on syöty viimeistä pyrstöä myöten.

”Oton tarina pittää elävään muotoon pukkee”, Turunen sanoo, enemmän itselleen. ”Nyt joutuu vetämään iljetykseen asti. Pakko katsoa totuutta silmiin, ainakin unissa.”

Seija Turunen pyörähtää taas pöytään.

”Ei ole levottomampaa nukkujaa kuin tuo”, hän osoittaa miestään. ”Yhtenäkin yönä huusi, että minä kuristan sinut. Kiroilee ja puhuu. Muuten mökeltää, mutta unissa lausuu tangojakin kuin vettä vuan. Samassa huushollissa ei voi nukkua.”

 

Tuvan pöydän päässä seinällä on Turusten vihkikuva. Viereisessä potretissa istuvat appivanhemmat.

Oli lähellä, etteivät naisasiat sekoittaneet nuoren Turusenkin päätä.

”Murrosiän jälkeen rakastuin hirveesti, ihan sydämen pohjasta yhteen kotikylän tyttöön.”

Velipoika opetti tulevan kirjailijan tanssimaan puimalassa, mutta isä päästi pojan lavatansseihin vasta, kun tämä oli käynyt rippikoulun.

”Hain tyttöä ja kosin, mutta tyttö anto rukkaset.”

Turunen romahti.

Seuraavana keväänä taiteellisesti lahjakas poika pyrki Ateneumin taidekouluun, mutta sai sieltäkin pakit. Jäi kaksi vaihtoehtoa, päättää päivänsä tai ryhtyä kirjailijaksi.

Tulevaisuus ratkesi, kun Turunen nosti silmänsä kuppilan lattiasta ja näki kuinka graniittiin hakattu Aleksis Kivi nyökkäsi hänelle.

”Minä aloin kirjottaa, Otto alkoi tehä naisen kuvia.”

Turusen isä myi kotitilan helsinkiläiselle sijoittajalle, Turunen tuli Piitteriin kotivävyksi. Väliin jäi muutama villi vuosi.

Pölösellä ei ollut paineita jatkaa tilanpitoa. Se oli tilan vahimman pojan tehtävä.

”Isä ei opettanut edes traktoria ajamaan.”

Sukutilasta oli jäljellä enää rippeet, eikä 1947 konkurssin tehnyt isoisä ei suostunut uusiin mittoihin. Hän pasteerasi rikki kulunut puku päällään kengät lankattuna.

”Istui täpötäyden linja-auton penkissä yksinään sen näköisenä, että tässä menee tämän peräkylän Kansallinen Kokoomus.”

Pölönen pyrki teatterikouluun.

”Kun suljin lähtiessäni oven kuulin pääsykoetuomarien naurunremakan, ei mennyt putkeen.”

”Sama kuvio”, Heikkinen sanoo. ”Kun en päässyt teatterikouluun, päätin ruveta kirjailijaksi.”

Hän jäi Nilsiään.

”Voin minä muuttoo poekkeennii, mutta en Helsinkiin. Kateuden ja uteliaisuuden yli on päästävä, muuten on lähettävä.”

Sen myöntää Pihkatapin Kekkosen haamukin: ”Täällä asuu niin kateellista ja toistensa asioista kiinnostunutta väkeä, että ei ole tosikaan.” Ja molskahtaa pohjattomaan rimpeen.

 

Radiossa uutistenlukija kertaa Ukrainan tilannetta. Kaksi kuollutta edellisyönä. Lisää ministereitä ilmoittautuu ehdolle europarlamenttiin.

”Kekkonen, perkele. Se vielä nousoo sieltä suosta seuraavissa vaaleissa”, Turunen ennustaa.

”Jos ette äänestä Kekkosta, ryssät tulee”, Pölönen intoutuu. ”Nato- ja venäjäkorttia käytetään härskisti.”

”Ja perussuomalaisille käy samalla tavalla kuin körttiläisyydelle”, Heikkinen ennustaa. ”Osa on jo nyt erkaantunut Timo Soinista. Juice-vainaan Juankoskellakin ovat jo jakautuneet kahtia.”

Paikallislehden toimittajana Heikkinen tietää Juankosken asiat. Lokakuussa samoihin aikoihin Turusen romaanin kassa häneltä ilmestyy elämäkerta Juicesta, Juhani Leskisestä. Enää Turunen on haastattelematta.

”Juice oli niin kuin Otto ja minäkin, sodan käyneiden isien poikia.”

Turunen ja Juice tutustuivat, kun Turunen haastatteli häntä kesken jäänyttä rock-romaaniaan varten.

”Viikko rymyttiin Tampereella. Juice puhutteli minua sedäksi, kun en kestänyt sitä musiikin rytkettä.”

Lopulta Turusen onnistui houkutella Juice katsomaan Simpauttaja Oriveden harrastajateatteriin.

”Ja sen lenkin heitettyään Juicella puhkesi maksakirroosi”, Heikkinen tietää.

 

Kalakukon syönti on miesten työtä. Käydään jaloittelemassa Pielisen rannalla.

Vuoden kulutta joulukuussa juhlitaan Turusen seitsemänkymppisiä. Ensi kesänä paljastetaan reliefi hänen nimikkotorillaan Lieksassa. Lieksan Vuonislahden kylässä avattiin viime kesänä taiteilijaresidenssi Hupeli, ja nyt siellä järjestetään seminaareja, joissa pohditaan Turusen ja kylän toisen taiteilijan, kuvanveistäjä Eva Ryynäsen henkistä perintöä.

Turunen pysähtyy juttelemaan rantapolulla.

”Ottoko sen tekköö. Kuolemoo tulloo aateltua joka päivä. Tekemättömiä asioita jonossa, vuan loppuuko aika kesken.”

Pielinen hohkaa kosteaa kylmää, sulina ovat vasta rannat. Siinä on rantasauna ja tuossa tuulinen nimennokka. Kuusten suojassa on aitta ja sen vintillä kirjailijan kesätyöhuone.

”Pösilö mikä pösilö”, Turunen sadattelee samalla kun raivaa tieltään edelliskesän jäljiltä olevia romppeita työhuoneessaan. Papereita, kirjoja, peittoja, tyynyjä, tyhjiä maitotölkkejä, närästyslääkeliuskoja.

”Heti kun ilimat lämpenee kärrään konneen tänne.”

Isä oli ostanut aitan tulipalon tuhoamalta tilalta ja siirrättänyt sen pojalleen Piitteriin. Tämä viimeisteli aitassa isänsä kotitilalla aloittamansa Simpauttajan ja sen jälkeen kaikki muutkin teoksensa.

”Oton jäläkeen kirjoitan ihmeellisen kirjan Suomen kesästä. Kesäkuvaus on edelleen F.E. Sillanpään jäljiltä.”

Kirjassa tuoksuu timotei ja sen päähenkilön nimi on Antti.

”Suattaa tulla multai kirja ja sen päähenkilö on Heikki”, nilsiäläinen paljastaa.

”Pitänee minun tehä elokuva, joka kertoo Markusta”, sanoo kolmas mies.

 

Seija Turunen huhuilee kahville. Viimeistään kahvipöydässä selviää, että tässä joukossa vallitsee vapauden, veljeyden ja keskinäisen avunannon ilmapiiri.

Vielä vuosi sitten Pölösestä näytti, ettei hänellä ole mitään tekemistä, sitten kalenteri alkoi täyttyä. Hänen uusi aluevaltauksensa on kesäksi Joensuuhun valmistuva ammattimainen kesäteatteri, Utra. Katetussa katsomossa on 500 paikkaa.

Antti Heikkisellä on kaksoisrooli Pölösen kirjoittamassa ja ohjaamassa avajaisnäytelmässä. Hän esittää vaihtoehtonuorta ja espanjalaista erotiikan konsulttia.

Kahdesti viikossa Pölönen istuu Turusten pojan Jannen kanssa Surakan-baarissa Joensuussa tekemässä kauhuelokuvan käsikirjoitusta. Elokuvasäätiö myönsi sille ”yllättäen” rahoituksen. Elokuva kertoo maaseudun hengestä. Hengen nimi on Kohlo ja se asuu kylää ympäröivällä suolla. Kun kylä on vaarassa, Kohlosta sukeutuu armoton tappaja.

”Vahvoja kuvia syntyy”, Pölönen vakuuttaa.

Iltapuhteinaan hän on suomentanut Shakespearen Romeon ja Julian ja kirjoittanut siitä suorasanaisen version.

”Se on tyypillinen pohjoiskarjalainen pissisjuttu. 17-vuotias kaveri rakastuu 14-vuotiaaseen tyttöön, ja viikonlopun aikana syntyy kuusi ruumista. William on kirjoittanut sen kieli poskessa.”

Turusen muisti herää. Hän kirjoitti Romeosta ja Juliasta hippiversion joskus 1980-luvulla. Jukka Kuoppamäki sävelsi laulut, niitä esitettiin ainakin Liperin tanssilavalla.

Miehet keskustelevat yhteistyöstä. Alkukesästä esitettäisiin Pölösen käännöstä ja kun yöt alkavat pimetä, koittaisi Turusen hippiversion vuoro.

”Saataisiin markkinaetua”, Pölönen sanoo.

”Ja Shakespeare pyörisi haudassa kuin propelli”, Turunen jatkaa.

 

Pölösellä on jo kiire lähteä kotimatkalle. Miesten jäätyä kahdestaan Heikkinen kysyy Turuselta, pelottaako tätä kirjan vastaanotto.

”Pelottaa saatanasti. Ja hävettää jo valmiiks.”

Ongelmana on tekstin runsaus, ”kuten aina”.

Tekstiä tursuaa, eikä kustantaja suostunut kirjailijan edellispäivänä esittämään pyyntöön tehdä teoksesta kaksiosainen.

”Koko yön mietin suanko kirjaa koskaan valmiiksi.”

Turunen kävelee yläkerran rappusten ääreen.

”Tulehan Antti tänne.”

Ylhäällä jyrkän katon alla on kirjailijan toinen työhuone, Pielisen peikon talvipesä. Katossa roikkuu koivun ranka. Kirjoja ja papereita läjäpäin. Tavallinen piippu ja uusi sähköpiippu, vadillinen piipun perskoja. Seinällä karttapiirros kirjan tapahtumapaikoista.

”Seijaa en laske tänne. Se pannoo kaeken sekasin, kun se siivoo.”

Leo Tolstoin Anna Karenina on avattuna tietokoneen vierestä.

”Tolstoi valmistelee tuhat sivua Anna Kareninan itsemurhaa, mutta kuvaa itse tapahtumaa vain muutamalla rivillä.”

Turunen lukee, Annan kuolema on kaunis, kaikessa traagisuudessaan.

”Ei höyryä lämpimät suolet ratakiskoilla.”

Viereisessä huoneessa on lisää kirjoja, lehtiä ja paperikasoja sekä sohva. Usein kesken kirjoittamisen Turunen rötkähtää sohvalle. Se mitä hän on miettinyt valveilla muuttuu unessa kuviksi.

Heikkisen silmät palavat. ”Joo, tämmösen huoneen minäkin itselleni kirjotan.”

Turunen päästelee matalia kurkkuääniä, karhuako matkii. Hän mukaelee Kiveä: ”Anna palaa sinä mies vimman villitty.”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 19/2014.