”Vihaisen puheen ja vihapuheen raja on ilmaisumereen hukkunut viiva” – Lue kirjoituskilpailun parhaat

Suomalaisen kirjoituskilpailun kolme parasta tekstiä käsittelevät sananvapautta, vihapuhetta ja itsensä ilmaisemista.
Kotimaa 3.3.2017 18:30
© Mika Soikkeli

Lukiolaisille suunnattuun Suomalaiseen kirjoituskilpailuun osallistui kaikkiaan 1 214 nuorta. Suomen Kuvalehti julkaisee kolme parasta tekstiä.

Kisan voitti Telma Peura espoolaisesta Etelä-Tapiolan lukiosta tekstillä, joka käsittelee aihetta Ilmaisunvapaudesta sananvapauteen. Lue kirjoitus täältä >>

Saman aiheen valitsi myös toiseksi tullut Alisa Toivanen Ressun lukiosta Helsingistä. Lue kirjoitus täältä >>

Kolmanneksi sijoittui Essi Miettinen Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta tekstillä, joka sekin käsittelee itsensä ilmaisemista. Lue kirjoitus täältä >>

Kilpailussa jaettiin myös kunniamainintoja ja erikoispalkinto. Lue lisää Suomalaisesta kirjoituskilpailusta täältä>>



Telma Peura, 1. palkinto

”Vihaisen puheen ja vihapuheen raja on ilmaisumereen hukkunut viiva.”

Tihkunharmaaseen tikahtuneessa iltapäivässä, keskellä Ranskaa ja ihmismassaa kohotettu käteni puristaa tiukasti lyijykynää. ”Liberté d’expression!” Huumassa en enää tiedä, julistanko itsekin suureen ääneen ilmaisunvapautta. Charlie Hebdon taiteilijoita on juuri tapettu, ja koulusta on vapaata mielenilmauksen takia. Ranskassa kuohuu, kun koko kansakunnan perusarvoihin – vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon – on isketty. Vaahtopäisten tyrskyjen mukana minäkin ajelehdin oikeuden ja vapaan ilmaisun ihmismeressä. On harvoja arvoja, joiden puolesta olisin valmis kuolemaan, ajattelen, kun ranskalaistunut vaihto-oppilassieluni tutisee. Tiedän, että minuunkin on osuttu, kun vielä illalla kiemurtelen. Kipuilen. Onko sittenkään oikein pilkata toisen maailmankatsomusta? Hiljenen. Hiljennyn.

Isku ranskalaiseen satiirilehteen ei ehkä varsinaisesti ollut vihapuheen tulosta, mutta sitäkin terrorismista seurasi. Ainakin tapahtuma sysäsi minut ilmaisunvapauden ja sen väärinkäytön veitsenterävälle rajalle. Pienikin horjahdus voi haavoittaa – itseä tai muita. Suomalaisena olen kuitenkin onnekas, sillä minun ei tarvitse pelätä mielipiteideni puolesta. Kotimaani on jo seitsemän vuoden ajan heilunut Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksin huipulla, meidän kansalaisten mielipiteitä kyllä mitataan muttei murhata. Descartes’n sanoin minäkin ajattelen, siis olen. Olen vapaudesta kiitollinen, sillä omat ajatukseni tekevät minusta minut.

 

Ironista kyllä, suomalaiset eivät tällä hetkellä huuda ilmaisunvapauden ilosta vaan sen mukana tuomasta surusta, vihapuheesta. Ilmiö on niin pinnalla, että Helsingin yliopistossa tehdään siitä tutkimushankettakin. Tunnen oloni vaivautuneeksi. Minulle kaikista rakkain vapaus näkyy pahoinvointina maailmassa.

© Mika Soikkeli

Ei ole väärin olla vihainen. Ei ole väärin tuoda epäkohtia esille. Päinvastoin, ilman kritiikkiä ei olisi kehitystä. Ei alati tarkentuvaa tieteellistä tutkimusta, ei keskustelua poliittisista päätöksistä, ei uusia innovaatioita. Ei. Ilmaisunvapaus on kilpi, joka suojaa jokaista taistelussa ihmisen arvoisen elämän puolesta. Mutta siitä on tullut hyväksytty suojakilpi myös niille, jotka sen varjoista sohivat sokkoina. Kyllä. Jokainen mielipide on yksilölle yhtä oikeutettu – ja siksi vihaisen puheen ja vihapuheen raja on ilmaisumereen hukkunut viiva. Tietokirjailija Katleena Kortesuo tarttui hankalaan sanaan blogissaan ”Ei oo totta” jo vuonna 2011. Hänen mukaansa vihapuhe on päämäärätietoista ja tarkoituksellisen loukkaavaa. Sen avulla yllytetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa tai muunlaista suvaitsemattomuutta. Pahimmillaan vihapuhuja on nokkela sanankäyttäjä, joka vetoaa järkeen ja tunteisiin.

Vihapuhe voi lisäksi olla vaarallisen huomaamatonta, jos se vahvistaa lukijan aiempia näkemyksiä. Me kun olemme hyviä ja oikealla asialla, vihapuhujia taas ovat ne muut. Kahtiajako hyviin ja pahoihin väärinymmärretään oikeudeksi haukkua muita. Vihapuhe on pettävän helppoa, ja siihen vastaaminen vihaisin kommentein voidaan sekin tulkita vihapuheeksi. Internetin keskustelupalstat ovat oiva esimerkki sanasodasta, jossa niin asian puoltajat kuin vastustajatkin sortuvat loukkauksiin. Rasismi ei enää ole mustavalkoista, vaan tunteet leiskuvat ihan kaikissa sateenkaaren väreissä. Taas kerran moraalinen rajataajuus hukkuu äänten melumereen.

Huutoäänestyksessä meluavat mielipiteet voittavat tutkimustulokset. Tutkija Johanna Vehkoon mukaan elämme faktojenjälkeisessä yhteiskunnassa. Kivikovista tosiseikoista on palattu mielipiteiden suolle, missä oikeassa ollaan, kunhan mätäs jalkojen alla tuntuu omasta mielestä luotettavalta. Rapakon toisella puolella myös presidenttiehdokkaat huutelivat vihaisia mielipidetotuuksiaan. Median mallien valossa vihapuhe tuntuu melkein hyväksyttävältä. Siitä on tullut politiikan retorinen keino täällä järvimaassakin. Vihaisten lintujen lisäksi ammutaan kaikenlaisia kärjistäviä kommentteja, jotka Donald Trumpin esittämien tappouhkausten lailla saavat huomiota. Ne jopa viihdyttävät kaikessa absurdiudessaan. Tätä tosielämän vihaviihdettä voikin seurata ihan miltä kanavalta haluaa, ja sen pituinen se – omaksi maailmankuvaksi muodostuu hakukoneiden seuloma, itseä miellyttävä totuus.

 

On hienoa, että interaktiivisessa nykymaailmassa yhä useammalla on mahdollisuus näkemyksensä esittämiseen. Sosiaalinen media mahdollisti arabikevään, ja Ai Weiwei tuo taiteellaan esiin kiinalaisen yhteiskunnan epäkohtia. Internetin mahdollistaman globalisaation myötä välittömät reaktiokuohut ja -kohut tuovat maailman lähemmäksi jokaista, hyvässä ja pahassa. Turrumme sotauutisiin. Yksi tuhottu kaupunki lisää, entä sitten? Tietotulvassa vain yhä radikaalimmat julkaisut herättävät huomiota, ja asianhallinta kelluu huoletta otsikkotasolla. Perussuomalaisten ja Trumpin vaahtoaminen onkin osin vain klikkailuhakuista mediakikkailua. Ja tunteehan sitä itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun voi taas kerran päivittää ja päivitellä Teuvo Hakkaraisen naamakirjoituksia.

Huonossa taloustilanteessa syylliseksi omaan ahdinkoon on helppo leimata niin maahanmuuttajia, sohvaperunoita kuin vanhuksiakin. Osaltaan yleisestä inflaatiosta ovat kärsineet myös haukkumasanat. Jos parasta ystävää voi kieli poskella kutsua huoraksi, on vaikea tuomita toista saman sanan käytöstä. Vihapuhe ei ole juridinen käsite, ja ilmaisunvapautta rajoittamatta sen kieltäminen on haastavaa. Sanat ovat aina tulkinnanvaraisia. Eikä haukun edes sanonnan mukaan kuuluisi tehdä haavaa. Mitä muutamasta vihaisesta kommentista? Joskus tyhjiksi tarkoitetut sanat kuitenkin täyttyvät jonkun muun toteuttamina teoiksi. Rasistiset keskustelupalstat ovat inspiroineet Suomessa koulusurmiin, Norjassa joukkomurhaan, Ranskassa kuorma-autoiluun ja ehkä suuntaansa etsiviä Lähi-idän nuoria itsemurhaiskuihin. Maahanmuutto konkretisoituu katupartioihin.

 

Samaan aikaan elintaso jatkaa nousuaan. Kaiken pitäisi olla paremmin kuin aiemmin. Ehkä ongelmana onkin, että suhtaudumme kansalaisten oikeuksiin ja vapauksiin kuin ilmaiseen koululounaaseen: automaattisina, itsensä toteuttavina arkipäiväisyyksinä. Vapauteen liittyvä velvollisuus unohdetaan. Sosiaalisessa mediassa kaikki kotirouvista nuorisojengeihin ovat yhä useammin kuluttajien lisäksi sisällön tuottajia, joilla on vastuu omista sanoistaan. Ensiavuksi luotettavan sisällön tunnistamiseksi koulussa opetetaan kriittistä medianlukutaitoa: se on naamioitu historian dokumenttianalyyseiksi ja äidinkielen tekstitaidoksi. Ennaltaehkäisy, sisällön vastuullinen tuottaminen, ei silti kuulu vielä uudistuneeseenkaan opetussuunnitelmaan.

Myös ilmaisutaidon tunneista olisi huomattavaa apua, sillä vihapuheen taustalla on usein kirjoittajan sisäinen paha olo. Suutuspäissään oikeutettukin mielipide voidaan ilmaista väärin sanoin. Yksi Facebook-julkaisu epäoikeudenmukaisesta bussikuskista voi kuitenkin antaa vääränlaisen kuvan koko julkisesta liikenteestä. Siksi moniulotteinen ilmaisunvapaus vaatii tuekseen tehokkaita ilmaisullisia keinoja. Käsite ilmaisutaito johtaa harhaan. Ei se ole näyttelijänurasta haaveilevien teinityttöjen valinnaisaine tuntien täytteeksi vaan, kuten Tampereen yhteiskoulun sivuilla ilmaistaan, se tukee opiskelijan koko kapasiteetin, järjen ja intuition käyttöä. Hyvä ilmaisija osaa tulkita omia tunteitaan ja lukea muitakin rivien välistä. Sosiaaliset taidot kehittyvät, ja itsetuntemus kasvaa. Kun omat tuntemukset osaa sanoittaa, muuttuvat kiukkupuhe, pelkopuhe ja vallanhimopuhe kehupuheeksi, tukipuheeksi ja rakentaviksi sanoiksi.

 

Onneksi vihapuheeseen osataan suhtautua kevyemminkin. Toimittaja Maria Pettersson järjesti lokakuussa Ave Maria -blogissaan vihaviestikilpailun, jossa raati analysoi bloggaajan valikoimia vihaisia kommentteja niiden omaperäisyyden, kielen, selkeyden ja vihan aitouden perusteella. Voittajaksi selviytynyt viesti sai repetitiivisessä rytmissään ja tuomariston suitsutuksissa hymyn omillekin huulilleni. ”Kuin nykyrunoutta”, raatiin kuulunut Krista Kosonen totesi. ”Hienoa!” Vaikeille asioille täytyy saada välillä huumorin tuomaa etäisyyttä.

Ranskalainen osa minusta on valmis nauramaan uusille pilakuville, suomalaisuus taas välillä hyssyttelee mukavuusalueella. Vaikenemalla vihapuheeseen ei kuitenkaan saisi reagoida. Hiljaiset hyväksyjät ovat koulukiusaajistakin niitä kamalimpia. Meluajille täytyy kertoa, koska huuto sattuu korviin. Puristan lyijykynääni entistä tiukemmin, mutta varon kiertämästä kättä nyrkkiin.

Takaisin jutun alkuun >>



Alisa Toivanen, 2. palkinto

”Lääkitkäämme ystävällisyydellä ennakkoluulot, jotka johtavat vihapuheeseen.”

Sosiaalinen media antaa niin paljon mahdollisuuksia kaltaiselleni tavalliselle tallaajalle. Voin sanoa maailman valtiaan elkein kenestä tahansa mitä tahansa. Kohteekseni voin valita yhtä hyvin niin ärsyttävän tyypin omalta luokalta tai hallituksesta kuin kokonaisen ihmisryhmänkin, jonka edustajiin en ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta. Poden usein epäluuloa erilaisuutta kohtaan, olenhan ihminen. Kerron epäilyksistäni netissä ja löydän ilokseni muita samoin ajattelevia. Tunnen ihanaa yhteenkuuluvuutta, kun ajatuksenpoikaseni saavat myönteisen vastaanoton. Epäluuloistani tulee totuuksia, joita haluan jakaa muillekin. Elän kuplassa.

Anonyymiyden kulttuuri on tehnyt internetistä yhden suuren sotatantereen klikkijournalismin hedelmien ravitessa hatariin faktoihin perustuvaa yhteiskunnallista keskustelua. Keskustelupalstoilla sanoilla sivalletaan yhä häikäilemättömämmin, samalla kun toisen osapuolen arvoa yhdenvertaisena ihmisenä poljetaan maahan. Aikoinaan yhteen hiileen puhaltava kansamme vaikuttaa jakautuneen glitterrimppakinttuhintteihin ja jumalahihhuleihin, suvakkeihin ja rajakkeihin, feministeihin ja meninisteihin. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja asenteet radikalisoituvat nopeasti.

 

Nykyiset nettikeskustelut eivät suuresta harrastajamäärästä ja vielä suuremmasta lukijayleisöstä huolimatta rakenna parempaa yhteiskuntaa, vaikka kansan syvien rivien äänitorviksi itseään nimittävät näin toivoisivatkin, vaan nakertavat yhä syvempää kuilua eri ryhmien välille. Näin käy, kun vastapuoli pyritään sinnikkäästi nujertamaan nälvimällä ja leimaamalla mielipidesodassa, joka ei ole enää pitkään aikaan täyttänyt sivistyneen, rakentavan väittelyn kriteerejä. Vaikka toisten piikittely voi toimia laastarina omalle itsekunnioitukselle, se murentaa koko yhteisöämme heijastuen lopulta jokaisen henkiseen hyvinvointiin. Jos nenänvartta pitkin katsomisen sijaan ojentaisimme yhteistyön kättä, kompromisseja syntyisi, ratkaisuja löytyisi. Sen sijaan nyt on vain minä ja minun totuuteni muista, kupla.

 

Vaikka netissä me suomalaiset osaamme pitää meteliä pienimmistäkin jutuista ja kommentoida hanakasti jokaista artikkelia, maailmalla meidät tunnetaan tuppisuukansana – vaatimattomina kavereina, jotka eivät hiero tuttavuutta tuntemattomien kanssa vaan pitävät kohteliasta välimatkaa muihin vältellen kanssakäymistä viimeiseen asti. Emme tee itsestämme numeroa keskellä kylää. Epäoikeudenmukaisuutta kohdatessamme tyydymme suoraan sanomisen sijaan mököttämään hiljaa sivussa paheksuvasti mulkoillen. Annamme ärtymyksen paisua mielessämme, kunnes saunan kuumuudessa se nahistuu ja valuu hikipisaroina pois sisimmästämme. Nykyään monelle samanlainen puhdistautumisriitti käydään kotikoneella, missä anonyymiyden helmoissa piileskellen pahan olon voi vuodattaa elämään tekstiksi nettiin.

© Mika Soikkeli

Ontuvat vuorovaikutustaitomme tosielämän tilanteissa heijastuvat karkeuteen, jolla ilmaisemme itseämme internetissä. Ehkä suomalaisen heikko itsetunto ei kestä suoraa kritiikkiä, vaan mielipiteitä lauotaan vasta käyttäjänimihaarniskan suojissa, jotta hataraa maailmankuvaa eivät pääsisi horjuttamaan törmäykset muiden näkemysten kanssa. Omien sanojen takana on helpompi seistä internetissä, missä suomalaisen arkinen alemmuuden tunne vihdoin hellittää ja tilalle tulee jumaluuskompleksi. On kivaa olla kerrankin henkilö, jonka mielipiteellä on kuulija, kun sadat hiljaiset silmäparit ruudun toisella puolella lukevat mielipiteeni kirjain kirjaimelta. Keskustelupalstalla vihapuheiden kohdetta ei tarvitse katsoa silmästä silmään. Ei tarvitse muistaa, että hänkin on ihminen, jota sanat voivat satuttaa. Ilmaisunvapaus on siunaus, mutta voimmeko tosiaan siunata sillä kaikki ne kiroukset, joita toistemme päälle syydämme?

 

Suomalaisen itsetunnon kohottaminen on ensimmäinen askel kohti tervettä keskustelukulttuuria. Huomion herättäminen netissä ei ole enää sisuksia korventava tarve, kun tulee kohdatuksi myös netin ulkopuolella, oikeassa elämässä. Rohkaisemalla toista puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan, kuuntelemalla, mitä toisella on sanottavana ja kertomalla oma mielipide toisen kokemuksia kunnioittaen – toisin sanoen olemalla kunnollinen ihminen – voi jokainen osaltaan rakentaa ilmapiiriä, jossa kaikki tuntevat tulevansa hyväksytyiksi omana itsenään. Lääkitkäämme ystävällisyydellä ennakkoluulot, jotka johtavat vihapuheeseen.

Ilman avoimuutta ilmaisunvapauden mahdollistama ajatustenvaihto on vain hedelmätöntä huutelua. Ystävällisen ja avoimen ilmapiirin luominen nykyisen torjuvan sijaan olisi erityisen tärkeää lapsille. Diginatiiveina heidän sosiaaliset suhteensa rakennetaan jo nyt suurelta osin virtuaalisilla leikkikentillä, meidän varttuneempien verisillä sotatantereilla. Seuraavasta sukupolvesta kasvaa fiksumpi vain, jos edellinen oppii virheistään. Nettietiketin teroittaminen lasten päähän tulisikin aloittaa jo nuorena. Johdonmukaisen opastuksen ja esimerkin avulla sen voi omaksua jokainen kengännauhojen solmimisen ja aterimien käytön lomassa.

Sananvapautta, yhtä suurimmista aarteistamme, meidän suomalaisten tulisi vaalia kunnioituksella. Vihapuhe, huhujen levittely ja solvaaminen netissä kielivät arvostuksen puutteesta niin kanssaeläjiä kuin ilmaisunvapauttakin kohtaan. Jotta yhteiskunnallinen keskustelu ei jäisi vain asiattomaksi huuteluksi vaan johtaisi molempien osapuolien maailmankuvan avartumiseen sekä yhteisen sävelen ja ratkaisujen löytymiseen, tulisi jokaisen muistaa käytöstavat. Tarkistuttamalla faktat ja arvostamalla muita voi nostaa oman mielipiteen kuin huomaamatta uudelle tasolle. Kuplan puhjettua on taas tilaa ajatella.

Takaisin jutun alkuun >>



Essi Miettinen, 3. palkinto

”Minulla on oikeus sanoa ja puhua, mutta saan olla myös ääneti.”

’En tiedä”, vastaan, kun minun kantaani kysytään Suomen työttömyyteen. En osaa sanoa aiheesta mitään fiksua, joten minua kehotetaan olemaan oman kotimaani tulevaisuudesta kiinnostuneempi. ”En tiedä” on myös vastaukseni, mikäli halutaan kuulla mielipiteeni maahanmuutosta. Minä vain kohautan hartioitani. Tunnen olevani siitä edespäin leimattu piittaamattomaksi, joka ei jaksa olla perillä ajankohtaisista aiheista. Minulta odotetaan omaa näkemystä ja hyvin perusteltuja kommentteja. Olen nuori, osa maan tulevaisuutta, ja kun nykyajan vapaudet annetaan käsiini, minulta odotetaan suoraa mielipidettä.

 

En halua aliarvioida oikeutta, joka mahdollistaa itsensä ilmaisun, mielipiteen antamisen ja tiedon vastaanottamisen. Sananvapaus on tärkeä piirre siinä maailmassa, jossa haluan olla osana. Nämä paljon korostetut vapaudet ja oikeudet lisäävät oman ajattelun mahdollisuutta ja samalla myös taakkaa. ”Etkö tiedä olevasi etuoikeutettu, kun voit jakaa mielipiteitäsi luvallisesti?” ”Ihmiset ovat kuolleet yrittäessään saada oman äänensä kuuluviin. Etkö tajua, että näiden ihmisten kuolemasta tulee merkityksetön, kun jätät mahdollisuutesi puhua hyödyntämättä?

© Mika Soikkeli

Vaikka on mahdollista sanoa ja ilmaista mielin määrin, en niin tee. Passiivisuuteni seurauksena koen muiden ajattelevan, että näistä mahdollisuuksista on tullut minulle itsestäänselvyyksiä, joita en enää osaa arvostaa samoin kuin joku muu olisi osannut ennen. En halua muiden kuvittelevan, että valitan, kun sanon sananvapauden jopa rajoittavan minua. Vapaudesta seuraa vastuu, se suuri taakka, jota tunnen kantavani. Tunnollisena ihmisenä vastuu kontrolloi suuresti vapauttani. Olen vastuussa mielipiteideni perustelusta ja siitä, etteivät ne syytä tai hauku ketään. Koen olevani myös vastuussa vapauksien käyttämisestä.

 

Avaan vihdoin suuni, kun jaan ajatukseni turvapaikanhakijoista. Joukko samoin ajattelevia seisoo takanani ja luo vahvan yhteisöllisyyden tunteen. Pelko siitä, että joku hyökkää kimppuuni ja pyytää selitystä mielipiteelleni, ei kuitenkaan helpota. Jos en onnistu vakuuttamaan toisinajattelijaa, minusta tuntuu, että hän on enemmän oikeassa kuin minä. Toisen ajaessa minut loukkuun kysymyksillään oma horjuva näkemykseni on vaarassa sortua. Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että viime kädessä myös ristiriitaiset ajatukset ovat etu. Ne palvelevat yhteiskuntaa, koska tekevät siitä kaikkia laaja-alaisesti huomioivan. Olen itse kasvanut osana yhteisöä, jossa pystyy ymmärtämään ja hyväksymään myös niiden näkökulmia, joista oma näkemykseni poikkeaa. Jos oma kanta on hyvin perusteltu, pystyn näkemään asioista useammankin puolen kuin vain omani

Toisinaan lukiessani keskustelupalstoilta anonyymeina kirjoittavien älyttömiä kommentteja muun muassa taloustilanteesta, seksuaalivähemmistöistä tai lihaa syövistä, törmään kuitenkin dilemmaan, josta en pääse itseni kanssa yhteisymmärrykseen – pitääkö minun yleisen sananvapauden nojalla hyväksyä toisten mielipiteet, jotka eivät loukkaa ketään, mutta ovat minun ajatusteni kanssa täysin ristiriidassa?

 

Vaikeinta ilmaisunvapauden vallitessa minulle on ilmaista itseäni. Ajatustasolla kyseessä on yksinkertainen, ihailtu tilanne, jossa ei tarvitse piitata muiden ajatuksista tai mielipiteistä. Jos on tottunut olemaan kaltaiseni sivusta seuraaja, kannan ottamisesta, kyseenalaistamisesta tai omien mielipiteiden esille tuomisesta syntyy iso tabu. Välillä olo on kuin seinäruusulla, joka vain mukailee toisten mielipiteitä. Kuuntelen mielelläni kiihkeitä keskusteluja eri poliittisia kantoja tai arvoja edustavien välillä ottamatta niihin kuitenkaan osaa. Tuntuu, että olen ajautunut tilanteeseen, jossa mielipidettäni ei edes kysytä, koska vastaus tiedetään jo valmiiksi. ”En tiedä.” Tästä umpikujasta ei ole luultavasti muuta ulospääsyä kuin kysymys siitä, mitä minä itse haluan.

Minulla on vapaus ääneen tai äänettä antaa ajatuksen juosta. Jos osaa lukea toista, ääneen sanomattakin jääneet asiat tulevat selväksi. Ääneen lausutuilla ajatuksilla vaikuttaa silti olevan eri painoarvo kuin niillä, jotka vain hiljaa huutavat päästä suusta ulos. Minulla on oikeus sanoa ja puhua, mutta saan olla myös ääneti. Minä voin tietää ja olla tietämättä. Tilanteessa kuin tilanteessa minä saan päättää tavan, jolla otan kantaa tai olen sitä ottamatta.

 

Sanan- ja ilmaisunvapaus eivät ole minulle vain konkreettisia tekoja ja toimia, vaan myös oikeuksia olla täysin minä itse. Miksi kiertelisin totuutta ja peittelisin tietämättömyyttäni? Olen nuori, kasvun pyörteissä ja uutta tietoa itseensä imevä ihminen. Minun on tarkoitus olla sekaisin ja antaa ”en tiedä” -vastauksia. Täytyy vain olla valmis kuulemaan muiden vastauksia esitettyihin, itselle mahdottomiin kysymyksiin, jotta tietämättömyys vähenisi kasvun sijaan.

Haluan miettiä sitä, mitä muut eivät. Haluan olla ottamatta kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mikäli en niistä tiedä. Haluan olla hiljaa, kun minua pyydetään puhumaan. Haluan sanoa, etten tiedä ilman, että minua moititaan. Minä sanon, teen sekä toimin, jos ja kun minä itse haluan.

Takaisin jutun alkuun >>



Tasokas ja tasainen kisa

Teksti Risto Lindstedt

Loppuarvosteluun osallistui 92 kirjoitusta.

Kilpailun tänä vuonna voittaneen Telma Peuran teksti Ilmaisuvapaudesta vihapuheeseen lähtee liikkeelle voimakkaasta henkilökohtaisesta kokemuksesta ja päätyy moniulotteisen pohdiskelun jälkeen henkilökohtaiseen ratkaisuun.

Espoolaisen Etelä-Tapiolan lukion opiskelija oli vaihto-oppilaana Ranskassa ja päätyi puristamaan ilmaisuvapautta symboloivaa lyijykynää mielenosoituksessa. Pariisissa Charlie Hebdon taiteilijoita oli juuri surmattu toimituksessaan, ja opiskelijoille oli annettu vapaapäivä mielenosoitukseen osallistumiseksi.

Peura muistuttaa, miten tosielämän vihaviihdettä voi seurata mistä tahansa ja lopputuloksena oma maailmankuva muodostuu hakukoneiden seulomana, tosin se on juuri se itseä miellyttävä totuus.

”Meluajille täytyy kertoa, koska huuto sattuu korviin. Puristan lyijykynääni entistä tiukemmin, mutta varon kiertämästä kättä nyrkkiin”, Peura kirjoittaa.

Toisen palkinnon sai Alisa Toivanen Ressun lukiosta Helsingistä. Hänkin oli valinnut teemakseen Ilmaisuvapaudesta vihapuheeseen. Toivanen vertaa nykyistä käyttäytymistä kuplassa elämiseen. Siinä kuplassa anonyymiyden kulttuuri on tehnyt internetistä suuren sotatantereen klikkijournalismin ravitessa hatariin faktoihin perustavaa yhteiskunnallista keskustelua.

”Kun kupla puhkeaa, on taas tilaa ajatella”, kirjoittaa Toivainen. Hän yllyttää puhkomaan kuplia. ”Seuraavasta sukupolvesta kasvaa fiksumpi vain, jos edellinen oppii virheistään.”

Kolmannen palkinnon sai Essi Miettinen Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Miettisen teksti on nöyrän viisas itsepuolustus, rauhassa kasvamisen ja kehittymisen manifestaatio. ”Minulla on oikeus sanoa ja puhua, mutta saan olla myös ääneti. Minä voin tietää ja olla tietämättä. Tilanteessa kuin tilanteessa saan päättää tavan, jolla otan kantaa tai olen sitä ottamatta”, kirjoittaa Miettinen.

Kunniamaininnan saivat Juho Majanen Kauniaisten lukiosta, Otso Nieminen Lohjan Yhteislyseon lukiosta ja Jenni Tervo Lahden Yhteiskoulun lukiosta.

Painovapauslain 250-juhlavuoteen liittyen Anders Chydeniuksen säätiö ja Helsingin Sanomien säätiö palkitsivat erikoispalkinnolla Otso Niemisen.

Palkinnot jaettiin 28.2. Helsingin Suomalaisella Klubilla. Eduskunnan puhemies Maria Lohela käytti tilaisuudessa kilpailun suojelijan puheenvuoron.

Kilpailuaiheista kirjoitti 1 214 lukiolaista. Loppuarvosteluun saatiin 92 työtä.

Esilukijat, äidinkielenopettajat Johanna Karhumäki ja Tuula Saraniemi, valitsivat arvosteluraadille kymmenen tekstiä. Tämän vuoden kirjoituksia pidettiin poikkeuksellisen tasokkaina ja tasaisina. Raati jäi kuitenkin edelleen kaipaamaan persoonallisesta pohdiskelusta nousevaa räväkkyyttä ja tekstillistä ”hurjuutta”.

Helsingin Suomalaisen Klubin organisoima kilpailu järjestettiin nyt yhdeksännen kerran. Yhteistyökumppanina toimivat edelleen Opetushallitus, Äidinkielenopettajain liitto, Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liitto, Otava sekä Suomen Kuvalehti.

Kilpailu on perustettu Suomen Kuvalehden päätoimittajan, lehdistöneuvos Mikko Pohtolan aloitteesta.

Takaisin jutun alkuun >>