Video: Suomen Kuvalehden vuosisata – näin kehutut kuvat syntyivät

100-vuotisnumeron historiasarjan kuvauksissa ei kommelluksilta vältytty. Tässä tarinat kuvien takaa.

#SK100
Teksti
Tuomas Pulsa Elina Järvinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Video ja alla olevat sanat kertovat juhlanumeron satavuotiskuvien syntytarinat.

Video: Suomen Kuvalehden vuosisata.

 

1910-luku: Lunta ja karjalanpiirakoita Tampereen torilla

Tampereen tori on vilkas läpikulkupaikka. Talvella ihmiset tekevät omat polkunsa lumihankeen ja oikovat torin poikki mielensä mukaan.

Tämä harmittaa valokuvaaja Mirva Kakkoa, joka haluaisi kuviin koskematonta lunta.

Kun puhdas läntti löytyy, se vallataan äkkiä.

Valkoisen armeijan sotilaaksi puettu valokuvaaja Anton Reenpää heittäytyy pitkälleen lumihankeen. Sarkavaatteet ovat niin paksut ja lämpimät, että hän taitaa olla ainoa kuvausryhmästä, joka ei palele, vaikka makaa liikkumatta paikallaan.

Talvinen tuuli iskee torille ja saa kuvaajat stressaamaan. Onkohan savukoneesta mitään hyötyä?

Kuvausten päätähti, Sdp:n kansanedustaja Nasima Razmyar istuu autossa lämmittelemässä. Hän pyytää hakemaan kaupasta riisipiirakoita.

Ruokailu on päässyt unohtumaan. Johtuukohan jännityksestä?

Paikalle sattunut Suomen Kuvalehden toimittaja Petri Pöntinen pistetään juoksupojaksi.

Stylisti Minttu Vesala on huolissaan kansanedustajan syömisestä. Pitää olla varovainen, ettei meikki mene pilalle.

Lopulta päästään kuvaamaan.

Räpsyvät salamavalot, savukone ja näyttelijöiden asut kiinnittävät ohikulkijoiden huomion. Ihmiset jäävät tuijottamaan.

Rohkeimmat tulevat kyselemään ja kertomaan tarinoita. Saamme kuulla Tampereen teollisuushistoriasta: siitä miten tehtaat ovat elättäneet työläispolven toisensa perään.

Lopulta kuvat saadaan muistikortille. Vielä varusteiden pakkaus autoon ja suunta kohti kotia. Kaikki meni kuin Ruotsin saaristossa.

No, ei aivan. Valokuvaaja Kakko kiroilee parkkisakko kädessään.

Pysäköinti oli kyllä maksettu, mutta väärälle autolle.

Tampere_uusi
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

1920-luku: Kiirettä, jazzia ja samppanjaa

Hotelli Kämpin peilisalissa Helsingissä käy kuhina. Työmiehet purkavat edellisten kuvausten rekvisiittaa samalla, kun me yritämme kasata omiamme.

Aikataulun tiukkuus on mallia ”ei tule onnistumaan”.

Suomen Kuvalehden ulkoasupäällikkö Vesa Tuukkanen lyö toimittajalle käteen silitysraudan ja nipun pöytäliinoja. Nykypäivän viestintäalalla pitää kuulemma olla moniosaaja.

Onneksi peilisali itsessään ei tarvitse lavastusta näyttääkseen tyylikkäältä. Kulta kimaltaa seinien koristeissa ja kristallikruunut välkkyvät.

Kuvattavat puetaan takahuoneessa: miehille frakit, naisille pitkät iltapuvut. Juhlavuutta viimeiseen asti.

Joku kantaa pöytään pullon samppanjaa. Kieltolakia ei nyt selkeästi muistella.

Kamerat ja valot saadaan juuri ja juuri valmiiksi, kun jo pitää päästä kuvaamaan. Malleilla on kiire.

Antti Holma astelee hermostuneen oloisena edes takaisin. Kokenuttakin esiintyjää taitaa jännittää.

Itsekin alkaa jo miettiä: tuleekohan tästä mitään.

Mutta kuin napista kääntäen tunnelma muuttuu.

Verneri Pohjola alkaa soittaa trumpettiaan ja Jorma Uotinen ottaa tilan haltuun flirtillään.

Yhtäkkiä ollaan 1920-luvun seurapiirien kantapaikassa. Kiireen ja roinan täyttämä ympäristö on nyt mystinen, jopa intiimi. Samppanjalaseja kilistellään ja musiikki soi.

Uotinen vie Antti Holman valssiin kristallikruunujen alle.

Salamavalot räpsyvät. Kiireinen 2010-luvun Helsinki on yhden seinän takana, mutta silti todella kaukana.

20-l_solmuke2
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

1930-luku: Lehtimyyjä museojunalla Moskovaan

”Lehtiää! Lehtiää! Ei lehtiää! Lehmiää!”

Näyttelijä Jaakko Saariluoma karjuu maanisena ja heiluttaa ulkoasupäällikkö Vesa Tuukkasen taiteilemaa historiallista Ilta-Sanomien etusivua.

Huuto kuuluu Rautatiemuseon museohallista varmasti myös ulos pihalle. Onpahan hyvinkääläisillä ihmettelemistä.

Vaikka tehdään valokuvia, näyttelijä saa kuulemma ilmeen kohdilleen vain äänen kanssa.  Muulla kuvausryhmällä on suuria vaikeuksia pidätellä nauruaan. Kyllä tältä mieheltä vähän käytetyn lehden ostaisi, sitä ei käy kieltäminen.

Savukone suhisee museovaunun alla ja äkkiä koko halli on täynnä valkoista usvaa. Kurkkua kutittaa ja yskittää. Aivan kuin höyryveturi olisi juuri käynnistetty.

On helppo kuvitella itsensä Helsingin Rautatieasemalle lokakuuhun 1939.

Kuvittelua toki helpottaa se, että päällä on paksu villakangastakki ja päässä juhlava hattu. Näissä kuvauksissa Paasikiven valtuuskunta muodostuu media-alan ammattilaisista.

Tilanteen uskottavuutta lisää vielä se, että vieressä seisoo aito presidentinvaunu – se sama, joka kuljetti myös Moskovan neuvottelijoita talvisodan alla.

Meidän neuvottelupanostamme ei onneksi Moskovassa kaivata. Kiskot museovaunujen alla johtavat vain seinään.

Saamme tyytyä seuraamaan, kun valokuvaaja Pekka Nieminen yrittää saada käsistä karannutta keinosavua hälvenemään huitomalla suurella peitteellä.

Niemistä naurattaa: Kerrankin yli viisikymppiselle keksittiin uusia töitä.

Moskovaan
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

1950-luku: Ei tarvitse olla penkkiurheilija, jotta voi esittää urheilusankaria

Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson sonnustautuu Suomi-verkkareihin mutta tunnustaa samalla, ettei pidä itseään varsinaisesti urheiluihmisenä.

Silti hän myöntää, että lajeja, joissa suomalaiset pärjäävät on ikään kuin pakko seurata. Urheilu saattaa olla yksi niistä harvoista asioista, joka yhdistää suomalaisten suuria massoja syvemmin kuin pelkkien juhlapuheiden tasolla.

Ainoastaan moottoriurheilu ei Anderssonia kiinnosta edes näillä ehdoilla. Urheilu, jossa ollaan riippuvaisia koneesta, ei viehätä.

Samasta syystä Anderssonia ei saisi myöskään sukeltamaan. Hän ei halua veden alle tilanteeseen, jossa henki riippuu teknisen laitteen toiminnasta.

Kuvatoimittaja Marjo Tynkkynen, intohimoinen sukelluksen harrastaja, ei näkemystä ymmärrä.

Meikki on valmis ja hiukset laitettu. Andersson haetaan seisomaan suuren valkoisen kankaan eteen.

Otavamedian studiolla Pasilassa Helsingissä ympäristö on koruton ja hiljainen. Tarvitaan rutkasti mielikuvitusta ja valokuvan taikaa, jotta päästään hurraavien väkijoukkojen eteen kesäiselle Olympiastadionille.

Vielä kukkakimppu Anderssonin käteen ja olympiavoittajan rooli on valmis. Katse kaukaisuuteen ja vilkutus, kuvaaja käskee.

Andersson vilkuttaa, mutta tunnustaa, ettei tunne oloaan kovin luontevaksi kameran edessä. Tiukat poliittiset väittelyt sopivat paremmin.

Ehkä juuri siksi olisikin helppo nähdä Andersson vaatimattoman suomalaisen urheilijan roolissa. Aivan varma ei ole, uskaltaako vielä juhlia, vaikka taskussa on olympimitali.

Onneksi on stylisti Minttu Vesala, joka kannustaa: ”Li, sä näytät ihanalta!”

olympialaiset_uusi2
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

1960-luku: Neljä nauravaa miestä ja nootti

Otavamedian studion lattialle on kannettu 200 kiloa hiekkaa ja kymmeniä kivenmurikoita. Katosta roikkuu valtava printattu kuva paratiisisaaren rantahietikosta. Lavasteiden takana maistuu kahvi ja raikaa nauru.

”Hyvä että tultiin tänne katsomaan asetelma kuntoon ennen varsinaisia kuvauksia Havaijilla”, kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok) vitsailee.

Yksi kerrallaan konkaripolitiikot Kanerva, Stefan Wallin (r), Pertti Salolainen (kok) ja Kimmo Sasi (kok) saavat rooliasut päälleen.

Jokaista puvustuksesta saapuvaa tervehditään leikinlaskulla.

Kuka saa näytellä Ahti Karjalaista? Pitäisikö vanhan viinan hajua simuloida jotenkin? Tuleeko kaulaan lei-seppele, vai riittääkö pelkkä havaijipaita? Miten ilmetty Urho Kekkonen Sasi onkaan!

Näiden huumoriveikkojenko pitäisi kohta eläytyä yhteen Suomen historian dramaattisimmista kohtalonhetkistä?

Mutta kun päästään kameroiden eteen, nelikosta kuoriutuu pikkutarkkoja ammattilaisia.

Nyt tehdään tosissaan. Jokainen yksityiskohta kiinnostaa ja mallikuvaa pyydetään nähtäväksi jatkuvasti.

Miten Kekkosen jalka olikaan alkuperäisessä tilanteessa? Entä Max Jakobsonin käsi? Nojaako Karjalainen eteenpäin? Ketkä kaikki katsovat noottilappua?

Tosin kun kuvaaja noin kymmenenen kerran pyytää ”vielä muutamaa kuvaa”, toteaa Salolainen: ”Ehkä on kuitenkin hyvä, ettei minusta tullut filmitähteä.”

Kuvat saadaan purkkiin, mutta vastausta suomalaisia jo 50 vuotta askarruttaneeseen kysymykseen ei nytkään löydy. Tiesikö Kekkonen nootin sisällöstä etukäteen?

Lohdutuksena voimme paljastaa Stefan Wallinin juhlakuvassamme pitelemän nootin sisällön: lappu oli tyhjää täynnä.

noottikriisi_uusi2
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

1970-luku: Etelänmatkaajat hyisessä museossa

Lämpömittari hipoo kahtakymmentä pakkasastetta ja jäätävä viima piiskaa Vantaata. Sisällä Suomen ilmailumuseon hallissa ei onneksi tuule, mutta juuri korkeammalle lämpötila ei silti nouse.

Kuvausryhmä on hytissyt museokoneiden keskellä jo useamman tunnin. Paksuista toppavaatteista huolimatta kylmä tunkee luihin ja ytimiin.

Mutta vielä hetki on odoteltava.

Kuvauslaitteisto surisee taustalla tasaisesti. Kun sulkee silmät, voi kuvitella seisovansa lentokentällä lähtöön valmistautuvien koneiden välissä.

Etelän aurinkorannikot ja lomatunnelma ovat kuitenkin kaukana.

Lopulta saapuvat starat.

Antti Kaikkonen ja Satu Taiveaho sonnustautuneina kevyisiin kesävaatteisiin, kuten lomalle lähtevän pariskunnan kuuluukin, Paula Koivuniemi sinisessä lentoemännän univormussa.

”Tervetuloa lennolle Kanariansaarille”, Koivuniemen spontaani kuulutus lähtee todella uskottavasti.

Kaikkosesta paljastuu puolestaan lentokoneharrastaja. Hän arvuuttelee toimittajalta museokoneiden malleja ja kertoo päässeensä lentämään samanlaisella DC-3-koneella, joka nököttää muistomerkkinä museon pihalla.

Kuvattavat nousevat huojuvia portaita Convair Metropolitanin takaovelle.

Nyt ympärillä on vain hallin seinät, mutta vielä reilut kolmekymmentä vuotta sitten sama kone kuljetti matkustajia sinivalkoisin siivin.

Suomen kylmyydestä haluttiin etelän lämpöön. Museossa kesävaatteissaan hytiseviä kuvattavia tosin lämmittävät ainoastaan kameroiden salamavalot.

Silti edes flunssasta toipuvan Koivuniemen hymy ei hyydy. Lomatunnelmaan pääsee näemmä joskus myös puhtaalla mielikuvituksella.

seuramatkat_V
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

1980-luku: “Tämä pankki on merkittävissä osin sinun”

Nordean pankkisali Helsingin Aleksanterinkadulla on vaikuttavan näköinen paikka. Jykevät vaaleat seinät, kirkkaat valot ja massiivisesta kivestä rakennetut pankkitiskit luovat yhdistelmän kolkkoutta ja juhlavuutta.

Asetelman täydentävät korkeuksiin kohoavat ihmishahmoiset patsaat, joissa on häivähdys neuvostoromantiikkaa.

Tässä salissa on helppo kuvitella, miten 1980-luvun uusrikkaat jupit marssivat ovista sisään päättäväisyyttä uhkuen.

Ei puhuttu pikkurahoista vaan miljoonaluokasta. Ei neuvoteltu vaan ladottiin ehdot pöytään.

Nykyään päivisin salin täyttää arkisempi hyörinä. Konttori palvelee edelleen Nordean henkilöasiakkaita. Ihan joka asiassa nettipankki ei ole vielä korvannut ihmiskontaktia.

Illalla pankin sulkeuduttua on kuitenkin hiljaista, jopa aavemaisen autiota.

Valokuvaaja Markus Pentikäinen virittelee valaistusta. Salin toiseen päähän sijoitettua salamavaloa pitää vielä hiukan siirtää, jotta asetelma on täydellinen.

Hiotaan ja säädetään. Valkoiseksi bisnesenkeliksi puettu Sara Chafak hakee sillä aikaa sopivaa poseerausta.

”Sellainen ilme, että tää on sun pankki”, stylisti Minttu Vesala ohjeistaa.

”Ei kokonaan sun, mutta merkittävissä osin”, näyttelijä Tommi Korpela korjaa ja nakkelee niskojaan.

Uskottavampaa pörssihaita saa hakea. Tummansiniseen liituraitapukuun puettu suoraryhtinen pitkä mies ja tylyn tuima tuijotus. Tämän rahamiehen kanssa ei pelleillä.

Paitsi kun Vesala syöksyy korjaamaan Korpelan housuja.

”Täähän on kuin äiti ja lapsi päiväkodissa.”

Pankkisali1-2ilmeet_MRKSeditoitu2
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Markus Pentikäinen

1990-luku: Pukuhuoneessa Tupu, Hupu ja Lupu sekä aito pokaali

Valokuvaaja Mirva Kakko tuskailee espoolaisen jäähallin pukuhuoneessa. Hänen on viritettävä kamera ja jalusta pieneen vessaan, jotta hän saa kuvaan oikean kulman. Vessa on päällisin puolin siisti, mutta…

”Että täällä haisee kusi!”

Jere Lehtistä puuteroidaan suihkutilassa. Haju ei kanna sinne asti – toivottavasti.

On maanantai 30. marraskuuta 2015, kello yhdeksän. Pukuhuoneessa otetaan pian yksi kuva sarjaan, joka julkaistaan Suomen Kuvalehden juhlanumerossa. Historian merkkihetkiä sadan vuoden ajalta, tämä keväältä 1995.

Kuvausryhmä valmistautuu. Stylisti Minttu Vesala, ulkoasupäällikkö Vesa Tuukkanen, videokuvaaja Petri Kaipiainen, valokuvaaja Anton Reenpää.

Jere Lehtinen on meikattu. Hän alkaa sovittaa tummaa pukua.

Ville Peltonen ja Saku Koivu tulevat sisään. Koivu alkaa heti vinoilla.

”Jos Jere on meikattu, meitä muita ei sit tarvi. Jos Jerestä on saatu hyvännäköinen, niin…”

Röhönaurua.

Toukokuussa 1995 he kolme saivat lempinimet: Tupu, Hupu ja Lupu. He olivat Suomen maajoukkueen ykkösketju jääkiekon MM-kisoissa Tukholmassa. Keskushyökkääjä Koivu, vasen laitahyökkääjä Peltonen ja oikea laitahyökkääjä Lehtinen. Finaali pelattiin 7. toukokuuta. Peltonen teki kolme maalia, Timo Jutila yhden. Suomi voitti Ruotsin 4–1. Koko maa meni sekaisin.

”Oli niin kovat juhlat, ettei muista, miltä se pysti tuntui”, Koivu sanoo.

Mutta siinä se pysti nyt on, pukuhuoneen penkillä. Se on haettu kuvausta varten Suomen Jääkiekkomuseosta Tampereelta.

Lehtinen nostaa pokaalin. Hän ei ole pitänyt sitä käsissään kevään 1995 jälkeen.

”Tunteet tulee, tunteet tulee.”

Kaikki kolme siirtyivät MM-kullan jälkeen NHL:ään ja menestyivät. Silti muisto maailmanmestaruudesta on erityinen.

”Mä muistan Villen kolmannen maalin”, Koivu sanoo. Silloin tilanne oli 3–0 ja edessä oli vielä kolmas erä. ”Pukukopissa pelko siitä, että voidaanko me vielä hävitä tää.”

”Aluksi oltiin kyllä pulassa”, Peltonen sanoo. Hän muistaa pelin viimeiset minuutit. ”Curre sanoi, että nyt se on tässä.”

Suomen maajoukkuetta valmensi ruotsalainen Curt Lindström.

Siinä se oli, ja se oli hienoa. Mutta mittakaava, jolla Suomi juhli, oli kaikille ”järkyttävä yllätys”. Drakenit saattelivat Leijonien lentokonetta, Kauppatorilla odotti satatuhatta ihmistä.

Siitä on yli 20 vuotta.

Ville Peltonen on meikattu. Tulee Koivun vuoro. Peltonen lyö häntä selkään.

”Mee nyt nopeesti, sulla voi kestää.”

kiekko95_2
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

2000-luku: Elokuvaohjaajan jouluvierailu: Muistelmat ja Communicator

Renny Harlin on meikattu, farkut ja pusakka vaihdettu mustaan smokkiin.

Hän seisoo Otavamedian autotallissa, valkoisen limusiinin vieressä. Autossa kuvataan kohta hänet ja Nokian Communicator.

Kävi tuuri, että Harlin saatiin Pasilaan. Hän asuu nykyään Pekingissä. Suomessa hän ei ole asunut 29 vuoteen, mutta jouluisin hän tulee yleensä käymään. Niin nytkin. Jouluaatto on ylihuomenna.

”Te olitte sitkeitä”, hän sanoo. Sähköposteja vaihdettiin viisi viikkoa, jotta kuvaus saatiin sovitettua hänen aikatauluunsa.

Harlin on puhelias ja hyväntuulinen. Valkoisen limusiinin ovella hän suorastaan herkistyy. Tulee mieleen 1980-luvun loppu, ”se kaikki hulluus”.

”Mä kerron teille.”

Hän ohjasi kauhuelokuvaa Painajainen Elm Streetillä IV, asui vuoden halvassa motellissa Hollywoodissa. Rahaa ei ollut. ”Ehkä viisi dollaria viikossa.”

Käsikirjoittajien liitto meni lakkoon, Harlin ei saanut elokuvaansa käsikirjoitusta. Se oli kuitenkin tehtävä. Hän piirsi painajaisiaan kuviksi, teki niistä storyboardin, kuvaussuunnitelman. Elokuva tehtiin sen perusteella.

Ensi-ilta koitti, New York Times julkaisi arvostelun. Pian motelliin tuli puhelu. ”Herra Spielberg soittaa”, hänelle sanottiin. Harlin luuli sitä vitsiksi. Mutta Steven Spielberg se oli.

”Siitä se lähti eteenpäin.”

Harlin kutsuttiin Suomeen. Hän sanoi, että tulee vain, jos käytössä on valkoinen limusiini, koko vierailun ajan. Suomesta ei löytynyt yhtään valkoista limusiinia. Sellainen piti tuoda Ruotsista.

”Ja jos oli yhtään pitempi matka, helikopterilla.”

”Mulla meni niin päähän se homma.”

Nyt se huvittaa häntä. Hän oli silloin kolmekymppinen suomalaisohjaaja, joka pääsi tekemään elokuvia Hollywoodissa. ”Rahaa ei ollut koskaan ollut.”

Harlin istuu limusiinin takapenkille, saa käteensä puhelimen. Ja vaikka seuraava tapaaminen odottaa, hän tekee kärsivällisesti kaiken, mitä valokuvaaja pyytää.

IMG_0026
Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana. © Mirva Kakko

2050-luku: Täysvegaani barbaari matkalla Marsiin

Leipälaatikon päälle on kirjoitettu isoin kirjaimin: Täysvegaani.

James Nikanderia naurattaa. Tämän siitä saa, kun kertoo suosivansa kasvisruokaa.

Ruoka kuitenkin maistuu. Heti kun silmä välttää, Nikander käy nappaamassa tarjoilukärrystä jotain pientä.

Astronautin valjaita koekäyttämästä saapunut valokuvaaja Anton Reenpää haluaa selfien Mustan barbaarin kanssa. Nikander suostuu, mutta kertoo lähettävänsä laskun jälkikäteen.

Sitten töihin.

Nikander puetaan astronautin asuun ja kiipeilyvaljaisiin. Köysiä varten leikataan paitaan reiät.

Köydet kiristyvät ja barbaari nousee ilmaan. Asento, jossa roikutaan vaakatasossa valjaiden varassa on fyysisesti raskas.

James Nikander, tuntuuko pahalta? Pitäisikö pitää tauko?

”Ei. Mä voin tehdä tätä vaikka ysistä viiteen”, musta barbaari nauraa ja tanssii ilmassa taustalla soivan musiikin tahtiin.

Pidetään se tauko sitten vaikka kuvaajien takia.

Hetken huilin aikana on mahdollisuus pohtia. Entä jos Suomella joku päivä olisi oikeasti oma avaruusohjelma? Kuka suostuisi lähtemään Marsiin? Entä jos lippu olisi yksisuuntainen?

Kuvatoimittaja Marjo Tynkkynen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Noh, haaveilu on haaveilua. Ei pienellä maalla ole tarvittavaa budjettia tai varusteita.

Tärkein kysymys pitää tosin silti ratkaista.

Mikä olisi Suomen vastine Yhdysvaltain Houstonille? Mihin kaupunkiin rakennetaan avaruuskeskus, johon hädässä olevat astronautit soittavat?

Nikanderilla on ehdotus: ”Lapua, meillä on ongelma!”

 

Suomen Kuvalehden vuosisata kuvina -kuvasarja julkaistiin Suomen Kuvalehden 100-vuotisjuhlanumerossa.