Venäjä ja EU: Ei hyviä uutisia

NÄKÖKULMA: Jopa nykyisen yhteistyön jatkuminen näyttää vaikealta, kirjoittaa Hiski Haukkala.
Hiski Haukkala
Kotimaa 11.2.2016 21:00

Kirjoitan tätä College of Europen Natolinin- kampuksella Varsovassa. Olen kolmen vuoden ajan toiminut Natolinissa vierailevana professorina ja opettanut kurssia EU:n ja Venäjän suhteista.

Ensimmäisenä vuonna suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi Ukrainan konfliktin myötä. Normaalien luentojen sijaan päädyimme pitämään improvisoitua workshopia, jossa koetimme saada tolkkua tilanteesta. Paikoin kurssissa oli kriisiterapian makua suuren osan opiskelijoista ollessa entisen Neuvostoliiton alueelta.

Toisena vuonna ihmettelimme konfliktin pitkittymisen ja suhteiden jäätymisen aikaansaamaa ”uutta normaalia”. Väitin, että tilanne oli osin jopa huonompi kuin vuotta aiemmin, mutta olimme vain alkaneet tottua asiantilaan. EU:n ja Venäjän suhteet olivat vaarassa keittyä hengiltä kuin tarinan sammakko, joka ei tajunnut hypätä pois asteittain lämpenevästä vesikattilasta.

Tänä vuonna pyrkimyksenäni oli hakea rakentavia ulospääsyjä tilanteesta. Sato oli kuitenkin kovin laiha. Koko kurssi ja samalla suhteiden tulevaisuus tuntuivat kulminoituvan myös Twitterissä jakamaani kysymysmerkkiin.

 

Tuntuu siltä, että EU on tehnyt kuluneen kahden vuoden aikana lähes samanlaisen matkan kuin kurssilaiseni. Kevään 2014 sokista on vuoden 2015 turtumisen jälkeen päädytty pohtimaan mahdollisuuksia Venäjä-politiikan ja sitä kautta myös -suhteiden aktivoimiseen.

Taustalla vaikuttaa ymmärrys siitä, että Venäjä on yksinkertaisesti liian merkittävä toimija, jotta se voitaisiin pysyvästi sivuuttaa. Samalla on myös vahvistunut käsitys siitä, että Venäjä ei ole muuttamassa kurssiaan EU:n toivomaan suuntaan, vaan sen kehitykseen sisältyy runsaasti huolestuttavia piirteitä.

Luonteelleen uskollisesti EU yrittää hakea yhteistyöhön perustuvia ratkaisuja. Tämä pyrkimys näkyi hyvin tammikuun lopussa EU:n uutta globaalistrategiaa valmistelevan seminaarisirkuksen pysähtyessä Helsingissä.

Tilaisuuden teemana oli EU:n visio suhteistaan Venäjään ja itäiseen naapurustoon. Tilaisuudessa oli havaittavissa selvä jännite Venäjää koskevan analyysin – joka oli kautta linjan erittäin synkkä – ja tulevaisuuteen liitettyjen toiveiden välillä.

Etenkin politiikan tekijöiden puheenvuoroista välittyi käsitys, että EU:n Venäjä-politiikan uuden suunnan tulisi olla kahden raiteen politiikan kehittäminen.

Pyrkimyksenä tulisi olla, että EU ja Venäjä voisivat ”agree to disagree”, eli myöntää erimielisyytensä kiistakysymyksissä ja onnistua sitä kautta vähentämään jännitteitä sekä kehittämään molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä.

 

Kaksoisstrategia Venäjä-suhteissa ei ole uusi keksintö. Jo 2000-luvun alussa EU pyrki taloudellisen yhteistyön kehittämiseen samalla kun se jatkoi Venäjän kritisoimista yhteisten eurooppalaisten arvojen rikkomisesta, tosin huomattavasti aiempaa hillitymmin.

Strategian ideana oli, että taloudellisten siteiden kautta syntyvä keskinäisriippuvuus sitoisi Venäjää tiukemmin Eurooppaan, modernisoisi ajan mittaan sen taloutta ja yhteiskuntaa ja siten edistäisi myös arvojen lähentymistä EU:n sekä Venäjän välillä.

Kaksoisstrategia epäonnistui vaikka ajatus oli looginen ja pyrkimys hyvä. Keskinäisriippuvuus ei sitonut Venäjää osaksi Eurooppaa. Päinvastoin, EU:n toiminta todennäköisesti ruokki venäläisten käsitystä arvopuheesta pelkkänä sumuverhona, jonka takana todelliset ja kovat taloudelliset intressit viime kädessä ratkaisevat.

 

On helppoa olla pessimistinen myös uuden kaksoisstrategian toimivuudesta. Tällä kertaa ongelma ei piile Venäjään kohdistuvan paineen uskottavuudessa, sillä jatkuessaan pakotteet ovat kyllä vahva viesti.

Sen sijaan yhteistyön puolella on nyt syytä pessimismiin. Ensinnäkään Venäjän talous ei kasva. Sen pohja on heikentynyt. Samalla taloudellisen yhteistyön edellytykset vähenevät.

Toiseksi Venäjä ei edes halua paluuta vanhaan suhteiden malliin. Tapauskohtainen yhteistyö saattaa tulla kysymykseen, mutta mitään itseään vahvistavaa yhteistyön kehää ei nyt olla valmiita aloittamaan.

Kolmanneksi molemminpuolisen luottamuksen katoaminen tekee jopa rajoitetun, tapauskohtaisen yhteistyön kehittämisen hankalaksi. Kansainvälinen yhteistyö vaatii aina luottamusta, sillä yhteistyön hyödyt ovat van harvoin yhtäläisiä tai välittömästi realisoituvia.

Näyttää selvältä, että vaikka Venäjän ei voi sanoa suhtautuvan täysin vihamielisesti yhteistyöhön – päinvastoin, se jatkuvasti korostavaa valmiuttaan tähän – on sen tarjous kuitenkin tiukan ehdollinen ja jäämässä erittäin rajoitetuksia.

Hyvät suhteet eivät rakennu yksistään öljyn tai kaasun varaan. Kun lisäksi tiedämme Venäjän kanavoivan suhteettoman suuren määrän öljytuotteiden myynnistä saamistaan tuloista sotilaalliseen varustautumiseen, ei tällaisen yhteistyön seurauksena syntyvä tulevaisuuden perspektiivi välttämättä ole järin lohdullinen.

 

On selvää, että yhteistyö Venäjän kanssa on tärkeää. Tätä ei Suomessa tarvitse edes ääneen sanoa. Samalla on tunnustettava, että on erittäin vaikeaa edes säilyttää nykyinen yhteistyö kasvavien ongelmien kanssa painivan Venäjän kanssa. Saati sitten kehittää yhteistyötä edelleen.

Suomi ei voikaan asettaa toivoaan EU:n ja Venäjän suhteiden pikaiseen parantumiseen ja sitä kautta jännitteiden lieventymiseen. Tarvitaan myös kansallista pohdintaa ja varautumista hankalien aikojen jatkumiseen.

 

Kirjoittaja Hiski Haukkala on kansainvälisen politiikan apulaisprofessori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Keskustelu

Kun pakotteet on päällä Venäjän toimien vuoksi Krimillä ja se ei siitä muuksi muutu niin ainoastaan EUn perääntyminen voi muuttaa tilannetta. Ja kun suurelle osalle EU-maista ei Venäjän kaupalla ole paljoa muuta merkitystä kuin että saa kaasua, niin eiköhän tämä tilanne säily vielä pitkään.

Voi tietysti olla, että jossakin vaiheessa Venäjälläkin alkaa levottomuudet kun puskurirahatkin loppuvat. Sitten ollaankin paljon arvaamattomammassa tilanteessa.