Vastavirrassa

Kotimaa 7.9.2007 07:33

Helsinkiläinen kansalaisaktivismi on monen asian liike.kadunvaltaajia töölössä

Teksti Susan Heikkinen
Kuva Kaisa Rautaheimo

Ovella on vastassa Hanna Roisko. Työskentelee henkilökohtaisena vammaisavustajana, tuottaa teatteria, tekee radio-ohjelmaa Lähiradioon. Puristaa kättä lujasti ja toivottaa tervetulleeksi kotiinsa.

Kahvimukin ojentaa Maria Hukkamäki. Opiskelee Humanistisessa ammattikorkeakoulussa kansalaistoimintaa, tekee teatteria ja käy työssä Rauhanpuolustajat ry:n toimistolla.

Keittiön pöytään istuu myös Yusuf Albekoglu. Opiskelee kulttuurituottajaksi, tekee ja esittää musiikkia.

Heitä kolmea yhdistää monenlainen aktivismi. Kaikki ovat mukana helsinkiläisessä, kantaaottavassa teatteri Poleemissa, ja kaikki ovat olleet mukana kevään ja kesän talonvaltausten sarjassa. Vappuna kaikki osallistuivat Euromayday-kulkueeseen. He ovat Greenpeacen jäseniä, Mariaa lukuun ottamatta myös Amnestyn.

Yusufin on voinut nähdä esimerkiksi kauppalaiva Estellellä järjestämässä tukikonserttia. Maria on tuttu toukokuulta Olkiluodon ydinvoimalalta, jossa Greenpeace tempaisi kritisoidakseen rakennusprojektia. Ja Hannaan törmäämme vielä… toisaalla Helsingissä hieman myöhemmin.

Miten heistä tuli aktivisteja?

”Olen aina ollut sellainen vastarannankiiski, en ole ikinä suostunut mihinkään annettuun muottiin vaan heti kyseenalaistanut… nähnyt tapoja tehdä toisella tavalla”, sanoo Hanna. ”Musiikki on vaikuttanut paljon. Kuuntelen paljon punkia, se aikoinaan varsinkin on ollut hyvin poliittista.”

”Äidinmaidosta se on varmaan tullut”, sanoo Yusuf. ”Isä oli nuoresta pitäen aktivisti Turkissa, kahlitsi itsensä koulun porttiin kun vastusti sikäläisen koulujärjestelmän toimintatapoja. Hän tulee vieläkin vallatuille taloille käymään, osoittamaan tukensa.”

”Aloin kyseenalaistaa asioita lukioaikana, aloin ajatella, että voisi ja pitäisi ehkä tehdä jotain”, muistelee Maria. ”Silloinen poikaystävä ryhtyi vasemmistonuoreksi, sitten tutustuin vihreisiin nuoriin. Puoluepoliittinen toiminta on ihan hyvä tapa toimia, mutta minulle omempaa ovat henkilökohtaiset valinnat ja suora toiminta.”

Olkiluodosta Maria vietiin poliisikyydillä putkaan, kuten koko iskujoukko. Eikä se ole aktivistin arjessa kovin kummallista. Yusuf ja 30 muuta nuorta yöpyivät putkassa kolme vuotta sitten, kun Oranssi ry:n nykyisiä tiloja Herttoniemessä vallattiin. Hanna on useimmin ollut putkassa mielenosoituksista, demoista.

”Niissä usein otetaan kaikki kiinni”, Hanna sanoo. ”Kun kysyy kiinnioton syytä, poliisi sanoo, että sinut on parempi ottaa säilöön ennen kuin teet mitään pahaa. Vaikka en ole humalassa eikä minulla ei ole teräaseita. Sitten on aamulla toivotettu hyvää päivänjatkoa ja päästetty pois… se on naurettavaa.”

Aktivismi näkyy kommuunissa tavarapaljoutena, kun mitään rikkinäistä ei heitetä pois, joskus sen ehtii korjaamaan tai sitten ei. Jätteet lajitellaan ja sähkö on ekoa. Hehkulamput vaihdetaan pikku hiljaa energiansäästölamppuihin. Joskus kaveripiiri tuo dyykattua, kauppojen jäteastioista pelastettua ruokaa.

Kommuuni on eräänlainen anarkistinen yhteisö.

”Anarkia ei tarkoita kaaosta”, sanoo Hanna. ”Minusta anarkia on kaunista, koska siinä uskotaan inhimillisyyteen, ihmisten tasavertaisuuteen, siihen ettei tarvita mitään hierarkioita. Että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, jolloin ei tiettyjä instituutioita tarvita ollenkaan.”

”Ihmiset aina luovat omat hierarkiansa”, huomauttaa Yusuf.

”Niin, mutta sitä ei pidä syöttää ulkoapäin. Totta kai toisilla on enemmän karismaa tai organisointikykyä kuin toisilla, mutta ei johtajaa aina tarvitse valita”, Hanna vastaa.

Miten he näkevät itsensä aktivismin ketjussa, jonka muita lenkkejä ovat esimerkiksi 1900-luvun alun itsenäisyysaktivistit ja sota-ajan aseistakieltäytyjät?

Hiljaisuus.

”Historia meidät tuomitkoon!” julistaa Maria Fidel Castroa muistellen ja muut tyrskähtävät.

Sitten kiivetään kitaran kanssa ikkunasta katolle.

Bella ciao, ciao, ciao, luona vuorten taisto nuorten partisaanien alkaa sai… Juokse sinä humma…

Näemme yli kaupungin, mutta aktivismin Helsinki piiloutuu kuiluihin. Tuolla pohjoisessa Vallilan kattojen takana seisoo muinainen ravintola Elli, siitä vielä kauempana Pasilan betonikolossien varjossa eräs asemapiha, jolla ei ole koskaan ollut raiteita.

Lue koko juttu SK:sta 36/2007.

Viikon puheenaihe
Mitä mieltä olet aktivisteista? Kerro mielipiteesi ja ota osaa keskusteluun.