Värikuva vuodelta 1906! – Näin sen arvoitus ratkesi

SK:n arkistoista: Lipastosta löytynyt lasikuva vei tutkimusmatkalle, jossa riitti yllätyksiä.
Kotimaa 25.10.2015 08:30

Lasilevy on kooltaan 9 x 12 senttiä. Kuvan hopeoituminen on jo alkanut reunoilta. © Marjo Tynkkynen

Luunvalkoisen laatikon pinnassa on neljä vaakunaa, yhden päällä on kruunu. Sana Lady on kirjoitettu vaakunoiden alle kultakirjaimin vanhanaikaisella kaunolla.

Litteä nailonsukkalaatikko lienee 1950-luvulta. Sisällä on kellastunutta kreppipaperia, johon on kiedottu lasilevy. Sitä kehystää musta kangasteippi.

Käännän levyn. Levyn reunassa, vaalean teipin päällä, on teksti: Foto 1906. Den s.k. ”Åbo-kasernen”. Pitelen ikivanhaa mustavalkoista lasinegatiivia.

Ensi kerran näin lasilevyn kesäkuussa 2012, kun purin isäni jäämistöä. Istuin tavarakasojen keskellä enkä edes nostanut ruttuisen paperin lomasta pilkistävää kuvaa esiin. Työnsin laatikon takaisin lipastoon lautasliinojen, videokasettien ja hopealusikoiden sekaan.

Kuva jäi laatikkoon kahdeksi vuodeksi.

Nyt nostan lasikuvan keittiön ikkunan eteen. Auringonvalo tulvii lasin läpi.

Siinähän on värejä!

Ne näkyvät kirkkaina. Pilvet erottuvat siniseltä taivaalta kuin kuva olisi vasta eilen otettu.

Haen suurennuslasin, jotta pystyn katsomaan lasikuvaa tarkemmin.

Kuva ei ole Turusta, vaikka kaupungin nimi on mainittu. Kansallismuseon torni piirtyy selvänä taivasta vasten. Sitä vastapäätä, isojen puiden keskeltä, pilkistää Hakasalmen huvila, jossa on nykyisin museo.

Kuvan täytyy olla Helsingin Kampista, Turun kasarmista.

Mutta mikä tämä isolta dialta näyttävä kuva on? Voiko värikuva todellakin olla vuodelta 1906?

Miksi kuva oli isäni piironginlaatikossa? Ja kuka on kuvaaja?

Helpointa olisi kysyä isältäni, mutta enää en voi.

Pitelen lasilevyä varovasti sormieni välissä ja kuvaan sen valoa vasten pikkukameralla. Resoluutio ei ole hyvä, mutta siitä saa selvää.

Lataan kuvatiedoston koneelle, jotta sitä on helpompi tutkia.

Sukellan kuvan maailmaan, työvälineinä muisti ja internet.

Hiljainen iltapäivä Helsingissä yli sata vuotta sitten. Lipastosta löytyneestä kuvasta otettu digitallenne.

Hiljainen iltapäivä Helsingissä yli sata vuotta sitten. Lipastosta löytyneestä kuvasta otettu digitallenne. Kuva Warosen suvun valokuvat / Museovirasto

Hetken kuvaa käänneltyäni tajuan, että kuva on otettu Yrjönkadun ja Simonkadun kulmasta kohti pohjoista. Taustalla näkyvät Kansallismuseon lisäksi vanhan sokeritehtaan piiput. Töölönlahden takana ovat Linnunlaulun huvilat.

Syötän kadunnimet Googlen kuvahakuun ja tutkin Helsingin kortteleita esittelevää sivustoa.

En muista, että olisin nähnyt lasikuvaa koskaan aiemmin. Isäni Jorma Waronen puhui joskus jostain lasidiasta, mutta en tiedä, oliko kyse tästä samasta kuvasta.

Isäni aloitti työuransa historianopettajana 1950-luvulla, mutta rakkain ja elämänmittainen harrastus löytyi Helsingin historiasta. Se vei hänet 1950- ja 1960-luvuilla Helsinki-Seuraan, ja myöhemmin hän oli perustamassa muun muassa Oulunkylä-Seuraa ja Helsingin kaupunginmuseon ystävät ry:tä. Isä piti esityksiä kaupungin historiasta viimeisiin vuosiinsa saakka. Jäämistöstä löytyi myös diakuvakokoelma aiheesta.

Kuvan oikean reunan koristeellinen torni paljastuu historiallisten kuvien avulla vuonna 1907 valmistuneen ja edelleen paikallaan olevan Koiton talon alkuperäisen malliseksi kulmaksi. Arkkitehti Vilho Penttilän suunnittelemaa jugendtaloa korotettiin 1950-luvulla, jolloin kulman tornimaisuus katosi.

Koiton taloa vastapäätä Yrjönkadulla on rakennusmestari ja urakoitsija Heikki Kaartisen suunnittelema rakennus, Yrjönkatu 38 tai Simonkatu 10 eli Pietola. Se valmistui vuonna 1908. Talo on saman korkuinen kuin Koiton talo. Todennäköisesti kuva on otettu sen ikkunasta.

Kuvan pääkohde, Turun kasarmi, on lähes kokonaan poissa. Venäläisten 1830-luvun alussa pystyttämästä kasarmista on jäljellä vain vasemmalla etualalla näkyvä talousrakennus, jossa linja-autoasema toimi vuodesta 1935 aina vuoteen 2005, Kampin keskuksen valmistumiseen saakka.

Kasarmi, jonka sisäpihalle näkymä avautuu, oli nykyisen Lasipalatsin paikalla. Rakennus paloi kansalaissodan melskeissä Helsingin valtauksen yhteydessä vuonna 1918. Loput raunioista purettiin 1930-luvun alussa, ennen Lasipalatsin rakentamista 1936.

Värikuvassa kasarmin piha on autio. Puut eivät ole vielä täydessä lehdessä: on alkukesä, ehkä toukokuu.

Lasken varjojen suuntaa: aurinko paistaa etelän ja lounaan väliltä.

On hetki puolenpäivän jälkeen, alkuiltapäivä.

Kyseessä ei ole hätäinen näppäys. Kuvaaja on selvästi tiennyt, mitä tekee. Hän on sommitellut kuvakulman ja osannut ottaa kuvan juuri hetkellä, jolloin valo tulee oikeasta suunnasta.

Ensimmäinen tunnetun värikuvan otti James Clerk Maxwell vuonna 1861. Kangasnauhaa esittävä kuva kuvattiin kolmen eri värisen suodattimen läpi.

Ensimmäinen tunnetun värikuvan otti James Clerk Maxwell vuonna 1861. Kangasnauhaa esittävä kuva kuvattiin kolmen eri värisen suodattimen läpi.

Seulon netistä vanhojen valokuva-aineistojen säilytysohjeita. Kun en tiedä, millä tekniikalla kuva on tehty, niistä ei ole paljon apua.

Hopeoituminen on jo alkanut kuvan reunoilta. Arvaan, ettei kreppipaperi ole sille oikea säilytyspaikka, eikä valo ole kauan pimeässä olleelle kuvalle hyväksi.

Mietin, mihin lähetän kysymyksiä kuvan säilytyksestä, tekniikasta ja kuvausajasta. Etsin yhteystietoja Museovirastosta, Suomen valokuvataiteen museosta ja Helsingin kaupunginmuseosta. Saan vinkkejä henkilöistä ja lähetän sähköpostissa kuvatiedoston kysymyksineen eteenpäin.

Samalla jatkan kuvahakuja hakusanoilla ”Turun kasarmi” ja ”kansallismuseo”, tutkin internetistä löytyviä kuva-arkistoja ja seikkailen yhä Korttelit.fi-sivustolla, jossa on yksityiskohtaista tietoa Helsingin keskustan taloista.

Koiton talon näkyminen kuvassa varmistaa, että kuvan reunaan merkitty vuosi, 1906, on väärä. Yritän tarkentaa kuvausaikaa edes muutaman vuoden tarkkuudella. Ehkä sitä kautta selviää, onko lasikuva aito värikuva ja mistä tekniikasta on kyse.

Kasarmin mustavalkoisia kuvia on Kansallisen digitaalisen kirjaston Finna-hakupalvelussa. Lähes kaikki, joissa kasarmi pihapiireineen näkyy, on otettu vuoden 1918 palon jälkeen.

Lähinnä samaan kulmaan osuu Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista löytyvä Signe Branderin kuva vuodelta 1909. Siinä pihasta näkyy vain pilkahdus.

Toinen Branderin kuva on otettu lähempää Kansallismuseota vuonna 1908. Siinä kasarmi ei näy, mutta rakennustelineet ovat vielä museon tornin ympärillä.

Värikuvassa sokeritehtaan piipuista ei tulvi savua kuten kahdessa Branderin kuvassa. Ehkä on sunnuntai ja kaikki ihmiset ovat kirkossa.

Autochromen värit muodostuvat samaan tapaan kuin pointillistisessa maalauksessa, pienten värirakeiden yhdistyessä katsojan silmissä. Kuva Wladimir Schohin.

Autochromen värit muodostuvat samaan tapaan kuin pointillistisessa maalauksessa, pienten värirakeiden yhdistyessä katsojan silmissä. Kuva Wladimir Schohin / AFK kokoelma / Suomen valokuvataiteen kokoelma

Katson uudelleen värikuvaa ja yritän tarkentaa ajoitusta.

Koiton talo ja sitä vastapäätä oleva Pietola valmistuivat 1907 ja 1908. Rakennustelineet ovat poissa museon tornista.

Arkkitehti Juha Ilonen on tutkinut Helsingin ydinkeskustan rakennuksia ja tuntee kaupungin kerrostumat kuin omat taskunsa. Lähetän kuvatiedoston hänelle. Ajoitus tulee pian paluupostissa.

”Kansallismuseo ja Frosteruksen Cygnaeuksenkatu 14, kaakelitalo, valmistuivat 1910”, Ilonen kirjoittaa.

”Simonkadun ja Cygnaeuksenkadun väliin valmistui marraskuussa 1912 Bottan talo, jonka tyhjästä tontista näkyy kuvassa noin puolet.”

Ilosen mukaan kuva on melko varmasti vuodelta 1910 tai 1911.

Uskon, että ajan määritys auttaa selvittämään, millä tekniikalla kuva on otettu ja mihin vaiheeseen suomalaisen värikuvauksen historiaa se osuu.

Tiettävästi ensimmäiset värikuvat Suomesta otti venäläinen Sergei Prokudin-Gorski, joka ikuisti näkymiä muun muassa Saimaan kanavan varrelta vuonna 1903.

Harald Rosenberg kuvasi sisarensa Karinin lukemassa sohvalla vuosien 1907–1910 välillä. Lehtikuvaajana toiminut Rosenberg kuului ensimmäisiin autochrome-kuvaajiin.

Harald Rosenberg kuvasi sisarensa Karinin lukemassa sohvalla vuosien 1907–1910 välillä. Lehtikuvaajana toiminut Rosenberg kuului ensimmäisiin autochrome-kuvaajiin. Kuva AFK kokoelma / Suomen valokuvataiteen kokoelma

Lasikuva on hätkähdyttävän tarkka. Katson kuvaa luupilla ja olen erottavinani väripisteitä.

Etsin netistä tietoja ensimmäisistä värikuvista. Suomen Valokuvataiteen museon sivulta löydän FT, tutkija Johanna Frigårdin tekstin, jossa hän etsii varhaisia värivalokuva-aineistoja.

Lähetän kuvan Frigårdille sähköpostissa.

”Näkemäsi väripisteet sopivat hyvin autochromeen. Toisaalta kuva voi olla väritetty mustavalkopositiivi”, Kuopiossa asuva Frigård vastaa.

Autochrome-kuva muodostuu punaisista, sinisistä ja vihreistä perunatärkkelyshiukkasista muodostuneesta kerroksesta, joka oli prässätty samalle lasilevylle valoherkän emulsion kanssa.

Kuva on kuin pointillistinen maalaus. Värillisten hiukkasten yhdistelmä luo aistimuksen luonnollisista väreistä.

”Autochrome-kuva otettiin tavallisella kameralla, mutta valotusaika oli pitkä”, Frigård kertoo.

Tilannekuvausta ei voinut harrastaa. Jos ihmisiä liikkui kuva-alalla, he katosivat valotuksen kestäessä.

Kuvalöytöni osui oikeaan hetkeen: Frigård on tekemässä Turun yliopistoon väitöksen jälkeistä tutkimusta värivalokuvauksen vaiheista Suomessa. Kyseessä on perustutkimus, sillä värikuvausta on maailmallakin tutkittu hämmentävän vähän.

Tutkimus on päässyt vauhtiin vasta 1990-luvulta alkaen ja tiiviimmin viime vuosina. Hiljan ilmestyi amerikkalaisesta värikuvauksesta kertova teos, jossa lajin historia alkaa vuodesta 1907.

Vuoden 1903 Saimaa-kuvat eivät kuitenkaan ole autochromeja. Prokudin-Gorskin käyttämä kolmivärimenetelmä ei monimutkaisuutensa vuoksi levinnyt yleiseen käyttöön.

Ehkä lasikuva on autochrome?

Vielä en uskalla olla varma.

Ihmisten kuvaaminen oli vaikeaa, koska autochromen valotusaika on pitkä. Wladimir Schohinilta on säilynyt noin sata autochrome-kuvaa.

Ihmisten kuvaaminen oli vaikeaa, koska autochromen valotusaika on pitkä. Wladimir Schohinilta on säilynyt noin sata autochrome-kuvaa. Kuva AFK kokoelma / Suomen valokuvataiteen museo

Muutamaa vuotta ennen lasikuvan ottamista, kesällä 1907, valokuvauspiireissä kuhisi kaikkialla maailmassa, myös Suomessa.

Värivalokuvien ottamisesta oli haaveiltu valokuvauksen alkuajoista saakka ja tehty kokeiluja, jotka vaativat useimmiten kemistin taitoja.

Ranskalaisten Lumière-veljesten kehittämä autochrome oli ensimmäinen värikuvausmenetelmä, joka soveltui harrastajien käyttöön. Varsinaisesti kyseessä oli alun perin tuotemerkki, mutta nimi vakiintui myöhemmin kuvaamaan värirasterimenetelmällä valmistettuja kuvia.

Heinäkuussa 1907 Nyblinin tietolipas: tiedonantoja Suomen valokuvaus-kaupasta -lehtisessä julkaistiin yksityiskohtainen artikkeli ”Lumièren väri-valokuvaus”. Kuusisivuisen tekstin aluksi julistettiin:

”Valokuvauksen kehityksen tielle on jälleen pystytetty peninkulmapatsas – ei, kymmenpeninkulman patsas, jonka luona tien on käännyttävä ja lähdettävä jatkumaan uudelle suunnalle.”

Heinäkuun viidentenä päivätyssä artikkelissa Daniel Nyblin, norjalaissyntyinen valokuvaaja ja yksi Suomen valokuvaushistorian suurista vaikuttajista, selostaa huolellisesti autochrome-menetelmän käytännössä, vaihe vaiheelta.

Lopuksi Nyblin toteaa: ”Toistaiseksi voi yhdessä valottamisella saada vain yhden positiivikuvan, s. o. Kuvaa ei voi monistaa kopioimalla. Tässä suhteessa on metoodi siis samallainen kuin vanhin valokuvaamistapa: daguerrotypia.”

Nyblin uskoo, että myös monistaminen onnistuu pian jo löytyvillä aineksilla.

”Nyt en kuitenkaan tahdo ruveta selittämään, kuinka se on käyvä päinsä, vaan aion ensin keskustella siitä herrojen Lumière kanssa.”

Nyblin lienee toteuttanut yhteydenoton, sillä hän sai autochrome-levyjä kokeiltavaksi elokuussa 1907. Myyntiin levyt ehtivät vasta seuraavan vuoden alussa, mutta innokkaat harrastajat seurasivat tiiviisti alan kehitystä ja uutisia.

Eino Bergius kuvasi Tammerkosken autochromelle 1908. Kuva on tiettävästi ensimmäinen värikuva Tampereelta.

Eino Bergius kuvasi Tammerkosken autochromelle 1908. Kuva on tiettävästi ensimmäinen värikuva Tampereelta. Kuva E. A. Bergius / Vapriikin kuva-arkisto

Hannu Häkkinen kiinnostuu kuvasta heti. Hän on Museoviraston intendentti, joka vastaa historian kuvakokoelmista.

”Olisi hienoa, jos voisit tulla näyttämään kuvaa ihan paikan päälle. Kenties olisi mahdollista kuvata jäljenne kokoelmiimme ja voisimme katsoa kuvaa tarkemmin”, Häkkinen viestittää sähköpostitse.

Pakkaan kuvan mukaan matkalle Helsinkiin.

Häkkinen ja kansatieteen kuvakokoelmista vastaava intendentti Jaana Onatsu ovat vastassa Museoviraston Sturenkadun toimipisteessä.

Onatsu tietää, miltä autochrome näyttää. Hän on ollut näyttämässä Museoviraston lasikuvia Johanna Frigårdille.

Kun nostan kuvan nähtäväksi, pelkään, että se lipsahtaa kädestäni.

Onatsulla on valkoiset hansikkaat kädessään, kun hän tarttuu kuvaan. Hän ottaa reunoista tukevan otteen ja nostaa sen valoon.

”Kyllä tämä voisi olla autochrome”, hän sanoo.

Häkkinen on silminnähden ilahtunut. Lähdemme rakennuksen alakertaan, jossa kuvakäsittelijä Keijo Laajisto skannaa kuvan talteen.

Huokaisen helpotuksesta, kun Laajisto irrottaa kuvan digitointipisteestä ja hyvälaatuinen tallenne on valmis. Nyt kuva ei voi kadota kokonaan.

Konservaattori Eeva-Maria Tikka pakkaa kuvan pieneen pahvilaatikkoon happovapaiden materiaalien sisälle. Nailonsukkalaatikolle ja kreppipaperille saa sanoa hyvästit.

Häkkinen antaa Suomen Valokuvataiteen museon vastaavan konservaattorin Riitta Koskivirran yhteystiedot.

”Varmistuksen, että kuva tosiaan on autochrome, pystyy tekemään vain mikroskoopilla. Koskivirta osaa sanoa asian varmasti”, Häkkinen sanoo.

Tapaaminen sopii saman tien Koskivirralle – onneksi, sillä alan tajuta, että kannan repussani harvinaista aarretta.

Kaapelitehtaan viidennessä kerroksessa Koskivirta asettaa lasikuvan varoen mikroskoopin alle ja katsoo okulaarin läpi hetken.

Saan katsoa itse.

Mikroskoopissa näkyy valoa hehkuva ympyrä pienenpieniä värimurusia.

”Kyllä se on autochrome. Näethän nuo perunatärkkelyshiukkaset? Ne vahvistavat sen.”

 

Kuka otti autochrome-kuvan?

Helsingissä oli useita kameraseuroja vuosisadan alussa. Fotografiamatörklubben i Helsingfors, vuodesta 1921 Amatörfotografklubben (AFK), oli aktiivisin värikuvakokeiluissa.

Helsingin Sanomien mukaan ensimmäisen onnistuneen autochrome-kuvan otti AFK:n jäsen, hieroja Nikolai Leibowitsch (1869–1932), elokuussa 1907. Myös insinööri Walter Jakobsson (1882–1957) ja lehtikuvaajana toiminut Harald Rosenberg (1883–1931) kokeilivat ensimmäisinä uutta menetelmää.

Kaikkien kolmen autochrome-kuvia oli Ateneumissa järjestetyssä valokuvanäyttelyssä jo syyskuussa 1907, kerrotaan Valokuvauksen vuosikirjassa 1984 ilmestyneessä Bert Carpelanin artikkelissa ”Kiistanalainen valokuvanäyttely 1907”.

Helsingin Sanomat kirjoitti 6.9.1907 näyttelystä ja kuvasi, miten värikuultokuvat olivat esillä niitä varten tehdyn kojun seinässä.

Innokkaita kuvaajia löytyi seuran piiristä muitakin.

Tunnetuin suomalainen autochrome-kuvaaja oli kauppias Wladimir Schohin (1862–1934). Hänen kuvansa eroavat selvästi taiteellisuutensa vuoksi monen muun kuvaajan otoksista.

”Schohin oli oikeilla jäljillä, sillä hän ymmärsi, että kuvan taiteellinen vaikutelma pitää luoda samalla kun kuvaa otetaan”, Johanna Frigård sanoo.

Geologi Wanold Wrydon (Walle) Wilkman (1872–1937) julkaisi autochrome-kuvaajan oppaan vuonna 1913. Myös Wilkman jatkoi autochrome-kuvaamista 1930-luvulle.

Toki muitakin kuvaajia oli ja eri puolilla Suomea.

Voiko löytämäni autochromen kuvaajan saada selville?

Johanna Frigård pitää sitä epätodennäköisenä.

”Autochrome-kuvausta kokeilivat arvatenkin aika monet valokuvauksen harrastajat heti tuotteen tultua markkinoille, vaikka eivät olisi myöhemmin sen parissa jatkaneet”, Frigård sanoo.

Varhaiset kuvaajat olivat hänen mukaansa hyvin toimeentulevia herrasmiehiä, joilla oli aikaa.

 

Sinänsä ei ollut outoa, että Helsinki-kuva oli isäni tai suvun hallussa. Suku on asunut Helsingissä jo viisi sukupolvea.

Helsinki ja sen historia kiinnosti muitakin kuin isääni, esimerkiksi kaupunginsihteerinä ja rahatoimen apulaiskaupunginjohtajana toiminutta isoisääni Eino Warosta.

Isoisän luona ollutta vanhaa Monopol-laatikkokameraa, jolla leikin lapsena veljeni ja serkkujeni kanssa, käytti useampikin suvun jäsenistä. Siihen sopivat juuri samankokoiset lasilevyt, ja myös autochromen olisi sillä voinut ottaa. Olisiko joku heistä olisi ollut niin taitava ja innokas, että olisi tarttunut uusimpaan menetelmään?

Isoisän veli Arne Waronen otti kameralla onnistuneen kultahääkuvan sukujuhlista vuonna 1913, mutta kyseessä on mustavalkoinen lasinegatiivi.

Valokuvaaja ja kirjailija, lehtimies I. K. Inha otti Kaisaniemen puistosta autochrome-kuvan, joka julkaistiin 1910. Inha kuvasi Helsinkiä esimerkiksi vuonna 1908 WSOY:lle Savolaisen osakunnan tilaamaa Helsinki-opasta varten.

Inha asui asui Mikonkadulla puiston vieressä ja isoisäni kouluvuotensa korttelin toisella puolella isovanhempiensa Emil ja Jenny Böökin luona, osoitteessa Vuorikatu 22. Kamera oli varmasti siellä. Olisiko perhe ollut tuttu Inhan kanssa?

Lähetän vielä kuvatiedoston Helsingin kaupunginmuseoon.

”Teillä on hallussanne erittäin hieno ja harvinainen kuva! Noin varhaisia autochrome-värikuvia ei ole kovin paljon säilynyt”, kuvakokoelmat-yksikön päällikkö Riitta Pakarinen kirjoittaa. Turun kasarmin pihanäkymä on hänen mukaansa erityisen arvokas.

Museon kokoelmissa on vain jo löytämäni Signe Branderin vuonna 1909 ottama mustavalkoinen kuva, jossa kasarmin pihasta näkyy osa.

 

Autochromella oli puutteensa. Kuvaa ei voinut muokata mitenkään, eikä siitä voinut ottaa vedoksia, kuten mustavalkokuvista.

”Ei varmasti ollut ketään, joka olisi kuvannut pelkästään autochromeja”, Johanna Frigård sanoo.

Kuvien värimaailmassa on silti yhä pysäyttävä lumous.

Ensimmäistä maailmansotaa kuvattiin autochromeille, ja ranskalainen pankkiiri Albert Kahn jatkoi vuoteen 1931 saakka huikeaa Les Archives de la Planète -projektiaan. Kahnin kokoelma, joka käsittää yli 72 000 autochromea eri puolilta maailmaa, on hänen kotimuseossaan Pariisin Boulogne-Billancourtissa.

Frigård muistuttaa, että autochrome-kuvien ongelmana oli ainutkertaisuuden lisäksi huono säilyvyys. Jos kuvia näytettiin suuritehoisella heijastimella, lämpö vaikutti pian väreihin. Myös auringonvalo haalisti värit.

Autochromeja on Suomessa tiedossa noin 350 kappaletta.

”Oletettavaa on, että autochromeja on säilynyt enemmän kuin tähän mennessä tiedetään, mutta kuvat eivät ole nousseet arkistoista esiin.”

 

Pakkaan kuvan vielä kerran mukaan Helsinkiin ja sovin tapaamisen Sofiankadulle Helsingin kaupunginmuseoon Riitta Pakarisen kanssa. Kuvan tarkka ajoitus vaivaa minua yhä.

Pakarinen huomaa, että etäällä pilkottaa Töölönlahden pohjukassa olevan Talvipuutarhan korkeimmalla kohdalla oleva rakennus, kaupunginpuutarhurin virka-asunto, nykyinen Villa Jyränkö, joka valmistui vuonna 1909.

Hän tarkastelee lisäksi kuvan vasemmassa reunassa olevaa kaakelitaloa Kansallismuseon takana.

”Hetkinen, onko tuossa vielä rakennusaikainen lautaseinämä kadun puolella”, hän sanoo ja zoomaa kuvaa suuremmaksi.

Vaikka värirasterointi hajoaa, talon reunalta erottuu rakennustyömaan suojarakennelma. Se viittaisi siihen, että kuva on otettu keväällä 1910, jolloin kaakelitalo valmistui ja asukkaat muuttivat taloon.

Kaksi kaupunginmuseon kokoelmien tuntemattoman kuvaajan autochromea on merkitty otetuksi noin vuonna 1910, Kansallismuseon kuva Museokadun ja Dagmarinkadun puolelta sekä Tähtitorninmäeltä kuvattu laaja näkymä kohti Tuomiokirkkoa.

Kummassakin kuvassa on tuttu tunnelma. On sininen taivas ja aurinkoinen hiljaisen iltapäivän hetki.

Pakarinen tarkentaa vielä kasarmirakennuksen vierelle. ”Tuollahan on joku puun alla.”

Kävelen Sofiankadulta Yrjönkadun ja Simonkadun kulmaan ja otan kuvat Pietolan A- ja B-rapun erkkereiden kohdalta. Kuvakulmasta näen, että autochrome-kuva on otettu jälkimmäisen erkkerin huoneesta.

Hyppään raitiovaunuun ja ajan vielä Hakaniemeen.

Kaupunginarkistossa selaan Yrjönkatu 38:n talon asukasluetteloa vuosilta 1910 ja 1911. Koska vain asukkaiden nimet ja ammatit on merkitty luetteloon, ei huoneistoja tai rappuja, käynti ei anna enempää vastauksia.

Illalla puen käsiini valkoiset hanskat, raotan pientä arkistolaatikkoa ja nostan lasikuvan silmieni korkeudelle niin, että työpöydän lampun valo kuultaa kuvan läpi.

Kuka katsoi tätä näkymää kameran linssin läpi Yrjönkatu 38:n B-rapun erkkerihuoneessa toukokuussa 1910, viidennessä tai kuudennessa kerroksessa?

Kuka osasi valita juuri oikean paikan ja tunnin, jotta hän sai tallennetuksi lasilevylle ratkaisevan hetken?

 

Turun yliopiston taidehistorian post doc -tutkija Johanna Frigård etsii varhaisia, viimeistään 1940-luvulla kuvattuja, dian kaltaisia väripositiivikuvia. Yhteystiedot johanna.frigard@utu.fi. Frigårdin artikkeli Autochrome-kuumeen epikriisi julkaistiin Tahiti-verkkolehdessä 2/2014.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 44/2014.

Miten väri tuli valokuvaan? Lue ”Suodattimista rasteriin ja negatiivista digiin” -juttu täältä.