Ovessa lukee Karvonen

Helsingin Herttoniemessä kuoli vanha rouva, jolla ei ollut yhtäkään omaista. Hänen eletty elämänsä on pahvilaatikoissa, jotka pian hävitetään. Kuka hän oli?

Kotimaa 02.02.2018 06:00
Teksti Miia Saari Kuvat Jarmo Wright

Asunto-Oy Hiihtäjäntie 6:n hallituksella oli ongelma.

Taloyhtiön putkiremontti eteni A-talosta B-taloon, mutta yhteen sen asukkaaseen ei saatu yhteyttä. Hänen kanssaan olisi pitänyt sopia muutaman kuukauden päästä alkavan remontin yksityiskohdista. Asunnon kuntokin piti tarkistaa.

Hallituksen jäsenet eivät tienneet asukkaasta muuta kuin sen, että hän maksoi säntillisesti vastikkeensa. Puheenjohtajaa harmitti, ettei hän edes pystynyt palauttamaan mieleensä iäkkään rouvan ulkonäköä.

Helsinkiläisessä taloyhtiössä Herttoniemessä on yhdeksänkymmentä asuntoa, ja puheenjohtaja oli tavannut rouvan vain kerran, vietyään tälle asunto-osakeyhtiön 50-vuotishistoriikin seitsemän vuotta aiemmin.

Yksi talon asukkaista muisti, että rouva olisi haettu ambulanssilla sairaalaan toissa kesänä. Toinen kertoi, että lehtiä oli alkanut työntyä ulos tämän postiluukusta.

Asuntoon oli pakko mennä yleisavaimilla sisään. Hallitus oli asiasta yksimielinen.

Ovea oli hankala saada auki, sillä vastassa oli eteisen täyttävä metrin korkuinen pino postia: Helsingin Sanomia, aikakauslehtiä, kirjekuoria Kirkon Ulkomaanavulta ja eri viranomaisilta.

Pinon alimmaisena oli lehti, joka oli tipahtanut luukusta vuosi ja kolme kuukautta aikaisemmin. Siinä oli päiväys 3.7.2013.

 

Emme voi henkilötietolain mukaan luovuttaa teille tietoja henkilöstä, jos ette ole lähiomainen.

Näin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle Hilkka Aitlahdelle kerrottiin kerta toisensa jälkeen, kun hän yritti verotoimistosta, sosiaalitoimistosta ja seurakunnasta selvittää, mitä rouvalle oli tapahtunut.

Hän soitti myös Valtiokonttoriin, koska tiesi, että valtio perii ilman perillisiä kuolleen ihmisen omaisuuden. Valtiokonttori vahvisti rouvan kuolleen.

Sairaalan sosiaalityöntekijä oli ilmoittanut Valtiokonttorille kuolemasta marraskuussa 2013. Mutta Valtiokonttori ei selvittäisi kuolinpesää, koska ei ollut saanut vainajasta täydellistä sukuselvitystä. Konttori saa käsitellä vain ilman perillisiä kuolleiden kuolinpesiä. Kun Hilkka Aitlahti ihmetteli, kuka sukuselvityksen laatisi, hänelle vastattiin, että se, jonka edun mukaista on saada asiasta selvyys.

Vainajan asunnon putkiremontti maksaisi kymmeniätuhansia euroja. Eteinen alkoi taas täyttyä lehdistä, sillä Aitlahti ei pystynyt perumaan niitä. Olisi pitänyt olla omainen, tai valtakirja.

Asunto-Oy Hiihtäjäntie 6:n hallitus päätti kokouksessaan 3.11.2014 palkata asianajajan selvittämään, onko rouvalla sukulaisia.

Hän tutustui Irja Karvoseen ylämäessä, matkalla kaupasta kotiin.

Postiluukussa lukee Karvonen. Neljä ja puoli vuotta kuoleman jälkeen, ihmettelee Raili Pusa, Hiihtäjäntie 6 B:n asukas, eläkkeellä oleva juristi.

Vaikka taloyhtiön hallituksen jäsenet eivät muistaneet rouvaa, moni muu asukas muistaa Irja Karvosen.

Viimeisinä vuosinaan Karvosta ei juuri näkynyt. Kerran hänen pelättiin jo kuolleen ja yksi naapureista riensi soittamaan ovikelloa.

Mitä asiaa, Irja Karvonen ihmetteli ovella.

Ovikellon soittaja hämmentyi ja pyysi Karvosta odottamaan hetken. Hän palasi kukkien kanssa, väitti että oli saanut niitä lahjaksi liikaa.

Karvonen ilahtui. Oli kukkaihmisiä.

Raili Pusa tutustui Irja Karvoseen ylämäessä, matkalla kaupasta kotiin. Yli kaksikymmentä vuotta nuorempi Pusa mainitsi, että hän voi tarvittaessa käydä Karvoselle kaupassa. Antoi numeronsa, kehotti soittamaan, tai vain pudottamaan kauppalistan postiluukusta. Hän auttoi muitakin talon mummoja.

Listoja tipahteli Pusan postiluukusta silloin tällöin, varsinkin talvisin, kun mäki oli jäinen. Karvonen saattoi pyytää salottisipulia, parmesaania ja vanhan ajan kinkkua.

Pusalle tuli kantohommia varsinkin silloin, kun keltainen jaffa oli tarjouksessa. Kerran Karvonen pyysi tuomaan kuusi isoa pulloa. Se oli kerralla hieman liikaa Pusallekin.

Hän kävi muutaman kerran keskustan Stockmannilla asti Karvosen asioilla. Toi lasimaljan, karamellirasian ja kanaa Herkusta.

Kun Karvonen harmitteli, että hänen televisionsa on liian pieni Linnan juhlien seuraamiseen, Pusa kutsui hänet kotiinsa katsomaan lähetystä. Karvonen saapui vierailulle tyylikkäästi pukeutuneena.

Kerran Irja Karvonen kutsui Pusan kotiinsa syömään. Hän oli valmistanut herkullisia piiraita ja tarjosi myös valkoviiniä. Samaan aikaan kylässä oli nainen, joka kertoi olevansa Karvosen entinen työkaveri. Työpaikkaa Pusa ei muista, eikä naisen nimeä.

”En minä taida tietää Irjan elämästä mitään. Hän ei koskaan puhunut mitään itsestään”, Pusa sanoo.

Mutta sen hän muistaa, että Karvosella kävi siivooja. Entisen talonmiehen vaimo.

Irja Karvosen englantilaiset kahvikupit.

Irja Karvosen englantilaiset kahvikupit.

Homma karkasi vähän käsistä. Se Irjan auttaminen,” sanoo Marja Huopainen.

”Mutta jos otan jonkin projektin, vien sen loppuun asti.”

Viisitoista vuotta sitten Marja Huopainen työskenteli Hiihtäjäntie 6:n rappusiivoojana, hänen miehensä oli taloyhtiön talonmies. Eräänä päivä Irja Karvonen puhutteli Huopaista ja kysyi, tietäisikö tämä hyvää siivoojaa hänelle. Huopainen lupasi ottaa pestin vastaan.

”Menetin äitini 12-vuotiaana, ehkä siitä syystä olen aina tykännyt mummoista.”

Nykyään Laukaassa asuva Huopainen ehti siivota Karvosen asuntoa kahdentoista vuoden ajan. Hän jatkoi siivoamista, vaikkei se enää ollut järkevää. Hän työskenteli jo toisaalla, koulun keittiössä kokkina, ja asui Sipoossa. Bensakulut nielivät melkein koko palkkion.

Viimeisten vuosien aikana Huopainen kävi ennen Karvoselle tuloaan myös kaupassa, ajoi tämän toiveiden mukaisesti tarjousten perässä eri puolille kaupunkia. Karvonen kokkasi aina ruokansa itse.

”Irja kammoksui eineksiä.”

Karvonen tilasi Huopaiselta usein myös viiniä. Valitsi sen itse tarkkaan. Huopainen toi Karvoselle tuliaisiksi tämän rakastamia kettu- ja kermakarkkeja, likööriä laivalta, marjoja ja sieniä metsästä ja kasvattamiaan perunoita, omenoita ja viinimarjoja.

Oi, sinä toit tämmöisiä, Karvonen kiitteli vuolaasti.

Karvonen osti Huopaiselle hyvät joululahjat ja antoi oopperan sarjalippuja. Ei jaksanut itse enää mennä. Tiesi Huopaisen rakastavan oopperaa.

Mutta omasta elämästään Irja Karvonen ei koskaan jutellut. Käänsi keskustelun usein televisiosarjoihin. Salattuihin elämiin ja Emmerdaleen. Lemmen viemään.

Perjantaina 28.6.2013 Marja Huopainen sai puhelun Karvoselta. Huopainen oli mökillä Laukaassa ja tulossa siivoamaan Karvoselle keskiviikkona.

”Mutta ei Irjalla tuntunut olevan mitään asiaa.”

Tiistaina Huopainen soitti sopiakseen saapumisajasta. Karvonen ei vastannut. Toisinaan hän ei kuullut puhelimen soittoa, koska piti huonon kuulonsa vuoksi televisiota kovalla.

Huopainen soitti useaan kertaan ja huolestui. Pyysi lopulta Helsingissä töissä olevaa miestään käymään Karvosen ovella. Kun tämä ei avannut ovea, mies kurkisti postiluukusta.

Karvonen makasi eteisen lattialla.

 

Parempi ettet tule tänne, jos sinulla on flunssa. Näin Marja Huopaiselle sanottiin, kun hän soitti sairaalaan ja kysyi vierailulupaa.

Irja Karvonen oli pahasti kuivunut. Oli ehkä maannut lattialla viikonlopun yli. Mutta ambulanssin tullessa hän ei olisi halunnut lähteä sairaalaan. Oli painokkaasti kertonut menevänsä itse, jos tarve vaatii.

Sairaalasta kerrottiin, että Karvosella on parhaillaan vieras. Marja Huopainen pyysi viemään puhelimen vieraalle.

Siihen vastasi Tuula Kivilehto. Naiset vaihtoivat numeroitaan.

Heinäkuun lopulla sairaalasta soitettiin: Irja Karvonen on kuollut.

Kirkossa oli vapaana yksi paikka. Se oli Irja Karvosen vieressä.

Irja Karvonen siunattiin 8.8.2013 Honkanummen kappelissa Vantaalla. Paikalla olivat Marja Huopainen, Tuula Kivilehto ja tämän tytär sekä Hannele Koskinen. Tuula Kivilehto oli tavannut Hannele Koskisen useita kertoja Karvosen luona, ja naiset olivat vaihtaneet puhelinnumeroita.

Pappi puhui siunaustilaisuudessa kauniisti. Muistotilaisuutta ei ollut, ja naiset lähtivät kappelista yhdessä pois.

Matkan varrelle osui Kodin Anttila. Sen kahvilaan naiset menivät kertomaan toisilleen, mistä Irja Karvosen tunsivat.

Hannele Koskinen oli tutustunut Karvoseen kolmekymmentä vuotta aikaisemmin työväenopiston teatterikerhossa ja käynyt hänen kanssaan oopperamatkoilla Euroopassa. Aluksi Karvonen ei ollut vaikuttanut Koskisesta kovinkaan ystävälliseltä, mutta sitten he saivat vierekkäiset paikat teatterimatkalla Tampereelle. Matkan päätteeksi Irja Karvonen pyysi Koskisen puhelinnumeroa ja alkoi tarmokkaasti järjestellä tapaamisia kulttuurin merkeissä.

Tuula Kivilehto oli tavannut Irja Karvosen ensimmäisen kerran Vesihallituksessa, jossa naiset työskentelivät samaan aikaan parin vuoden ajan. Hän ei olisi voinut kuvitella ystävystyvänsä itseään kolmekymmentä vuotta vanhemman, arvostetun ja ankaranoloisen kamreerin kanssa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kivilehto riensi myöhässä piispa Eero Huovisen pitämään messuun Herttoniemen kirkkoon. Kirkossa oli vapaana yksi paikka. Se oli Irja Karvosen vieressä.

Messun jälkeen naiset silmäilivät toisiaan tarkemmin ja Kivilehto tunnisti Karvosen. He ryhtyivät juttusille. Tuula Kivilehdostakin oli tullut kamreeri. Irja Karvonen pyysi hänen puhelinnumeroaan.

”Irjan ansiosta rakastuin klassiseen musiikkiin”, Tuula Kivilehto kertoo.

He kävivät yhdessä Radion sinfoniaorkesterin konserteissa ja Savonlinnan oopperajuhlilla.

Karvonen kokkasi ruokia, joita Kivilehto oli maistanut vain lapsuudessaan. Lipeäkalaa, ternimaidosta tehtyä juustoa, pääsiäisenä karitsaa.

Irja Karvonen oli kovassa kunnossa lähes loppuun asti. Riensi tilaisuudesta toiseen, matkusteli.

”Sain Irjalta mallin, kuinka kannattaa vanheta”, Kivilehto sanoo.

”Yritän nyt nauttia elämästä yhtä innokkaasti.”

Mutta kaikilla Kodin Anttilan kahvilan pöydässä istuvilla naisilla oli myös kokemusta siitä, mitä tapahtui, jos Irja Karvoselta yritti kysyä hänen menneisyydestään; lapsuudestaan tai vanhemmistaan.

Karvonen vaikeni. Meni tolaltaan. Suuttui.

Irja Karvonen oli heille arvoitus.

Irja Karvonen kirjoitti syyskuussa 1947 ystävänsä Saara Erosen vieraskirjaan.

Irja Karvonen kirjoitti syyskuussa 1947 ystävänsä Saara Erosen vieraskirjaan.

Arkun päällä oli ollut ruusu, jonka antaja ei päässyt siunaustilaisuuteen. Se johtui lyhyestä varoitusajasta.

Hannele Koskinen oli muistanut kyydinneensä Irja Karvosen joskus tämän ystävän luo Lohjalle, muttei tiennyt ystävän nimeä. Päivää ennen Karvosen siunausta Koskinen matkusti Lohjalle etsimään taloa, jonne oli Karvosen jättänyt. Ja löysi Arja Paasion.

Arja Paasion äiti, Karvosen ystävä Saara Eronen, oli jo kuollut, mutta Karvonen oli Paasiollekin tärkeä. Hän oli perheen Irja-täti, vaikkei sukua ollutkaan.

Saara Eronen ja Irja Karvonen olivat 1940-luvulla työtovereita sodan jälkeen perustetussa kansanhuoltoministeriössä. Sieltä Saara Eronen siirtyi sosiaaliministeriöön. Olettavasti Karvonenkin.

Valokuvassa Irja Karvonen on Arja Paasion ja tämän siskon kanssa puistossa, toisessa hän nauraa ja saattelee 18-vuotiasta Arjaa Yhtyneiden Kuvalehtien asiamiesmatkalle Kööpenhaminaan.

”Irjalla oli usein mukanaan joku tuttavansa lapsi, tai koira. Aina kainalossa joku pikkuinen”, Arja Paasio kertoo.

Paasion Laura-tyttären Karvonen vei lomalle Marokkoon, kun tämä oli 11-vuotias.

”Ei varmasti ollut montaa maata, joissa Irja ei olisi käynyt”, Arja Paasio sanoo.

Irja-täti ja Paasion äiti vuokrasivat yhdessä myös mökin. Sitä he eivät kuitenkaan pitäneet muutamaa vuotta kauempaa.

Arja Paasio epäilee, että syynä saattoi olla Karvosen luonne. Hän oli perheelle läheinen ja rakas, mutta pahastui joskus syistä, jotka eivät koskaan selvinneet muille.

Mitä ihmettä minä sanoin, että Irja noin suuttui, Paasio muistaa äitinsä ihmetelleen.

Paasio ei tiedä mitään Karvosen lapsuudesta. Siitä ei koskaan ollut puhetta.

 

Asianajaja, varatuomari Arto Palsala alkoi marraskuussa 2014 selvittää taloyhtiön hallituksen pyynnöstä, onko Irja Karvosella sukulaisia. Hän lähetti sähköpostia Joensuun maakunta-arkistoon.

”Toimin helsinkiläisen Asunto-Oy Hiihtäjäntie 6:n asiamiehenä. Yhtiön osakkeenomistajana on ollut Irja Karvonen, joka on kuollut naimattomana ja lapsettomana jo 27.7.2013. Perunkirjoitusta hänen jälkeensä ei ole tehty, eikä muutenkaan ole ilmaantunut ketään, joka olisi ollut hänen asioistaan kiinnostunut.”

Palsala oli päässyt Karvosen sukuselvityksessä Kuopioon saakka. Selvisi, että Karvonen oli syntynyt lokakuussa 1920, mutta hänet oli kastettu Kuopiossa vasta vuonna 1927.

”Kastekirjassa on merkintä, että kastetilaisuudessa Aino Karvonen on ottanut hänet kasvattilapsekseen. Äidin nimeksi on merkitty Olga Söderman.”

Kuopion seurakuntien keskusrekisteristä ei ollut löytynyt Olga Södermania.

Karvosen kasvattiäiti Aino Karvonen oli kuollut naimattomana ja lapsettomana. Palsala arveli, että Aino Karvosen serkkujen lapsia saattaisi olla elossa ja heillä voisi olla jotain tietoa Olga Södermanista.

”Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, pitäisi löytää selvitystä siitä, onko Olgalla ollut mahdollisesti muita lapsia, jotka olisivat olleet Irja Karvosen sisaruksia. Näiden lapset tai lapsenlapset voisivat olla elossa ja oikeutettuja perintöön, mutta he eivät ehkä tiedä, että Irjaa on koskaan ollut olemassakaan. Pyydän teiltä apua Olgan etsimiseen.”

Yli puolen vuoden etsintä ei tuottanut tulosta. Arto Palsala lähetti kesäkuussa 2015 sähköpostia Valtiokonttoriin.

”Olga Södermanin nimisiä henkilöitä on yritetty tuloksetta etsiä ja Södermanin löytyminen (mikäli kyseistä henkilöä tällä nimellä on ylipäätään koskaan ollut olemassakaan) on lähes mahdoton tehtävä.”

Karvosen asunnosta ei ollut löytynyt myöskään testamenttia.

”Hän näyttää olleen sinänsä täsmällinen ja huolellinen ihminen. (–) pidän pienenä ihmeenä, jos hän ei olisi taustastaan tietoisena tehnyt testamenttia. Toivon, että Valtiokonttori ottaisi asian selvittääkseen, jotta ainakin asunto-osakeyhtiö pääsee ongelmasta eroon.”

Irja Karvonen 1940-luvulla. Kuva on Arja Paasion kotialbumista.

Irja Karvonen 1940-luvulla. Kuva on Arja Paasion kotialbumista.

Oli kulunut melkein kaksi vuotta Irja Karvosen kuolemasta, kun Asianajotoimisto Kalasatama Oy:n asianajaja Perttu Turku sai Valtiokonttorilta toimeksiannon Irja Karvosen kuolinpesän selvittämisestä.

Suomessa kuolee vuosittain noin 600 ihmistä, joilla ei ole perillisiä. Heistä 60 prosenttia on tehnyt testamentin, 40 prosenttia ei. Heiltä valtio sai perintöä vuonna 2017 yhteensä 25,7 miljoonaa euroa.

Vainajien kotikunnat saivat hakemusten perusteella summasta 15 miljoonaa euroa, esimerkiksi Helsingin kaupunki 3,4 miljoonaa euroa ja Ylöjärvi hieman yli satatuhatta.

Omaisuutta voidaan luovuttaa hakemuksesta myös erityisen läheiselle ihmiselle, kuten avopuolisolle tai henkilölle, joka on pitkään auttanut perittävää.

Kesällä 2015 ei kuitenkaan tiedetty varmasti, oliko Irja Karvosella perillisiä. Tai tekikö hän testamentin.

Perttu Turun täytyi varmistaa, että testamenttia ei ollut.

Turku on selvittänyt kuolinpesiä kymmenen vuoden ajan ja löytänyt testamentteja ”lähes mistä vain”.

Ensi käynnillään pesänhoitaja valokuvaa tai videoi vainajan asunnon ja arvoesineet. Sen jälkeen koko omaisuus lajitellaan ja luetteloidaan. Perttu Turku käsittelee omaisuutta kunnioittavasti.

”Jokainen kirja ravistetaan auki”, hän sanoo.

”Mitään ei heitetä suoraan roskalavalle.”

Pesänhoitajan varusteisiin kuuluvat suojakäsineet ja hengityssuojat. Ne ovat tarpeen, jos asukas on kuollut asuntoon ja maannut siellä pitkiä aikoja. Näitä kohtaloita Turku on kohdannut urallaan kymmeniä.

”Ihmiset, jotka valtio perii, ovat lähes poikkeuksetta eläneet vaatimattomasti, vaikka tilillä olisi paljonkin rahaa. Vaatimaton elämä ei kuitenkaan tarkoita henkisesti köyhää elämää”, Turku sanoo.

Koska omaisia ei ole, rahaa on ehkä säästetty pahan päivän varalle.

Testamenttia Irja Karvosen asunnosta ei löytynyt.

Seuraavaksi Perttu Turun oli varmistettava, ettei Irja Karvosella ollut perintöön oikeutettuja sukulaisia. Avustajat selasivat päiväkausia Kansallisarkiston mikrofilmejä löytääkseen kirkonkirjoista tietoja Irja Karvosen äidiksi merkitystä naisesta. Oli pakko keskittyä asuinseutuihin, joiden tutkiminen oli ajallisesti realistista.

Mitään ei selvinnyt.

Talossa oli satakunta undulaattia. Hänen oli päästävä äkkiä ulos, raittiiseen ilmaan.

Kuopion Neulasaaressa asuu 77-vuotias Aarne Pitkänen. Häneen Irja Karvosen sukua selvittäneet eivät ole ottaneet yhteyttä. Aarne Pitkäsen isä oli Irja Karvosen kasvattiäidin Aino Karvosen serkku.

Aino Karvosella oli hattuliike Kuopiossa ja hänen siskollaan Alli Karvosella kahvikauppa, Pitkänen kertoo. Kahvikauppa on esillä Kuopion kulttuurihistoriallisessa museossa.

Irja Karvonen kasvoi kasvattiäitinsä ja tämän Alli-siskon yhteistaloudessa Kallaveden Tiilisaaressa.

Erillisessä mökissä asui sisarusten isä, merikapteeni Aaprami Karvonen, silloin kun ei purjehtinut maailman merillä ja hankkinut kahvia tyttärensä kahvikauppaan.

”Mutta talon päällikkö oli Irjan kasvattiäiti Aino. Hän määräsi, mitä tehdään”, Aarne Pitkänen sanoo.

Irja kävi koulua, muuten hänet pidettiin tiukasti neljän seinän sisällä. Ulkopuolisilta oli taloon pääsy kielletty, myös sukulaisilta.

Kun Irja Karvonen täytti 18 vuotta, hän muutti pois. Eikä koskaan tullut takaisin.

Pitkänen oli utelias näkemään sukulaistalon, josta niin paljon puhuttiin. Aino Karvonen päästi sisälle vain nuohoojat, ja Pitkänen lyöttäytyi heidän mukaansa 1980-luvun lopulla.

Talossa oli satakunta undulaattia. Pitkäsen oli päästävä äkkiä ulos, raittiiseen ilmaan.

Ei kulunut kauan vierailusta, kun Aino Karvonen kuoli. Sitä, kuka oli Irja Karvosen biologinen äiti, Aarne Pitkänen ei tiedä.

Karvosen koruja ja lasinalusia Intiasta.

Karvosen koruja ja lasinalusia Intiasta.

Keväällä 2018 Irja Karvosen useiden satojentuhansien arvoinen perintö jaetaan. Valtio pitää siitä itsellään 121 000 euroa. Ne menevät valtion yleiseen kassaan.

Helsingin kaupunki perii loput. Perintö käytetään sosiaali- ja terveyslautakunnan myöntämiin avustuksiin järjestöille, jotka toimivat helsinkiläisten terveys- ja hyvinvointierojen kaventamiseksi.

Kuolinpesän omaisuus luovutetaan Helsingin kaupungille ja valtiolle tietyllä ehdolla. Jos kymmenen vuoden sisällä Irja Karvosen kuolemasta ilmaantuu perintöön oikeutettu sukulainen tai testamentin saaja, omaisuus on luovutettava hänelle.

Karvoselle läheiset ihmiset, esimerkiksi häntä auttaneet, olisivat voineet hakea perintöä ennen kuin päätös sen kohtalosta tehtiin lokakuussa 2017.

 

Irja Karvosen tavarat ovat pakattuina varastossa. Ne hävitetään pian. Kaikki kierrätyskelpoinen kierrätetään, henkilökohtainen materiaali tuhotaan tietoturvallisesti.

Pahvilaatikossa on muovilautanen, jota koristaa Teneriffan saari. Lasinalusia Intiasta. Soija-astia Japanista. Maalattu puulautanen, jonka pohjassa lukee USSR.

Käsiohjelma Suomen Kansallisbaletissa esitetystä Romeosta ja Juliasta vuodelta 1996. Jukka Perkon levy. Keittokirjoja.

Pieni lappu, jossa lukee: ”Låten barnen komma till mig och förmenen dem det icke; ty Guds rike hör sådana till. Mark. 10:14.”

Passikuvasta katsoo iäkäs nainen, jolla on hopeanharmaat hiukset. 

Sisältö