Valtioneuvosto teki SS-miehistä selvityksen, ja näin kävi: 1 400 jo edesmennyttä vapaaehtoista leimattiin sotarikollisiksi

Essee: On vaikea kuvitella, että selvitykseen käytetyillä 70 000 eurolla olisi voitu saada aikaan vahingollisempaa imagojälkeä, kirjoittavat Pekka Holopainen ja Kalle Liesinen.

historia
Teksti
Kanava
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

“Erityisesti historiasta kirjoitettujen tietokirjojen puolella rahaa tuova skandaalihimo on viime vuosina lisääntynyt ja jättänyt vakavan tieteellisen tutkimuksen jalkoihinsa”, kirjoittavat Pekka Holopainen ja Kalle Liesinen Kanava-lehden numerossa 4/2019. 

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Ihmisoikeusjärjestönä tunnetun Simon Wiesenthal-keskuksen Jerusalemin toimiston johtaja, tohtori Efraim Zuroff on kiittänyt Suomea Haaretz-lehdessä. Hänen mukaansa Suomi on ”valonsäde maailmassa, jossa hallitukset yrittävät vääristellä holokaustin historiaa”.

Leppymätön natsienmetsästäjä ei ole tehnyt työtään yksin, vaan hän on saanut avukseen vapaaehtoista tukea myös Suomesta. Zuroffin käyttöön ovat antaneet asiantuntemuksensa tutkija Johan Bäckman ja toimittaja Leena Hietanen. Eurooppalaisen itsenäisen hybridiuhkien tutkimuskeskus yhdistys ry:n sihteerinä toimiva Juha Molari kertoo internetissä Zuroffin saaneen ”kunnioittavan tuen Suomen tasavallan presidentiltä Tarja Haloselta ja Suomen valtioneuvostolta”.

Tämä kaikki yhteistyö, vuoropuhelu ja maailmanlaajuinen hanke Operaatio viimeinen mahdollisuus esitellään Efraim Zuroffin samannimisessä kirjassa. Varsinainen operaatio viimeinen mahdollisuus on jo vuonna 2002 alkanut Wiesenthal -keskuksen hanke, joka tarjoaa rahapalkkioita natsirikollisten kiinnijäämiseen johtavista tiedoista.

Bäckman, Hietanen ja Petri Krohn perustivat järjestön nimeltään Suomen antifasistinen komitea, Suomi ilman fasismia ry. Se julkaisi 2012 Hietasen ja Krohnin suomentamana Zuroffin kirjan. Järjestöä ei pidä sekoittaa aikaisemmin rekisteröityyn Suomen antifasistiseen komiteaan.

Suomi on kahdesti selvittänyt osallisuuttaan holokaustiin Simon Wiesenthal -keskuksen eli Zuroffin pyynnöstä. Ensimmäinen selvitys tehtiin Saksalle luovutetuista sotavangeista Tarja Halosen aikana ja jälkimmäinen Suomen valtion saksalaiseen Wiking-divisioonaan lähettämistä vapaaehtoisista Sauli Niinistön kaudella.

Valtioneuvoston tänä keväänä julkaisema asiakirja on eräänlainen yleisselvitys, joka suuntaa tieteellistä jatkotyötä. Sen on kirjoittanut professori Lars Westerlund, joka teki jo aikaisemman, valtioneuvoston kanslian rahoittaman ja vuonna 2004 aloitetun Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955 –tutkimuksen.

Suomalaisessa mediassa selvityksestä on kirjoitettu suurennellen ja vääristelevästi. Myös valtioneuvoston julkaisema suomenkielinen tiivistelmä syyllistyy samaan. ”Selvityksen perusteella on ilmeistä, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat hyvin todennäköisesti SS-Divisioona Wikingin eri yksiköiden suorittamiin surmaamisiin ja väkivaltaisuuksiin niin juutalaisia kuin siviilejä ja sotavankejakin kohtaan vuosina 1941–1942”, siinä todetaan.

 

Suomalaista intoa julistautua syylliseksi holokaustiin ei ole maailmalla ymmärretty oikein. The Jerusalem Post -lehti uutisoi 10. helmikuuta: ”Suomen Kansallisarkisto on julkaissut raportin, joka vahvistaa yli tuhannen suomalaisen sotilaan osallistuneen juutalaisten massamurhiin holokaustin aikana. Selvityksen mukaan 1 408 suomalaista liittyi vapaaehtoisina Waffen-SS:n Wiking- divisioonaan osallistuen juutalaisten, siviilien ja sotavankien massamurhiin Ukrainassa ja Kaukasuksella palvellessaan itärintamalla 1941–1943. Selvityksen mukaan näiden yksiköiden arvioidaan tappaneen vähintään 10 000 siviiliä, joista 6 000 juutalaista pelkästään kesä-heinäkuussa 1941.”

On vaikea kuvitella, että valtioneuvoston selvitykseen käyttämillä 70 000 eurolla olisi voitu saada vahingollisempaa imagojälkeä aikaan. Kahdeksan vielä elossa olevan SS-vapaaehtoisen osalta on erikseen todettu, ettei heidän osallisuudestaan joukkomurhiin ole todisteita. Lopputuloksena 1 400 jo edesmennyttä SS-vapaaehtoista on valtioneuvoston toimesta leimattu sotarikollisiksi.

Samaa on yritetty ennenkin, ja yksittäisten vapaaehtoisten asiaa on käsitelty oikeusistuimissa. Vuosina 1958–1959 Suomessa käytiin oikeutta Olavi Karpalon ja Unto Bomanin (myöh. Parvilahti) osallisuudesta julmuuksiin. Niistä kirjoittivat muun muassa Maakansa, Päivän Sanomat ja Kansan Uutiset, jotka käyttivät lähteinään SS-joukoista seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi sopimattomana kotiutetun Matti Tammisen lausumia.

Parvilahti haastoi lehdet oikeuteen ja päätoimittajat saivat sakkotuomiot. Syyttäjä nosti jutussa todistajana toiminutta Matti Tammista vastaan syytteen perättömän lausuman antamisesta.

Myös Wiking -divisioonaa suomalaisten siellä ollessa komentanut saksalainen SS-Gruppenführer (myöhemmin Obergruppenführer) Felix Steiner oli oikeudessa. Hänen tapaustaan käsiteltiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta hänet vapautettiin syytteistä.

On kiistatonta, että sodassa tapahtui julmuuksia. Niihin syyllistyneitä suomalaisia SS-vapaaehtoisia ei ole kuitenkaan voitu henkilöidä. Niin on valittu tulkinta, jonka mukaan kaikki paitsi ne, jotka voivat perätä kunniaansa oikeudessa, ovat syyllisiä.

Toisinkin voisi toimia. Jokaisen noiden 700 vuorokauden aikana Wiking-divisioonassa palvelleen 1 408 suomalaisen nimet tiedetään, ja heidän olinpaikkansa ja tekemisensä pystytään selvittämään päivän tarkkuudella. Poissulkevilla menetelmillä voidaan selvittää, ketkä eivät varmasti ole syyllisiä tiedettyihin sotarikoksiin.

Natsijahdissa on ajauduttu tulkitsemaan päiväkirjamerkintöjä kuin tarkoituksellista salakieltä.

Syyttömyyden selvittäminen ajan ja paikan osalta tunnettuihin sotarikoksiin on helpompaa kuin odottaisi. Suomalaiset vapaaehtoiset jakautuivat kahteen osaan. Pääosa suomalaisista palveli Panttipataljoonaksi kutsutussa SS-Freiwilligen-Battalion Nordostissa. Loput sijoitettiin yksittäisinä sotilaina muihin Wiking-divisioonan yksiköihin. Pataljoona perustettiin Wienissä 15. kesäkuuta 1941 ja sitä alettiin kouluttaa Itävallassa ja Puolassa.

Syyskuussa 1941 pataljoona sai uuden nimen Das finnische Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS, ja sen vahvuudeksi tuli 1 180 suomalaista. Pataljoona siirtyi rintamalle Ukrainaan ja liittyi Wiking-divisioonaan vasta tammikuussa 1942. Se ei siis esimerkiksi ole voinut olla vastuussa vuonna 1941 Ukrainassa tapahtuneista sotarikoksista, jotka kuitenkin ovat olleet julkisuudessa paljon esillä.

Suomalaiset kuuluivat taistelujoukkoihin eivätkä sotarikoksiin syyllistyneisiin SS-osastoihin (Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD). Taisteluissa suomalaispataljoona menetti yhteensä 255 miestä kaatuneina, 686 haavoittuneina ja 14 kadonneina. Pataljoona irrotettiin SS-divisioona Wikingistä keväällä 1943 ja kuljetettiin Saksaan lomalle. Suomeen joukko rahdattiin niin, että vastaanottokatselmus pidettiin 2. kesäkuuta 1943. Kokonaan pataljoona lakkautettiin 11. heinäkuuta 1943.

On selvää, että kuolemansa jälkeen kenenkään on vaikea syyllistyä sotarikokseen. Tuskin sairaalavuoteeltakaan singahdetaan juutalaisia ampumaan, eikä sellainen myöskään kuulu toipumisloman ohjelmaan. Tällä tavalla voidaan varsin nopeasti todentaa, ettei henkilö ole osallistunut silloisen kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomiseen. Se ei poista mahdollisuutta tulla liitetyksi sotarikokseen, joka ”ilmeisesti on suurella todennäköisyydellä voinut tapahtua”, mutta siinä kysymys ei niinkään ole oikeudellinen kuin asenteellinen.

Muissa Wiking-divisioonan yksiköissä kuin Panttipataljoonassa palvelleet 228 suomalaista ovat voineet nähdä ja kokea enemmän kuin muut. He ovat myös voineet osallistua divisioonan hirmutekoihin vuonna 1941, joskaan he eivät olleet merkittävissä johtajatehtävissä. Sotilaspastori Ensio Pihkalan päiväkirjassa vuodelta 1941 on tylyjä arvioita monikansallisten SS-joukkojen toiminnasta. Hänen mukaansa suomalaiset ihmettelivät, miksi he olivat odottamansa sotilasyksikön sijasta ”joutuneet rosvojen ja murhamiesten joukkoon”.

Sellaiseen viittaa kirjeessään myös etulinjaan pyrkinyt Olavi Karpalo, jonka André Swanström leimaa kirjassaan Hakaristin ritarit (2018) varsinaiseksi juutalaisten hävittäjäksi. Swanström paljastaa körttiläisten ja lestadiolaisten olleen yliedustettuina suomalaisten SS-vapaaehtoisten joukossa, mutta häneltäkin jää selittämättä, miksi kyseiset nuoret uskovaiset olisivat olleet erityisen verenhimoisia.

Voidaan myös kysyä, syyllistyivätkö suomalaiset rikokseen jo pelkästään osallistumalla hävinneelle puolelle jääneen Suomen valtion organisoimaan toimintaan. Suomen SS-vapaaehtoiset olivat upseereita lukuun ottamatta kuitenkin vasta 17–25-vuotiaita, ja suurimman ikäluokan muodostivat 19-vuotiaat. Heidän tuskin saattoi olettaa kyenneen analysoimaan kovin syvällisesti politiikkaa, Keski-Euroopan oloja ja tapahtumia.

Sodan jälkeen Punainen Valpo kuulusteli ja seurasi entisiä SS-miehiä. Monelle vapaaehtoisaika Saksassa oli suuri rasite. Jotkut menettivät työnsä, monet nimenomaan puolustusvoimissa. Berliinissä Suomen yhteystoimiston päällikkönä toiminut Unto Parvilahti luovutettiin keväällä 1945 yhtenä ”Leinon vangeista” tuomittavaksi Neuvostoliitossa. Lauri Törni pakeni Yhdysvaltoihin.

Entisillä SS-vapaaehtoisilla oli siten syynsä olla revittelemättä kokemuksillaan. Osittain sen vuoksi vallalla on käsitys, että heidän yhteinen salaliittonsa piilotteli kauheuksia. Niinpä natsijahdissa on ajauduttu tulkitsemaan heidän päiväkirjamerkintöjään kuin tarkoituksellista salakieltä.

 

Valtioneuvoston selvityksessä ja asiaan liittyvissä tutkimuksissa on nostettu esille kaikki löydetyt sotarikoksiksi epäillyt tapahtumat, joihin liittyy suomalaisnimiä.

Thor-Björn Weckström oli mukana teloitusryhmässä Novosilkyssä 3. heinäkuuta 1941. Hän kertoi tovereilleen heti tapahtuneen jälkeen ampuneensa tahallisesti ohi. Asia on ollut Valpon tiedossa: se käsitteli sen Suomessa 1947 ja vapautti Weckströmin syytteestä.

Kahden tuntemattomaksi jääneen suomalaisen epäillään osallistuneen Podhorylcen kylässä kahden siviilin teloitukseen heinäkuun alussa 1941. Varmaa tietoa ei ole, vaan kyseessä on yksittäisen hollantilaisen henkilön muistikuva. Suomalainen pataljoona oli tuolloin Wienissä eikä kukaan suomalainen upseeri tai aliupseeri toiminut heinäkuussa 1941 sotilasarvoaan vastaavalla vakanssilla saksalaisjoukoissa.

Ilmari Autosen osallistuminen puna-armeijan komissaarin ampumiseen Dnipropetrovskissa elokuussa 1941 perustuu Autosen mainintaan, että hän käyttää politrukin kirjepaperia.

Karl-Erik Ladaun kerrotaan antaneen viiden partisaanin ja kahden vangin teloitusmääräyksen Toldzgunissa 31. joulukuuta 1942. SS-mies Paavo Merelä kertoi asiasta Valpolle 1947. Ilmoitus ei kuitenkaan johtanut Valpon jatkotoimiin, sillä siinä ei ollut aineksia oikeusjuttuun.

Helsingin Sanomat julkaisi 17. maaliskuuta kahden aukeaman artikkelin, jossa SS-vapaaehtoisena olleen Lennart Kihlströmin poika Lars löytää isänsä päiväkirjasta vanhastaan tunnetun maininnan neljän juutalaisen ampumisesta.

Lennart Kihlström sijoitettiin kuuden muun suomalaisen kanssa SS-Wiking-divisioonan kenttätykistörykmentti 5:een. Hän oli omassa patterissaan ainakin aluksi ainoa suomalainen eikä siis kuulunut suomalaispataljoonaan vaan oli osa suurempaa joukkoa. Kenttätykistörykmentissä on hiukan kalustosta riippuen 1 500 sotilasta ja patterissa sataviisikymmentä. Kihlström ei päiväkirjassaan kerro ampuneensa itse vaan käyttää passiivia. Hän on siis todennäköisesti ollut tietoinen teloituksesta.

Valtioneuvoston selvityksestä esille nostetut tulkinnat saattavat antaa aiheen ounastella tapahtumia, mutta oikeudelliseen käsittelyyn ne eivät riitä. On syytä muistaa, että hävinneenkin osapuolen sotilaat noudattivat tuolloin voimassa ollutta lainsäädäntöä.

Mauno Jokipiin tekemä tutkimus on jäänyt melkoisen mediaoperaation jalkoihin.

Edelleen kattavin tieteellinen tutkimus suomalaisista SS-vapaaehtoisista on professori Mauno Jokipiin kynästä. Hän on jo poistunut keskuudestamme puolustamasta akateemista integriteettiään.

Helsingin Sanomien edellä mainitun artikkelin toinen havainto on, että Lennart Kihlströmin päiväkirjamerkintä 4. heinäkuuta 1941 on Jokipiin vuonna 1968 ilmestyneessä Panttipataljoona-teoksessa siteerattu väärin. Kun päiväkirjassa lukee ”yli sata ryssää ammuttiin”, kohta on muuttunut Jokipiin kirjassa muotoon “yli sata ryssää sai surmansa”.

HS:n mukaan lähteiden tarkoituksellinen väärentäminen rikkoo räikeästi historiantutkimuksen periaatteita. Monien mielestä päivämerkintä viittaakin siihen, että kyseessä oli nimenomaan sotavankien ampuminen eli sotarikos ja samalla esimerkki professori Jokipiin tutkimuksessaan tekemästä ”valkopesusta”. Koko päiväkirjamerkintä 4. heinäkuuta 1941 on kuitenkin seuraava:

”Tarnopolin yli. Vihollisen kanssa yhteenotto. Tykistö kunnostautui. 6 kaatunutta, yli sata ryssää ammuttiin. Takaisin T:n ylitse.”

Mikä on tämä Tarnopol, jonka yli mennään ja palataan? Tuskin Tarnopolin kaupunki tai Tarnopolin maakunta. Sen sijaan se voisi olla Tarnopolin maakunnan läpi virtaava Strypajoki, jossa nykyisin on Tarnopolin allas.

Merkintä voisi siis tarkoittaa tykistön tukemaa jalkaväkihyökkäystä 30 metriä leveän joen yli ja paluuta takaisin lähtöasemaan. Tykistöä ei kalustonsa vuoksi niin vain siirrellä edestakaisin joen yli, eikä sitä myöskään lähetetä tuollaiselle retkelle sotavankeja ampumaan.

Sen sijaan jalkaväen mukana ollut tykistön tulenjohtoryhmän jäsen voisi tehdä päivänsä tapahtumista tuollaisen merkinnän. Vaikka tykistö merkinnän mukaan kunnostautuikin, erityisesti jalkaväki taistelee ampumalla (vaikka niin voi sanoa tykeistäkin). Lähtökohtaisesti ammutaan muita kuin sotavankeja.

Joen yli tuskin oli tarve palata, jos sen takana oli saman päivän aikana aikaa keräillä sotavankeja erikseen ammuttavaksi. Sellaisessa tilanteessa sillanpäästä olisi tuskin luovuttu. Merkintä kuulostaakin ennemminkin onnistuneen iskuosastohyökkäyksen kuvaukselta kuin kertomukselta tykistön toteuttamasta sadan sotavangin ampumisesta asemiensa etupuolella.

Helsingin Sanomien havainto ilmestyi salamannopeasti Wikipedian artikkeliin Jokipiin Panttipataljoona-tutkimuksesta otsikoituna ”Lähteen väärennös”. Tutkimalla tapausta tarkemmin voitaisiin varmuudella päätellä, mistä oli kyse. Valitettavasti niin ei ole tehty. On kuitenkin selvää, että Jokipii ja hänen työnsä on jäänyt melkoisen mediaoperaation jalkoihin.

 

Erityisesti historiasta kirjoitettujen tietokirjojen puolella rahaa tuova skandaalihimo on viime vuosina lisääntynyt ja jättänyt vakavan tieteellisen tutkimuksen jalkoihinsa. Kiistatonta lienee, että tietyt SS-Wikingin yksiköt osallistuivat hirmutekoihin ja joukkosurmiin kesällä 1941 ja että näissä yksiköissä palveli myös yksittäisiä suomalaisia. Valtioneuvoston raportti ei kuitenkaan selvitä, missä määrin suomalaiset ottivat henkilökohtaisesti osaa näihin tekoihin, vaikka tiedotuksessa koko joukko leimataan sotarikollisiksi.

Olisi hyväksyttävää, jos valtioneuvosto olisi todennut: ”Selvityksen perusteella on mahdollista, että yksittäiset suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat SS-Divisioona Wikingin eri yksiköiden suorittamiin surmaamisiin ja väkivaltaisuuksiin niin juutalaisia kuin siviilejä ja sotavankejakin kohtaan vuosina 1941–1942.” Valitettavasti niin ei tiedotteissa lue, ja sen takia asia on tutkittava perusteellisesti ja vapautettava syytteistä ne, jotka ovat viattomia.

Epäilyksiä on vuosien mittaan kohdistunut noin kymmeneen henkilöön 1 408:sta, mutta heidänkään ei ole osoitettu tehneen yhtään sotarikosta. On siis äärimmäisen epätodennäköistä, että suomalainen SS-vapaaehtoinen olisi syyllistynyt sotarikokseen – eikä toisinpäin.

Kerran ammuttua nuolta ei kuitenkaan saa enää takaisin. Valtioneuvoston esiintulon jälkeen me entisten SS-vapaaehtoisten perilliset toivomme, että myös tutkimusasetelma käännettäisiin toisinpäin. Kun nyt kaikki on leimattu potentiaalisiksi rikollisiksi, tutkittakoon seuraavaksi, ketkä 1 408 vapaaehtoisesta ovat syyttömiä sotarikoksiin, ja tuotakoon heidän nimensä esille.

Asia on vakava. Helsingin Sanomien mukaan SS-mies Lennart Kihlströmin poika Lars etsi epätoivoisesti tietoa, joka vapauttaisi hänen isänsä ja hänet syyllisyydestä. Kun sellaista tietoa ilman valtion rahoittamaa tutkimusapua ei löytynyt, mitä teki tuo Tiedonantajan entinen, karaistunut toimittaja. Hän itki…

 

Kirjoittajista Pekka Holopainen on eversti evp ja entinen Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtaja ja Kalle Liesinen eversti evp ja vapaa kolumnisti.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2019. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.