Valioesseet 2017: Ylioppilaskirjoitusten parhaat tekstit tarkastelevat yhteiskunnan muutoksia

Suomen Kuvalehti valitsi neljä helmeä kevään kirjoituksista.

Valioesseet
Teksti
Suomen Kuvalehti
Koonnut
Olli Löytty
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Abiturienttien esseitä lukiessa on helppoa havaita, kuka heistä harrastaa lukemista, kirjoittaa Olli Löytty, ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen:

Äidinkielen esseekokeen tehtävänannot koskivat tänä keväänä muun muassa uskonnonvapautta, ylioppilaskirjoituksia ja älyteknologiaa. Yhdessä niistä aineistona oli suomenirakilaisen kirjailijan Hassan Blasimin pakolaisten asemaa Euroopassa käsittelevä runo.

Parhaimmat yo-esseet osoittavat kirjoittajiensa seuraavan tiiviisti ympärillään tapahtuvia yhteiskunnallisia muutoksia. Kirjoittaminen onkin hyväksi koettu keino käsitellä ja ratkoa monimutkaisia kysymyksiä. Antti Vartiainen tarkastelee uskonnonvapautta monelta kantilta. Lopputulos on tasapainoinen muttei tasapaksu.

Abiturienttien esseitä lukiessa on helppoa havaita, kuka heistä harrastaa lukemista. Se näkyy vivahteikkaana, sujuvana kielenä sekä viestin perillemenoa koossapitävänä rakenteena. Saara Pämpin runoanalyysi laajenee näkemykselliseksi pohdinnaksi Euroopan kohtalonkysymyksistä.

Tekstilajina essee mahdollistaa monia tyylejä ja kielen rekistereitä, joista yksi vaikeimpia on epäilemättä huumori. Pakinamaisuus ei kuitenkaan tarkoita aiheen pinnallista käsittelyä, kuten Elina Harjun ja Veeti Kahilaisen esseet vakuuttavasti osoittavat.

Äidinkielen esseekoe edellyttää abiturientilta monenlaisia taitoja. Sen avulla punnitaan kykyä hahmottaa laajoja kokonaisuuksia, asioiden välisiä yhteyksiä ja syy- ja seuraussuhteita sekä soveltaa omaksuttuja tietoja. Niille kaikille on käyttöä myös työelämässä, miltei alalla kuin alalla. Kuusituntinen kirjoituskoe on ainutlaatuinen tapa mitata juuri noita taitoja. 

 

Olli Löytty

Ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen apujäsen


Valioesseet 2017

 Veeti Kahilainen, Kangasalan lukio

Veeti Kahilainen
Veeti Kahilainen. © Konsta Leppänen

Älylaitteet – eternaalinen ekoteko?

Erkki istuu autossaan ja katsoo ohjaamon näytöltä Täystuho kolmosta. Töissä oli ollut pitkä päivä, ja Erkki on odottanut pitkään adrenaliinihöyryisen jymymenestyksen näkemistä. Auto kuitenkin rikkoo Erkin immersion antamalla äänimerkin: ”Pidä huomiosi liikenteessä!” Erkki sadattelee – elokuvassa oli käynnissä vauhdikas takaa-ajo – kuittaa varoituksen napinpainalluksella ja antaa autopilotin jatkaa tekemisiään. Kotiin päästyään Erkki nyrpistää nenäänsä. Automaattinen ilmastointi on säätänyt lämpötilan puolitoista astetta liian lämpimäksi. Närkästyneenä Erkki laskee puhelimellaan talonsa lämpötilaa ja istuutuu sohvalleen. Elokuva jatkuu älytelevisiosta juuri oikeasta kohdasta, ja Erkki kiittää onneaan tilaisuudesta viimeinkin rentoutua. Huomenna olisi jälleen pitkä työpäivä tietokoneen äärellä. Täystuhon loppuratkaisu alkaa.

Homo sapiens – tai trendikkäämmin homo sapiens sapiens, viisas viisas ihminen – on viime vuosikymmenten saatossa siirtynyt informaatioaikaan. Poissa ovat CD-soittimet ja kasetit, puhumattakaan vinyyleistä ja jukebokseista. Niiden sijaan lähes kaikki maailman musiikki kulkee itse kullakin taskussa pienessä lasin, muovin ja metallin muodostamassa elegantissa paketissa. Juoksulenkillä älyhousut laskevat paitsi askelten määrän, myös jokaisen jalkalihaksen tekemän työn. Lenkin jälkeen jokainen verkkoon yhteydessä oleva laite tuputtaa rakkolaastari- ja palautusjuomamainoksia.

Älylaitteiden maailmaa maalaillaan usein seesteisen utopistisena helppouden ja virtaviivaisuuden tyyssijana. Energiatehokkaat, aurinkopaneeleita hyödyntävät älykodit, joiden lämpötilat ja valaistukset muuttuvat automaattisesti kellonajan mukaan, itsenäiset sähköautot, jotka ajavat suoraan etuovelle odottamaan töihinlähtöä ja parkkeeraavat ilman kuljettajaa, sekä kantajansa terveyttä seuraavat älyvaatteet eivät ole enää ainoastaan tieteiselokuvien fantasioita vaan olemassa olevaa teknologiaa, jonka yleistyminen on aivan kulman takana.

Älykkäiden laitteiden isona valttikorttina ovat ilmaiset palvelut. Käytännössä loputon määrä musiikkia, videoita sekä tietoa näennäisen ilmaiseksi kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta tarjoukselta, unohtamatta pistettä i:n päältä, kaiken pahan kruunaamatonta kuningasta, nykymaailman isoa pahaa sutta, sosiaalista mediaa. Olisi jopa lukiolaiselta naiivia väittää tällaisten palvelujen olevan oikeasti ilmaisia. Maksuksi suuret korporaatiot, kuten Google ja Facebook, haluavatkin vain käyttäjänsä henkilötiedot, yksityisyyden ja mitä luultavimmin sielunkin.

Mitä väliä, tietääkö Google mitä etsin verkosta kuudes marraskuuta 2014? Tuskin sinällään mitään, mutta kerättyä dataa on vuosien varrelta valtavia määriä, ja sen kertyminen vain nopeutuu älylaitteiden lisääntymisen myötä. Tiedot käyttäjistä ovat äärimmäisen perusteellisia. Mainostajat hyödyntävät saatavilla olevaa tietoa ja oikein sijoiteltua mainostilaa terävään täsmämarkkinointiin, jollainen ei ennen ollut mahdollista. Liiallinen seuranta ja henkilökohtaisuus mainonnassa – mikä on ongelma jo nykyään – saattaisi eskaloitua tulevaisuuden älykkäässä maailmassa: eläkeläisenä herätyskellon piippauksen sijaan henkivakuutusmainokseen herääminen tai älytalon palettua jatkuvien palovaroitinmainosten näkeminen kävisi psyykeelle raskaaksi.

Tällaisen ihmisten vakoilun uuden muodon avulla myös poliittinen vaikuttaminen on kehittynyt. Etenkin älypuhelimet tuovat suuria määriä ihmisiä helpommin lähestyttäviksi ja vaikutettaviksi. Monet poliittisesti tai aatteellisesti sitoutuneet järjestöt, kuten poliittiset puolueet ja Greenpeace, ovatkin tarttuneet tilaisuuteen levittääkseen sanomaansa uuden teknologian avulla. Esimerkiksi Facebookia on kritisoitu tiettyjen julkaisujen suosimisesta ja tykkäysten pimeään kauppaan puuttumatta jättämisestä. Hyvä medialukutaito auttaa tunnistamaan tällaista uudenlaista vaikuttamista, mutta kun älykellon GPS kertoo maailmalle, missä liikkuu, millä liikkuu ja milloin liikkuu, on ulkopuolisillekin helppoa kohdistaa vaikutustaan käyttäjään, tai jopa luoda kupla.

Älytekniikka on ehkä hieman älytön nimitys. Laitteet ovat vain yhtä älykkäitä kuin käyttäjänsä, ja internetiin kytkettyjen laitteiden yleistyessä on yhä haastavampaa ymmärtää niiden käyttämisen seurauksia. Itse koen hieman häiritseväksi, että esimerkiksi Google tietää minusta todennäköisesti enemmän kuin minä itse, mutta sen tarjoamat palvelut, kuten hakukone, sähköposti, älypuhelimen käyttöjärjestelmä ja videoiden suoratoisto ovat liian hyviä käyttämättä jätettäviksi. Toisaalta olen myös tarkka yksityisyysasetusteni suhteen, minkä pitäisi olla itsestäänselvyys teknologian dominoivassa maailmassa.

Saattaa olla, ettei älyteknologialla voida selittää elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea. Voi olla, että laitteita ja antureita täynnä olevat kalsarit eivät oikeastaan ole älykkäät, ennen kuin ne saavuttavat tietoisuuden. Varmaa on kuitenkin se, että vietämme kuolemanjälkeisen elämän Googlen pilvessä ykkösinä ja nollina, jotta Erkin älykello muistuttaisi maidon ostamisesta optimaaliseen aikaan. Ainakin planeetta pelastuu.


Elina Harju, Mynämäen lukio

Elina Harju
Elina Harju. © Vesa-Matti Väärä

Kohtaamisia

Ylioppilaskirjoitukset päälajina kätkee alleen suuren lajistollisen monimuotoisuuden. Samaan heimoon kuuluvat esimerkiksi terveystieto, englanti ja maantieto. Tarkempaa luokittelua voidaan havainnollistaa esimerkiksi asettamalla kemia ja fysiikka samaan sukuun.

Ylioppilaskirjoitusten historia Suomessa on pitkä ja levinneisyys laaja. Sitä tavataan monilla paikkakunnilla ympäri Suomen, joskin se on pienemmistä tuppukylistä hävinnyt pienenevän populaation ja hupenevien resurssien seurauksena. Nykyään ylioppilaskirjoituksille suotuisin elinympäristö löytyy suurimmista kaupungeista, joissa se tavoittaa useita satoja, jopa tuhansia, oppilaita. Seuralaislajiksi luokiteltavana se kaipaa ihmisiä ympärilleen, ja monimuotoisuutensa ansiosta se on luonnonvalinnan seurauksena sopeutunut urbaaniin kaupunkiympäristöön.

Alkusyksyllä ja kevättalvella tavattava päälaji nauttiikin keskustelun kohteena olemisesta ja hyötyy siitä aiheutuneesta huomiosta. Ylioppilaskirjoituksille sopivat niin tieteelliset kuin sensaatiohakuisetkin uutiset. Vuosittain Iltalehti raportoi Aimo Abiturientista, joka kirjoittaa neljätoista laudaturia Ressun lukiosta. Haastattelussa Aimo kertoo, että lukeminen on salaisuus hyviin arvosanoihin. Onneksi paikallislehdet huomioivat myös täällä maaseudulla tapahtuvan onnistumisen, sillä viime keväänä lukiomme yhdeksän laudaturia metsästänyt abiturientti oli viikon puheenaihe – jopa kahden.

Ilmestyessään ylioppilaskirjoitukset aiheuttavat suurta hysteriaa, jännittyneisyyttä sekä pelkoa. Näistä tekijöistä kirjoitukset keräävät vararavintoa, jolla ne jaksavat tasaisen talven ja kuuman kesän yli, vaikka ne jyskyttävätkin abiturienttien takaraivossa ympäri vuoden. Ylioppilaskirjoitusten vuorovaikutussuhteet vaihtelevat täysin kokelaskohtaisesti. Viime kevään laudaturylpeytemme kanssa suhde oli täysin symbionttinen: ylioppilaskirjoitukset antoivat sopivasti vettä sekä hiilidioksidia, ja abiturientti sai tyynenrauhallisesti tuottaa sokerin ja hapen paperille, eväistä saamaansa energiaa hyödyntäen.

Joillakin vuorovaikutus muistuttaa peto–saalis-suhdetta, kun läpipääsy vaikuttaa ylitsepääsemättömältä vaikeudelta. Pelastuksena saattaa olla jokeritehtävien geneettinen monimuotoisuus, jossa lajin alleelikoostumus on niin runsas, että vastaus saa olla ainerajoja rikkovaa. Etanan sarvien mennessä mutkalle epäonni on niin totaalinen, etteivät edes kompensaatiopisteet auta ja suhde on predaatio. Suurimmassa osassa tapauksia on kuitenkin kyse mutualistisesta suhteesta ja lajin kohtaaminen sujuu melko mallikkaasti.

Ensimmäinen kohtaaminen on jännittävin. Kokelas ei vielä tiedä, millaiset käyttäytymismallit ylioppilaskirjoituksilla on. Onko toiminta satunnaista vai noudattaako se joitain vakiintuneita liikekaavoja eli taksioita. Ilmassa leijuu vain huhuja ja legendaarisia tilanteita, joita kohtaamisessa on sattunut. Vieläkin ihmettelen, onko joku rouskuttanut tässä tilanteessa puolikasta kaalia ja onko eväidentarkastuksessa leiväntäytteitä selattu kuin paperilehtiöitä. Tällaiset aukot lajin historiassa osaltaan lisäävät kiinnostusta sitä kohtaan. Tilanne on tavallaan kuin eläintarha, jossa Ylioppilastutkintolautakunnalla on yksinoikeus tähän monipuoliseen lajiin, jota halukkaat pääsevät katsomaan noin viidenkymmenen euron maksua vastaan. Kokelaan panoksesta riippuen kohtaamisesta voi tulla tiukka tiikerien taisto tai leppoisaa laiskiaisten loikoilua.

Osan hyötyessä ylioppilaskirjoituksista taloudellisesti suuri osa ihmisistä pitää niitä kulttuurillisesti merkittävinä. Historiallista painoarvoa ei voi liikaa korostaa, sillä ennen vanhaan lajin kohdanneet ja sen päihittäneet pitivät voiton symbolia eli valkolakkia päässään koko kesän. Ylioppilastittelin saavuttaminen oli tuolloin vaikeampaa ja harvinaisempaa, koska kaikilla ei ollut varaa maksaa eläintarhan lippua.

Lajin ekologinen lokero on suhteellisen kapea, sillä se vaatii ympäristöltään tekstittömiä vaatteita ja ravitsevia läpinäkyviin rasioihin pakattuja eväitä. Nyt laji on muuttunut entistä ronkelimmaksi ja poistanut lokerostaan myös kellonkäytön mahdollisuuden. Muutokset antoivat viitteitä indikaattorilajin suuntaan, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa, että laji ilmestymisellään osoittaa täydellisesti tottelevaa ympäristöä.

Jatko-opiskelujen kannalta kohtaaminen on hyvin tärkeää, koska sitä arvostetaan erityisesti yliopistollisissa piireissä. Hakija pisteytetään sen mukaan, millaiset vuorovaikutussuhteet ylioppilaskirjoitusten kanssa on ollut. Nämä niin sanotut lähtöpisteet voivat helpottaa nuoren elämää, jos suhde on ollut symbionttinen. Mutualismilla pärjää kohtalaisesti, mutta peto–saalis-suhteessa painoarvo siirtyy pääsykokeiden ja pienten hakijamäärien puolelle. Kannattaa myös tiirailla taivaalle, jos tähdet olisivat suosiollisissa asemissa.

Toisaalta voidaan pohtia, onko ylioppilaskirjoituksille annettu liian suuri merkitys ja valta tulevaisuuden sanelijana. Kokelas voi hermostua ja epäonnistua kohtaamisessa, koska tilanteeseen on asetettu niin suuret paineet. Kokelaan tietotaitoa on turha epäillä, sillä matikankirjan kanssa on ollut monet treffit ennen kohtaamista. Perin arvaamattomalta vaikuttava laji haluaa pohjimmiltaan kuitenkin hyvää, sillä se patistaa kokelasta lukemaan sitä ainetta, joka tätä kiinnostaa, ja toisaalta erottaa niistä aineista, jotka eivät kiinnosta.

Kyseessä on selvästikin avainlaji, jonka merkitys koulusysteemissä on valtava. Jos se poistettaisiin, menisivät koulutusketjumme ja -verkkomme pahasti solmuun, ja niin ison verkon selvittämiseen tarvittaisiin monta hallituskautta. Pitäisi kehittää uudet sisäänpääsyperusteet jatko-opintopaikkoihin ja keksiä uusi tavoite lukion kaksi ja puoli vuotta kestävälle opetukselle, mikä tähän asti on ollut tämän mahtilajin kohtaaminen. Myös valkolakin saamiselle tarvittaisiin uudet vaatimukset, sillä nykyään vain ylioppilaskirjoitukset päihittänyt on ylioppilaslakkiin oikeutettu.

Lajiin kohdistuneesta kritisoinnista ja ekologisen lokeron kapeudesta huolimatta se on osoittanut muuntautumiskykyään luonnonvalinnan myllerryksessä. Ensin se vaihtoi yhdistyneen reaalikokeen erillisiksi kohtaamisiksi, sitten muuttui äidinkielenkokeen rakenne ja viime syksynä se puhalsi henkeä tietokoneisiin. Olen varma, että lajilla on ominaisuuksia, jotka ilmenevät vain resessiivisesti homotsygootteina ja saamme niitä tulevina vuosina ihmetellä.

Ylioppilaskirjoituksia tarvitaan siis ylläpitämään tätä saavuttamaamme koulutusrakennetta, joka toimii mielestäni hyvin ja oikeudenmukaisesti. Ylioppilaskirjoitukset toimivat täten sateenvarjolajina, sillä sen vaatimaa elinympäristöä suojelemalla vaalimme myös muuta koulutusjärjestelmää.

Minulla on vielä jäljellä neljä kohtaamista. Tähänastiset ovat sujuneet vähintäänkin mutualistisella tasolla, ja parin viikon kuluttua tiedän, jos suhteemme on noussut symbioosiin. Vaihtoehtoisesti alan tiirailemaan tähtiä ja muodostamaan suhdetta niiden tuhannen sivun kanssa, jotka odottavat innokasta farmasianlukijaa. 


Antti Vartiainen, Kuopion Lyseon lukio 

Antti Vartiainen
Antti Vartiainen. © Matias Honkamaa

Monitulkintainen uskonnonvapaus

Uskonnonvapautta pidetään yleisesti yhtenä sivistyksen ja länsimaisen yhteiskuntamallin tärkeimmistä tukipilareista, ja sen toteutumista toivovat Suomessa niin uskonnolliset kuin uskonnottomatkin ihmiset. Tavallisesti uskonnonvapaudella tarkoitetaan vapautta harjoittaa haluamaansa uskontoa joutumatta vainotuksi ja oikeutta valita elämänkatsomuksensa ilman ulkopuolista painostusta. Jotta uskonnonvapauden merkitystä Suomessa voitaisiin kunnolla tarkastella, termi täytyy kuitenkin määritellä tarkemmin. Muuten jää epäselväksi, suojaako uskonnonvapaus pelkästään yksiselitteiseltä vainolta ja syrjinnältä vai myös esimerkiksi pilkalta tai kritiikiltä. Myös uskonnollinen painostus voidaan kokea hyvin eri tavoin: jotkut ajattelevat helvetin tulella pelottelun olevan tärkeä osa lapsen kasvatusta, kun taas toisten mielestä vähäinenkin kosketus uskontoon haittaa lapsen maailmankuvan muotoutumista.

Käsitteen monitulkintaisuudesta johtuen siihen turvautuvat poliittisessa retoriikassaan yhtä lailla uskonnolliset vaikuttajat kuin vapaa-ajattelijat, vaikka heidän näkemyksensä ovat toisilleen vastakkaisia. Esimerkiksi koulun juhlien ja aamunavausten tunnustuksellisuutta halutaan vähentää vetoamalla uskonnonvapauteen, mutta myös muutoksen vastustajat perustelevat kantaansa uskonnonvapaudella, sillä heidän mielestään perinteiden romuttaminen rajoittaa kristityn enemmistön vapautta ilmentää uskoaan. Myös maahanmuuttokeskustelussa käsitettä viljelevät niin maahanmuuttokriittiset kuin myönteisemminkin suhtautuvat: kritisoijat pelkäävät muslimipakolaisten olevan uhka uskonnonvapaudelle, mitä maahanmuuttomyönteiset puolestaan pitävät uskonnonvapautta loukkaavana, ihmisiä stereotyyppisesti lokeroivana ajatuksena.

Yleisesti ottaen uskonnonvapauden tila Suomessa on hyvä, vaikka korjattavaakin löytyy. Fyysistä väkivaltaa uskonnollisten ryhmien välillä ei tapahdu käytännössä lainkaan, ja myös muunlainen vainoaminen uskonnon takia on harvinaista. Uskontoihin ja joskus myös ateisteihin kohdistuva pilkka ja vihapuhe ovat kuitenkin yleistymään päin, ja eri tavoilla ajattelevien ihmisten välit ovat varsinkin nettikeskusteluissa kiristyneet. Uskonnollinen vihapuhe on ehdottomasti vastoin uskonnonvapauden periaatteita, minkä suurin osa suomalaisista varmasti allekirjoittaa, mutta pilkka on monimutkaisempi ongelma: loukkaavatko esimerkiksi uskontoja herjaavat sarjakuvat, pilapiirrokset tai vitsit uskonnonvapautta?

Mielestäni uskonnonvapauden rajat ylittyvät siinä vaiheessa, kun pilkka kohdistuu yksittäiseen ihmiseen tai ihmisryhmään uskonnon sijaan. Vaikka uskonnon pilkkaaminen itsessään ei olisikaan uskonnonvapautta loukkaavaa, se ei silti välttämättä ole hyväksyttävääkään. Jos pilkan tarkoitus ei ole herättää keskustelua mistään uskonnollisesta epäkohdasta, vaan ainoastaan satuttaa, kannattaa pysähtyä miettimään, edistääkö se silloin uskonnonvapautta vai eripuraa ja vihaa – uskonnonvapaus menestyy parhaiten siellä, missä keskustelu on avointa ja ymmärtävää.

Myös maailmankuvan muodostuminen on Suomessa suhteellisen vapaata, ja kehityksen suunta näyttää oikealta. Uskonnonharjoitus kouluissa, esimerkiksi rukoilu ja uskonnollisten laulujen laulaminen, on vähentynyt merkittävästi, mikä on uskonnonvapauden kannalta hyvä asia, sillä liiallinen yhden maailmankuvan tuputtaminen antaa lapselle yksipuolisen ja vääristyneen myönteisen käsityksen kyseisestä uskonnosta. Tämä puolestaan vaikeuttaa riippumattoman valinnan tekemistä. Kaikkia uskonnollisia vaikutteita ei kuitenkaan ole järkevää siivota pois lasten kasvuympäristöstä esimerkiksi sensuroimalla Suvivirttä, sillä erilaisten elämänkatsomusten tunteminen parantaa ihmisten välistä ymmärrystä, vähentää perusteetonta vihaa ja edistää siten uskonnonvapauden toteutumista.

Koulu ei suinkaan ole Suomen pahin uskonnollinen painostaja – se titteli kuuluu perheille, joiden harjoittamaan aivopesuun ja henkiseen väkivaltaan viranomaisilla ei ole mitään mahdollisuutta puuttua, sillä ne ovat osa näiden perheiden elämäntapaa ja uskontoa, joihin puuttuminen olisi vastoin uskonnonvapautta. Siksi koulun on äärimmäisen tärkeää olla neutraalin sekulaari laitos, joka tarjoaa monipuolista tietoa eri uskonnoista ja ylipäänsä maailmasta sekä kannustaa lapsia kyseenalaistamaan asenteitaan ja ennakkoluulojaan.

Vaikka uskonnonvapauden käsitettä on viime aikoina julkisessa keskustelussa viljelty enemmän kuin tarpeeksi, on silti hyvä muistaa, ettei kyseessä todellakaan ole pelkkä poliittinen lyömäase. Riippumatta siitä, miten itse kukin uskonnonvapauden määrittelee, se merkitsee pohjimmiltaan jokaiselle vapautta elää sellaisena kuin on ja ajatella niin kuin parhaaksi näkee ilman pelkoa vainosta ja syrjinnästä. Tämä vapaus meillä Suomessa on, eikä siitä kannata luopua.  


Saara Pämppi, Eurajoen lukio

Saara Pämppi
Saara Pämppi © Vesa-Matti Väärä

Paratiisi eli paikka, jossa on hyvä olla 

Eurooppa, tuo sivistyksen ja kulttuurin kehto, monien suurten taiteilijoiden, tiedemiesten ja ajattelijoiden koti. Eurooppalaiset ovat keskimäärin hyvin koulutettuja, ja heillä on hyvä sosioekonominen asema. Euroopan valtiot ovat yleistäen demokraattisia, niiden kansalaiset tasa-arvoisia, ja niissä on korkea elintaso. Kuulostaa suorastaan paratiisilta, mutta kenelle? Harvoin ainakaan pakolaisille.

Runossaan ”Pakolainen paratiisissa jonka nimi on Eurooppa” (suom. J. K. Ihalainen) Hassan Blasim kuvaa pakolaisen näkökulmaa Eurooppaan ja kritisoi sitä, miten täällä suhtaudutaan pakolaisiin. Runossa keskeistä on vastakkainasettelu runon ”sinän” eli pakolaisen ja ”heidän” eli eurooppalaisten välillä. ”Sinä” ei runossa ole aktiivinen toimija, vaan ”he” tekevät hänelle tai häneen liittyen milloin mitäkin. ”Heidän” suhtautumisensa pakolaiseen heittelee äärilaidasta toiseen, mikä johtunee siitä, että välillä mediassa esillä ovat enemmän maahanmuuttovastaiset ja välillä -myönteiset näkökulmat. Runon puhuja ei kuitenkaan erottele ”heidän” joukosta eri näkökulmia, vaan ”sinä” on vain muiden riepoteltavissa ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen kykenemättä vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin: ”Poliitikot juovat punaviiniä hätäkokouksen jälkeen keskustellakseen kohtalostasi. / He etsivät historiasta vastausta siihen, miksi tyttäresi palelee metsän kylmyydessä.”

Jatkuvasti kasvava pakolaisten määrä on puhuttanut jo hyvän aikaa, mutta etenkin pari vuotta sitten alkanut massiivinen pakolaiskriisi sai koko Euroopan helisemään. Kukaan ei ollut valmistautunut niin suureen määrään turvapaikanhakijoita, ja valtiot kinastelevat edelleen keskenään ja itsekseen siitä, mitä kaikille näille ihmisille pitäisi tehdä ja kenen vastuulla he ovat. Tavallisten kansalaisten keskuudessa on myös kuohunut, ja osa ihmisistä on jopa ryhtynyt vapaaehtoiseksi auttaakseen turvapaikanhakijoita. Toisessa ääripäässä puolestaan päätään ovat kohottaneet uusnatsit, jotka Blasimkin runossaan mainitsee. Mielenosoituksia on järjestetty suuntaan ja toiseen. Näin ollen ei ole ihme, että Blasimin runon ”sinä” kokee olevansa pelkkä tahdoton objekti.

Eurooppalaiset mieltävät itsensä mielellään sivistyneiksi. Jos sivistys määritellään tiedon ja kulttuurin kautta, se voikin pitää paikkansa, mutta eikö sivistys kuitenkin ole paljon enemmän? Mielestäni itseään sivistyneeksi kutsuva ihminen, joka ei kuitenkaan osaa asettua muiden asemaan, huijaa vain itseään. Sivistykseen kuuluu olennaisesti tiedon ja kyvyn lisäksi myös halu auttaa vähempiosaisia, ja tässä asiassa hyvin monilla länsimaiden asukkailla olisi parantamisen varaa.

Jos pakolaisten tilannetta tarkastellaan sosiaalipsykologiselta kannalta, ongelmana on lähinnä ihmiselle tyypillinen käyttäytyminen. Ihmiset nimittäin luonnostaan haluavat jakaa muut ihmiset ”meihin” ja ”niihin”. Ryhmään, johon ei itse kuuluta, liitetään herkästi negatiivisia ominaisuuksia, ja positiiviset asiat ”niissä” sivuutetaan tai niitä vähätellään. Ihminen ei kuitenkaan ole pelkkä nukke, joka ei voi ajatuksilleen mitään. Ihmisiä meistä tekee muun muassa se, että pystymme itse ohjaamaan ajatuksiamme, taistelemaan omia ennakkoluulojamme vastaan ja ennen kaikkea näkemään ”turvapaikanhakija”-luokituksen taakse piilotetun ihmisen, jolla on omat kokemukset, ajatukset ja toiveet.

Inhimillisen epätäydellisyyden vuoksi on toki ymmärrettävää, että moni länsimaalainen ihminen pelkää pakolaisvirtoihin liittyvää terrorismin riskiä, etenkin kun muun muassa Isis-järjestö on antanut Euroopassakin peloille aihetta. Sekin on vielä ymmärrettävää, että terrorin lisäksi otsikoihin nousseiden maahanmuuttajien tekemien rikosten vuoksi moni suhtautuu epäilevästi tai täysin kielteisesti maahanmuuttoon ylipäätään. Sitä en kuitenkaan enää ymmärrä, että jotkut mieltävät rikollisuuden ja epärehellisyyden kaikkien tummaihoisten, muslimien tai pakolaisten piirteeksi. Se on puhdasta rasismia, jolle ei ole olemassakaan perusteita saati oikeutusta.

Rasismi on varmasti suurin ongelma tavallisten kansalaisten suhtautumisessa pakolaisiin, mutta toinen etenkin julkisessa keskustelussa ja politiikassa ilmenevä vinouma on se, mitä Blasimkin kuvaa runonsa säkeessä: ”He riisuvat sinulta ihmisyyden keskusteluissa jotka ovat älykkäitä ja veitsenteräviä.” Runon puhujan mielestä pakolaisiin ei siis edes suhtauduta kuin ihmisiin, vaan heitä pidetään yhtenä suurena massana, josta aiheutuu valtiolle päänvaivaa ja rahanmenoa. Ajatus ei ole kaukaa haettu, sillä eräs useimmin vastaan tulevista maahanmuuttoa vastustavista argumenteista on se, että täällä kotimaassakin olisi kyllä rahareikiä ja apua tarvitsevia, joten pitäisihän oman maan kansalaisista huolehtia ensin. Jopa turvapaikanhakijoiden etuja ajavien tärkeimpiin perusteluihin kuuluu, että pakolaisista on pitkällä aikavälillä Suomelle tai muulle kyseessä olevalle valtiolle hyötyä: hehän tuovat tietonsa ja ammattitaitonsa mukanaan, joten työelämään päästessään hekin tuottavat verotuloja ja helpottavat ikääntyvän paikallisväestön aiheuttamaa huoltosuhdeongelmaa. Toki nämä ovat hyviä asioita, mutta eikö ensisijaisesti tulisi korostaa ihmisarvoon perustuvaa auttamisvelvollisuutta?

On muutenkin suorastaan surullista, että niin suuri osa suomalaisistakin vastustaa pakolaisten avustamista ja vastaanottamista. Siitähän on loppujen lopuksi varsin lyhyt aika, kun Suomi itse oli täysin ulkomailta tulevan avun varassa. Sotien jälkeen Suomi oli käytännössä kehitysmaa, jonne tuotiin Yhdysvalloista ja muualta Euroopasta muun muassa vaatteita. Lainaa saimme pienellä korolla suuria summia, eikä Ruotsille tarvinnut maksaa edes takaisin koko summaa. Näistä ei kuitenkaan paljoakaan puhuta kouluissa, vaan suomalaisiin valetaan kansallistuntoa opettamalla, että Suomi selvisi sodista ja niiden jälkeen sotakorvauksista ja jälleenrakentamisesta ihan itse. Ikävä kyllä tämä verottaa suomalaisten empatiakykyä nykyisin sodan kourissa rimpuilevia kansoja kohtaan.

Sen lisäksi, että suomalaisten ja muiden eurooppalaisten pitäisi toimia inhimillisesti ja auttaa hädänalaisia, pitää myös muistaa, että pakolaisetkin ovat ”vain” ihmisiä. Hekin tekevät virheitä, ja heilläkin on ennakkoluuloja, eikä heitä voi siitä sen enempää syyttää kuin meitäkään. Ryhmien välinen kommunikaatio olisi tässäkin asiassa ensiarvoisen tärkeää, mutta viime aikoina se on ollut säälittävän suppeaa. Tällä menolla molemminpuoliset ennakkoluulot vain lisääntyvät.

Eurooppalaiset ovat vuosisatojen saatossa rakentaneet itselleen yhteiskunnan, jossa he saavat keskittyä valittamaan omista ongelmistaan. Marisemme mielellämme ihmissuhteista, Kreikan veloista, Putinista tai naapurin sanomisista. Siitä, mitä kaikille näille pakolaisille pitäisi tehdä. Eivätkö ne voisi pysyä Afrikassa muiden sikäläisten maiden vaivana, jos eivät kerran kotimaassaan halua olla? Se kuulostaisikin varmasti paljon miellyttävämmältä ratkaisulta eurooppalaiselle, joka ei haluaisi poistua mukavuusalueeltaan ja katsoa oman idyllisen hyvinvointiyhteiskuntansa ulkopuolelle.

Niin, ei Eurooppa ole pakolaiselle mikään paratiisi vaan lähinnä sotaan tai nälänhätään verrattuna pienempi paha. Eurooppa on paratiisi vain eurooppalaisille.