Valioesseet 2016: Internetin meemeistä itsensä ihmettelyyn

Suomen Kuvalehti valitsi kevään ylioppilaskirjoitusten helmiä.
Suomen Kuvalehti
Kotimaa 10.7.2016 12:30

Perimmäisiä kysymyksiä kaihtamatta, arvioi valittuja esseitä Olli Löytty, ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen:

Leikin usein ajatuksella siitä, miten vaikkapa ammattikirjoittajat selviäisivät äidinkielen esseekokeesta: Aiheita ei saa tietää etukäteen, aikaa kirjoittaa on kuusi tuntia. Ainoat sallitut lähteet ovat tehtävävihkon aineistot. Kaverille ei saa kilauttaa.

Oheiset neljä esseetä osoittavat, miten asiantuntevia, omaperäisiä ja ajatuksia herättäviä tekstejä abiturientit ehtivät tuossa ajassa kirjoittaa. Tyyliltään valitut esseet ovat keskenään erilaisia, mutta kaikissa niissä pohditaan tekstilajille ominaisia ”perimmäisiä kysymyksiä”.

Yksi suosituimmista aiheista koski internetissä leviäviä meemejä. Vaikka Jussi Toivosen teksti ei noudata hyvän yo-esseen ihannetta siinä, että se selittäisi joka kohdassa itse itsensä, se onnistuu jo otsikostaan lähtien näyttämään peräti tyrmäävästi, miten internet on synnyttänyt oman kieliyhteisönsä omine sanastoineen, kielioppeineen ja vitseineen. Tekstin vaikeus voidaankin ajatella tehokeinoksi.

Eric Hyyppä tarttui tehtävään, jossa piti pohtia Sinikka Nopolan pakinan valossa kysymystä ”Voiko arkea rakastaa?” Hänen kielellisesti vauhdikas esseensä onnistuu sanomaan varsin painavia asioita nykyajan suorituskeskeisestä elämäntavasta.

Aadrita Kar kytkee runoanalyysin oivaltavasti omaan kipuiluunsa kahden kulttuurin välissä. Vertti Luostarisen monipuolista sivistystä uhkuvan esseen aineistona on Frida Kahlon ja Gustave Courbet’n omakuvat ja tehtävänä pohtia nykyajan selfie-kuvia. Itsensä ihmettely onkin yksi kulttuurimme Suuria Kertomuksia.

Olli Löytty


Valioesseet 2016

Aadrita Kar, Helsingin Normaalilyseo

Kuva: Petri Kaipainen

Aadrita Kar. Kuva: Petri Kaipainen

Nouruuden tragedioita

Nuoruus. Monet uskovat, että se on ihmiselämän hankalimpia ajanjaksoja: lukuisat fyysiset ja psyykkiset muutokset, aikuistumisen kipu, identiteetin hajoaminen ja uudelleenrakentaminen. Nuori hajoaa ja palautuu, kasvaa kokonaiseksi ja murtuu tuhansiksi paloiksi tämän lähes vuosikymmenen kestävän taipaleen aikana. Henkisten kasvuvaatimusten lisäksi myös monet ulkoiset paineet vaikuttavat nuorten elämiin. Mutta miten he selviävät niistä, onnistuvat kuoriutumaan itsensä näköisiksi aikuisiksi? Tärkeintä ei kuitenkaan ole lopputulos vaan matka, joka johdattelee nuoren uuteen elämänvaiheeseen, aikuisuuteen.

Yksi nuoruuteen kuuluvia tärkeimpiä asioita on oman identiteetin löytäminen ja sen rakentaminen. Identiteettiä voidaan määritellä seuraavanlaisesti: se on yksilön kokemus siitä, mihin hän tuntee kuuluvansa, olevansa osa jotakin. Siihen pääseminen on ollut sekä itselleni että varmasti lukuisille muille nuorille suorastaan helvetillistä. Juice Leskisen vuonna 1975 ilmestyneestä ”Sonetteja laumalle” -kokoelmasta löytyvä runo ”Rokkaan” kuvaa nuoren identiteetin etsintää rock-musiikin avulla. Kyseistä tyylilajia pidetään vanhemman sukupolven ahdasmielisen maailman vastavoimana, uuden sukupolven vapauttajana. Runossa niin kutsutut ”homekorvat” eivät kestä rock-sukupolven päätöntä menoa, nuorison juuri löytämä vapaus pelottaa ja ahdistaa. Nuoren kapinointi on kaikenkattavaa: kaikelle sanotaan ei, kaiken vastustaminen on ”coolia”. Samalla se on nuoren keino löytää persoonallisuutensa ja identiteettinsä rajat ja hakea myös hyväksyntää ja kannatusta: ”Ne toivoo että rokkaamasta lakkaan, / ja kovasti ne koittaa rokkaamasta estää. / Mut kitaraa mä vieläkin hakkaan / ja tanssin jos vain kengät kestää.”

Leskisen sanoituksia myötäillen olen itsekin löytänyt nuoruudessa itseni parhaiten musiikin avulla. Nuoruuteni pimeimpinä iltoina olen kuunnellut erinäisten punk-bändien kuten Green Dayn ja Linkin Parkin vapauttavia sanoituksia, ilontäyteisinä kesäiltoina taas tanssahdellut purkkapopin rytmeissä. Musiikkia voitaisiin sanoa nuorison kieleksi. Mikäpä muukaan kuvailisi paremmin vanhemman väestön tietämättömyyttä nuorten kasvukivuista kuin peloton ja voimakas rock, punk tai hip-hop uskaliaine riffeineen ja provosoivine sanoituksineen. Musiikkiin kuuluu samaistua, ja tässä tapauksessa samaistun hukassa olevaan Leskisen runon nuoreen, sillä nuoruuden suurimpia tragedioita ei voi olla mikään muu kuin se, etteivät ne ”muut” ymmärrä. ”Minä vastaan maailma” -asetelma on itsellenikin tuttu menneiltä vuosilta, mutta ymmärrän nyt hiukan vanhempana ja viisaampana, että se on vain vaihe, joka ihannoi kapinallisuuden tuomaa adrenaliinipiikkiä, uuden ja ”vaarallisen” omaksumisen mielihyvää. Valitettava ja samalla ironinen totuus tulee kuitenkin olemaan se, että itse vanhempana tulen ylistämään lapsilleni nyky-ajan purkkapopin ja elektronisen tanssimusiikin ihanuutta lapsieni samalla irvistäessä äitinsä vanhanaikaisuudelle.

Mutta jos Leskisen kuvailema nuoruus koskee vain osaa maailman nuorisosta, millaista nuoruutta tämä jäljelle jäävä joukko sitten edustaa? Ovatko he kenties kuuliaisempia tai kokemustensa kovettamia? Merkitseekö rock-musiikki heille yhtä paljon kuin naapurin Petterille? Ei välttämättä. Azem Kurtic osaa kertoa erilaisen tarinan nuoruuden kivuista runossaan ”Hedelmät jotka eivät tuoksu ruudille”. Se on ilmestynyt vuonna 2000 samannimisessä maahanmuuttaja-antologiassa. Runossa kuvattuja nuoren elämän tragedioita ovat sodankäynti sekä siitä seurannut pakolaisuus.

Runon puhuja hämmästelee Suomessa puhtaan ilman tuomaa vapautta, vapautta hengittää ja olla oma itsensä, siis erilaista vapautta kuin mitä Juice Leskinen kuvaa nuoren anarkistin näkökulmasta. Puhuja ihailee Suomen nuorisoa, sillä heillä on ollut mahdollisuus leikkiä ja olla vapaa, toisin kuin hänellä: ”Olen syntynyt Balkanilla, jossa / leikitään pelkästään konekivääreillä.” Millaista identiteettiä Kurtic yrittää luoda runossa ihaillessaan vapauden tuomaa turvaa?

Nuoruuden tragedia Kurticin runokin on, mutta se asettaa hankalan kysymyksen: onko vapauden tavoittelu sittenkin yliarvostettua länsimaissa? Eikö yhteiskunnan normien vastustamisesta johtuva vastarinta olekaan ”tragediaa”? Tässä tapauksessa täytyy muistaa, että nuoret ovat kaikesta huolimatta nuoria. Toiset vastustavat hallinnon vääryyksiä sotimalla, toiset taas julistavat punk-musiikin liberaaliutta pukeutumisellaan. Kaikesta huolimatta oman identiteetin hajoamisen tragedia on sama ympäristöstä ja kansallisuudesta huolimatta. Itse asiassa kumpikin runon puhuja kokee olevansa yksin uuden asian edessä. Maahanmuuttajanuori kamppailee uuden kulttuurin ja uuden ympäristön kanssa, rock-musiikkiin hurahtanut teini taas vanhemman sukupolven kanssa. Millaisia nuoria heistä sitten tulee? Uskallan väittää, että päättäväisiä ja itsenäisiä nuoria. Kun osaa kääntää nuoruutensa vastoinkäymiset puolelleen myöhemmässä elämässään, osoittaa jo hallitsevansa mahtavan taidon olla elämänsä sankari. Vaikeissa olosuhteissa asenne ja maailmankuva ratkaisevat, ja se myös johdattelee nuorta kohti aikuisuutta tulevaisuudessa.

Runoja analysoidessani päädyn pohtimaan omaa elämääni nuorempana. Olen kokenut maahanmuuttajanuorena paljon samaa kuin Kurticin runossa, mutta samalla nuoruuden anarkistisuus on ollut pitkään osa nuoruuttani Leskisen runon tapaan. Ehkäpä siihen on vaikuttanut identiteettini hajanaisuus. ”Rokkaan”-runon raivokas kapinallisuus muistuttaa minua omasta nuoruudestani, kun todistelin vanhemmilleni erilaisen musiikin vaikuttavuutta, mutta samalla se hämmentää samaisella raivokkuudellaan: ”Saatoinko tosiaan olla tuollainen”, päädyn kysymään itseltäni. Kurticin runo taas muistuttaa minua siitä, kuinka paljon olen viimeisen kymmenen vuoden aikana omaksunut uudesta ja vieraasta kulttuurista itseeni, omaan identiteettiini. Aluksi Suomen vapaus tuntui minustakin vieraalta, mutta samalla erittäin vapauttavalta ja jännittävältä. Nykyisin tästä samaisesta vapaudesta on tullut minulle jokapäiväistä, mutta Kurticin kuvailema vieraus on minullekin edelleen tuttua, jokapäiväistä.

Sekä Kurtic että Leskinen ovat onnistuneet tuomaan runoissaan esille nuoruuden olennaisimpia elementtejä, itsensä kadottamista ja löytämistä, uudestilöydetyn identiteetin rakentamista. Vaikka nuoruutta eräänlaisena tragediana ihannoidaankin, ei se sitä minusta täysin ole. Se on matka, jota jokaisen nuoren kuuluisi arvostaa omassa elämässään. Se on matka omine vaikeuksineen ja toiveineen, matka kaikkine mutkine ja oikoteineen, matka kaikkine yllätyksineen. Mutta ennen kaikkea se on matka omaan itseyteen. Jos oman itsensä päätyy laiminlyömään, se vasta suuri tragedia onkin.


Eric Hyyppä, Etelä-Tapiolan lukio

Kuva: Petri Kaipainen

Eric Hyyppä. Kuva: Petri Kaipainen

#ihanaarki?

Mustikanvarvut risahtelevat paljasjalkakenkieni alla. Kipuan kimmoisin askelin jäkälien verhoamalle kallioiselle kumpareelle samalla, kun huhtikuisen ilta-auringon oranssiset säteet viiruttavat jykevien mäntyjen runkoja. Riuhtaisen Samsung-älypuhelimeni trikoohousujeni takataskusta ja hivelen otsahiuksiani verkkaiseen tahtiin. Peukaloni haroo kosketusnäytön kamerapainiketta, ja selfie tallentuu puhelimeni muistiin. Julkaisen kuvan suoraan Instagram-tililläni arjen pienistä iloista humaltuneena. ”#ihanaarki, #blessed”, näpyttelen saatesanoiksi ja hymähtelen ajatukselle muiden kateudesta. Illalla toivun polkujuoksulenkistäni, fysiikan kotitehtävistä ja tiskaamisesta värityskirjaa trendikkäästi tuhertamalla: olen sekä elämyshakuisen että kiireisen arjen mestari. Olen hyvä ihminen.

”- – missä se arki täällä luuraa, haluan heti rakastua”, Sinikka Nopola ironisoi sen sijaan piikikkääseen sävyyn nykyaikaisen lattialämmitysihmisen vimmaa pyrkiä saamaan suurta tyydytystä tavallisesta – joskin varsin elämyshakuisesta – arjesta pakinassaan ”Käytännön ihminen rakastuu” (2012). Humoristisessa mutta erittäin osuvassa tekstissään Nopola rinnastaa parisuhteen ja nykysuomalaisen suhtautumisen arkeen, mikä kuvaa voimakasta tarvettamme kokea tavallinenkin elämä elämänmakuiseksi ja tyydyttäväksi. Nopolan pakinan minäkertoja ei kuitenkaan löydä syvää yhteyttä arjen kanssa, vaikka hän yrittääkin kaivella sitä likapyykkiröykkiöistä ja ystävien neuvoista. Pakina ottaakin kantaa ajankohtaiseen ja värikkääseen keskusteluun hyvinvoinnista ja arjesta, sillä kirjakauppojen tietokirjamyyntiä johtavat wellness-opukset, ja tavallisen elämän kokemuksia syvennetään aktiivisuusmittarien ja värityskirjojen avulla. Vastikään Helsingin Sanomissa julkaistussa esseekokoelman ”Onnellisuudesta” arvostelussakin teoksen kirjoittaja myönsi onnellisuuden kumpuavan juuri rakkaudesta tavallista arkea kohtaan.

Nopolan pakinan mukaan nykyaikainen rakkaus arkeen perustuu pohjimmiltaan ihmissuhteiden ylläpitämisen vaikeuteen: ”Ihmistä ei saa hallintaan. Arjesta sen sijaan saa otteen.” Arki ja turvallinen sinkkuus ovatkin parisuhdetta helpompi valinta: Tinderissä ei tarvitse tyrkyttää itseään, eikä nalkutusta hellan siisteydestä joudu kuuntelemaan. Maaliskuun Kuukausiliitteessä Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen yltyi nimittämään pitkään kestäneitä parisuhteita ”poissaololiitoiksi”, joissa toista loukataan vaikenemalla. Arjen rakastaminen saattaakin monille olla toisen ihmisen rakastamista helpompaa, sillä rakkaus kohdistuu peilistä takaisin tuijottelevaan henkilöön ja omaan kykyyn hallita arkea. Toisaalta Nopolan provosoiva väite parisuhteen korvautumisesta suorittavalla arjella on pakinalle tyypillisesti absurdi, sillä arkea rakastetaan pikemminkin kuin omaa äitiä: tunteet ovat piilotettuja, kunnes tarvitsemansa menettää.

Arjen rakastamisen tavoittelu on kuitenkin koukuttavaa. ”Muokkaa arki itsesi näköiseksi”, Nopola hekumoi pakinassaan ajatuksella arjen kontrolloimisesta. Arki alistuu valtaamme, ja voimme kokea samanlaista tyydytystä hallinnan tunteesta kuin bulimikko, joka survoo sormensa kurkkuun oksennusrefleksin toivossa. Muutaman vuoden takaisen Tiede-lehden artikkelin mukaan pyrimme hallitsemaan arkeamme, ruokaamme ja kehoamme aiempaa tiukemmin, sillä emme voi kontrolloida globalisaatiota, epämääräisiä markkinamekanismeja tai yritysten kilpailukykyä. Niinpä ainoastaan oma kehomme ja tavallinen elämämme jäävät rakastettaviksi ja oman valtamme piiriin. Meidän on siis pakotettava itsemme etsimään arjesta mindfullnessin ja paljasjalkajuoksun kaltaisia elämyksiä, sillä muutakaan emme voi: utooppisten unelmien aika on ohi.

Rakastettavan arjen rakentaminen saa aikaan niin ikään kiireen tunteen, jonka tarjoama endorfiinihumala vain syventää addiktiotamme tavallista elämää kohtaan. Nopolakin pohtii pakinassaan kiireen ja arjen ristiriitaista yhteyttä: ”Oliko rakkauteni sittenkin vain suorittamista?” Toisaalta Nopola korostaa arjen olevan huohottavaa ahertamista: ”työtä, työtä, työtä, tämä on hieno parisuhde!” Rakastamamme arki onkin juuri kiireistä suorittamista, vaikka pakinan retorinen kysymys kyseenalaistaa väitteen. Arki antaa meille mahdollisuuden hekumoida kiireisyydellämme ja tehokkuudellamme – ja sehän on meistä mahtavaa. Parin vuoden takaisessa Kuukausiliitteen artikkelissa suomalaisen ihannekuvaksi piirtyy osuvasti ”monen projektin ihminen”, joka on hoppuisten aikataulujen mestari. Individualistisessa yhteiskunnassamme kaipaamme muiden hyväksyntää ja haluamme päteä tehokkuudellamme, triathlontreeneillämme ja ylityötuntiemme määrällä. Arki onkin meille väline, jolla voimme tyydyttää kilpailuhenkisyyden, jonka luonnonvalinta on meihin juntannut. Rakastamamme kiireinen arki tarjoaa meille niin ikään mahdollisuuden olla pohtimatta kuolemaa, velkakellon tikitystä, ilmastonmuutosta ja ISISin terroria: ”Kiirehdi, kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan.”

Toisaalta arjen rakastamiseen pyrkiminen ahdistaa. Eikö olisikin vain helpompi kieltää arjen arvo ja alkaa suunnitella Ylläksen-matkaa keskelle tykkylumen verhoamia kynttiläkuusia? Nopolan pakinassa ahdistusta lietsovat etenkin ”arjen spesialistit”, jotka keräävät ”alkukesästä ämpärillisen nokkosia ja kuivaavat ne uunissa murskatakseen niitä talvella marjapirtelöiden raudanlähteeksi”. Nopola ironisoi muutenkin osuvasti käsitystämme muiden onnellisesta elämästä: ”ne viikkaavat laulellen pyykkiä, leipovat televisiouutisia katsoessaan iloisesti mokkaneliöitä”. Kateus kannustaakin pyrkimään kohti onnellisen ajan kulissia. Usein emme taidakaan rakastaa itse arkea vaan sitä hykerryttävää tunnetta, jonka saamme, kun julkaisemme Facebookissa tai Instagramissa kuvia vadelmaisen kääretortun leipomisesta tai labradorinnoutajastamme kantarellikeon vieressä. ”Eletään kohta lisää, postaan tämän ensin”, eräs Helsingin Sanomien kolumnisti tokaisi osuvasti ”Facebook-hetkistä”, joilla pyrimme osoittamaan muille olemassaolomme lisäksi menestyksemme. Jo pelkästään elämässä onnistumisen tunteen vuoksi kannattaa rakastaa arkea – tai ainakin ylläpitää kulissia sosiaalisessa mediassa.

Rakkautemme arkea kohtaan onkin usein teeskentelyä, jolla pyrimme uskottelemaan itsellemme ja muille, että olemme onnistuneet elämässämme. Unelmoimme salaa kuitenkin arjen vastakohtana näyttäytyvistä lottovoitoista, kuten Anna-Leena Härkösen romaanissa ”Kaikki oikein”. Nopolan pakinassakaan kertoja ei hurmaannu arjesta, joka ”vain mulkoili vaativana”. Arki näyttäytyykin pakinan loppupuolella kahlitsevana rutiiniröykkiönä, jonka rakkautta emme voi saavuttaa. Tekstin lopulla pakinan kertoja vaihtaakin arjen rakastamisen pyhän kaipuuseen tekstilajille ominaisen absurdisti. Nopolan pakina vaikuttaa siten pohjimmiltaan korostavan, että rakkaus arkea kohtaan kumpuaa hyväksynnän puutteesta nykyajan kilpailuhenkisessä vertailukulttuurissa.

Arjen rakastamisen sijasta haluammekin salaa ostaa lipun Lissabonin yöjunaan ja vapautua hallitsevista rutiineista, kuten romaanin opettaja. Emme kuitenkaan uskalla: jos emme rakasta arkea, emme rakasta elämäämmekään – ja sitä emme voi myöntää. Ja onhan muiden piilokateudellekin niin voimaannuttavaa hykerrellä. Taidanpa lisätä Instagram-julkaisuuni vielä yhden kateutta kirvoittavan hashtagin: ”#ihanaarki, #blessed, #huomennauudestaan, :).”


Jussi Toivonen, Puolalanmäen lukio

Jussi-Toivonen_1

Jussi Toivonen. Kuva: Tatu Lertola

Kaikki teidän otsikko ovat kuulua meille

Viime viikonloppuna törmäsin GilvaSunner-nimiseen YouTube-kanavaan. Vain muutamassa päivässä kanavalle on ladattu satoja videoita, joiden sisältönä on taustamusiikkia tunnetuista videopeleistä. Kappaleet alkavat yleensä normaalisti, mutta muuttuvat pian musiikilliseksi vitsiksi. Useimmissa videoissa kappaleen teema on korvattu Kiviset ja Soraset -televisiosarjan tunnusmusiikilla.

En ole ainoa kanavan löytänyt. ”Korkealaatuiset videopelimusiikkirippaukset” ovat alle viikossa muuttuneet internet-ilmiöksi. Videoille tyypillinen Kiviset ja Soraset -tunnarin käyttö perustuu aiempaan videoon, jossa YouTube-tähti Vinesauce Joel reagoi suurella hämmennyksellä Super Mario -piraattikopiopeliin Grand Dad, jonka päävalikkoikkunassa melodia soi. Korkealaatuiset videopelirippaukset -meemin taustat tunteakseen tulee siis tuntea ainakin Super Mario Bros, Kiviset ja Soraset, Vinesauce Joel ja kohtalainen valikoima videopelimusiikin klassikoita.

Sanan meemi (engl. meme) keksi biologi Richard Dawkins kuvaamaan sosiologisin mekanismein sukupolvelta toiselle periytyviä piirteitä vertailukohtanaan biologisesti periytyvät geenit. Memetiikka selittää geeniperimäämme kuulumattoman informaation säilymisen populaatiossa. Emme ole synnynnäisesti lukutaitoisia. Shakespearen teoksia ei ole koodattu DNA:hamme ja Raamattua ei kukaan tunne kohdussa. Perimme informaation ympäristöstämme, minkä vuoksi sukupolvi toisensa jälkeen lukee ja siteeraa Shakespearea ja Jeesusta. Geeneille analogisesti meemit myös mutatoituvat ajan kuluessa. Siksi hymiöt lasketaan nykyään tekstiksi , ”Kinkkua, anna minä!” voidaan yhdistää Avonin bardin tarinaan Tanskan prinssistä ja avionrikkojien kivittäminen on epäsuosittua jopa maissa, joissa enemmistö on kristittyjä.

Internet-meemeillä on paljon yhteistä Dawkinsin meemi-konseptin kanssa. Niiden ominaispiirteisiin kuuluu nopea mutaatio, mistä esimerkkinä toimii GilvaSunnerin tausta. Suomalaisen internet-kulttuurin merkittävimpiä kontribuutioita kansainväliseen memesfääriin on Spurdo Spärde. Kehnosti piirretty, kovia konsonantteja pehmeillä korvaava, ”:D”-hymiötä väärinkäyttävä karhuhahmo luotiin Kuvalauta-internetyhteisössä pilkkaamaan jonne-varhaisteinikulttuuria. Spurdo Spärde on oiva esimerkki meemien muuttumisesta toisiksi. Spurdo on rujo karikatyyri Pedobear-meemistä: alun perin japanilaisella 2ch-tekstifoorumilla suositusta karhumaskotista, josta 2ch:n englanninkielinen klooni 4chan teki vakiohahmon pedofiliavitseihin.

Internet-meemit ja niiden mutaatiot muistuttavat huumorin lajeista satiiria, pastissia ja parodiaa. Suuri osa meemeistä on parodioita muista meemeistä. Tiettyjen aiheiden sekoittaminen meemeihin voi olla meemi itsessään. Esimerkiksi My Little Pony: Friendship is Magic -animaatiosarjan fanit tunnetaan kyvystä tehdä lähes mistä tahansa internet-ilmiöstä poniaiheinen versio. Joidenkin määritelmien mukaan parodinen mutaatio on välttämätön ehto, jotta ilmiö voidaan edes laskea meemiksi. Esimerkki tiukan parodioidusta meemistä on ”Navy Seal Copypasta”, pitkä teksti, jossa kirjoittaja väittää olevansa Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen sissisotaan (väärin kirjoitettu ”gorilla warfare”, vrt. guerilla) koulutettu eliittitarkk’ampuja, joka uhkaa lisätä hänelle pottuilleen ”pikku nartun” pitkään uhriluetteloonsa. Nokkela meemi-mestari voi vaikka muuttaa viittaukset erikoisjoukoista lukioonsa ja osoittaa solvaukset ylioppilaskokeelle.

Paikallisempien meemien ja inside-vitsien raja on hämärä, kenties olematon. 4chanin /g/- eli teknologiapalstalla on yleisesti tiedossa, että ristiinpukeutuminen parantaa ohjelmointitaitoja. Kukaan ei ole aivan varma, miten tosissaan tieto otetaan, mutta jopa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöasiapalsta /lgbt/:n käyttäjät kysyvät joskus /g/:n apua transvestismiin, usein menestyksekkäästi. ”Ansaohjelmoija”-vitsi on näin itsensä täyttävä profetia. Sekä inside-huumorin että meemien huumori perustuu troopin tunnistamisen kokemukseen. Meemiperäinen vitsi on meemiä tuntemattomalle aivan yhtä kryptinen kuin ”Aa-puu-va!” -huudahdus James Potkukelkka -sketsiummikolle.

Osa meemeistä on kuin Mona Lisa tai Casablanca, joihin voidaan viitata tietäen, että suurin osa yleisöstä tuntee alluusion kohteen. Valtaosa suomalaisista lienee jo törmännyt internetin ulkopuolellekin levinneeseen kuha-meemiin. Virkkeen sivulauseesta sana ”kunhan” korvataan murteellisella sanalla ”kuha” ja ohessa oleva kuvitus näyttää kirjaimellisesti kuhakalan toimimassa sivulauseen mukaisesti. Toiset meemit taas muistuttavat Marina Abramovicin tai Andy Kaufmanin tuotantoa, jossa juonesta ulkopuolella olevan yleisön reaktiot ovat pääosassa. Tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi syötti-copypastat, joissa esitetään tyhmää ja yritetään provosoida joku muu vastaamaan tosissaan.

Meemit ovat internetin populaarikulttuuria. Ne kertovat uuden yhteiskunnan tavoista, yhteiskunnan jossa on miljoonia jäseniä ja informaatio liikkuu ja päivittyy ennennäkemätöntä tahtia. Meemit syntyvät ja kuolevat omalla painollaan, sillä populaarikulttuuri-ikonien väkipakolla tehtailu on yleensä tuhoon tuomittua niin ”tosielämässä” kuin ”sarjassa putkia” (engl. series of tubes). Aika ei ole vielä kertonut, mitkä meemeistä jäävät aikamme ikonisiksi symboleiksi. Internet-meemin käsitteen tunteminen on tänään osa yleissivistystä, olennainen osa medialukutaitoa. Eikö onnistu? Git gud, poista system32, asenna Gentoo. Ebin benis :D


Vertti Luostarinen, Tampereen yhteiskoulun lukio

SK-VerttiLuostarinen-01

Vertti Luostarinen. Kuva: Sara Pihlaja

Itsensä ihmettelyn juurilla

Maailman ensimmäinen selfie syntyi, kun laiha teini-ikäinen poika piirsi itsensä peilistä. Poika tuskin ymmärsi, miten ennenkuulumatonta oli, että taiteilija piirtää kuvan itsestään – muotokuvat olivat tuolloin lähinnä aateliston yksinoikeus. Kun pojasta kasvoi mies, hän jatkoi muiden töiden ohella omakuvien työstöä. Pian taiteilija tunnettiin ympäri Euroopan, ja hänen nimensä, Albrecht Dürer, oli yhtä kuuluisa kuin niiden aatelisten, joita hän maalasi. Kun taiteilija omaksui roolin omien kuviensa erottamattomana osana, kasvoi keskiajasta renessanssi. Omakuvan valtakausi alkoi.

Frida Kahlon ”Omakuva, jossa näkyy piikikäs kaulakoru ja kolibri” on vuodelta 1940. Kahlo asettuu kuvassa ympäristönsä armoille alistuvan kärsijän rooliin. Renessanssin uhmakkuus on tiessään, mutta tapa rakentaa kuvaa symbolisen roolileikin avulla on säilynyt. Viiltävät tappurat luovat alluusioiden kautta uhrin identiteettiä. Jos sama kuva olisi otettu kännykkäkameralla seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, teos eittämättä tuomittaisiin itsetietoiseksi imagon pönkitykseksi. Kautta aikain omakuvien tehtäviin on kuulunut luoda mielikuvia kontekstin avulla: aurinkoinen piknik kelpaa naaman taustaksi paremmin kuin Kelan toimisto.

Dürerin alulle panema muotokuvan vapauttaminen huipentuu selfieissä, jotka ovat samalla myös banalisoineet lajin. Kun kaikilla on mahdollisuus omakuvien luomiseen, ketään ei tunnu enää kiinnostavan niiden tutkiminen. Selfieistä on tullut lähinnä nykyaikaisen narsistisen hybriksen symboli, ei taidemuoto. Taiteen pelisäännöt pätevät kuitenkin monin paikoin myös selfieen.

Pakkomielteemme kasvoihin on selitettävissä elokuvadramaturgialla. Kahlon teos muistuttaa toista vainotun naisen muotokuvaa, elokuvaa Jeanne D’arcin kärsimys, joka luottaa ihmiskasvojen raakaan voimaan tunteiden herättäjänä. Ketään ei kiinnosta noidaksi syytetyn naisen tragedia, ellei häntä henkilöidä lähikuvalla. Samasta syystä me kuvaamme pyramidien ohella myös itsemme katsomassa niitä. Samaistuttava kokija saa eläytymään ja kiinnostumaan.

Kasvojen merkitys korostuu entisestään Gustave Courbet’n omakuvassa Epätoivoinen mies, joka valmistui 1845. Tausta ei anna vihjeitä tilanteesta, läsnä ovat vain taiteilija ja hänen tunteensa. Selfieille tyypillinen henkilökohtaisuus korostuu: keskiössä on minä. Olympiaurheilijoillekin oli tärkeää saada ihka omia kuvia tapahtumasta kännyköillään. Samoin Courbet’n maalauksessa kuva toimii henkilökohtaisena todistuksena jostakin, jota objektiivinen dokumentointi ei voi paljastaa.

Eroa selfieihin osoittaa maalauksen nimi: Epätoivoinen mies. Taiteilija ei tahdo henkilöidä maalausta itseensä, abstrakti tunne on tärkeämpää. Selfieiden merkitys perustuu nimenomaan henkilön persoonaan ja siihen, miten kuva suhtautuu julkiseen minään. Näinä päivinä, kun jokainen on brändi, eivät selfiet voikaan olla olemassa ilman kontekstiaan. Tämä korostuu entuudestaan, kun selfie valjastetaan markkinoinnin ja estetiikan käyttöön: kuvia ei ole tarkoitettu elämään kuin muutaman tunnin, sitten ne hukkuvat virtaan. Kuukauden päästä sisältö on jo merkityksetöntä, vuosisadasta puhumattakaan.

Niin Kahlo kuin Courbet ovat etäännyttäneet omakuvansa itsestään: Kahlo symboliikalla, Courbet anomyymiydellä. Kahlon kasvot ovat kuvassa neutraalit, mutta katsoja tulkitsee ne alistuviksi. Näin hän projisoi teokseen sen, mitä löytää itsestään. Selfiet ovat jo valmiita projektioita ottajastaan. Ne tarjoavat samaistumispinnan ilman tulkintaa. Katsojan rooliksi jää eroavaisuuksien vertailu ottajan ja itsensä välillä. Omakuva paljastaa sen, mikä meissä on yhteistä, selfie sen, mikä on uniikkia.

Selfieiden kautta jäämme aina oman elämämme ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi; ne ovat yhtä etäännytettyjä kuin omakuvatkin. Jatkuvalla kuvaamisella myös estetisoimme kaiken; sosiaalinen media on kuin Midaksen kosketus, joka muuttaa kaikki kokemukset julkisiksi ja merkittäviksi. Selfiet seuraavat meitä jopa vessaan. Andy Warholin ajatus viidestätoista minuutista julkisuutta oli pahasti alakanttiin: valokeila on nykyään läsnä kellon ympäri.

Tein joitakin vuosia sitten kokeilun. Kuvasin neljäsataa selfietä ja latasin ne Instagrammiin. Arkinen tallustus nurmikolla muuttui visuaaliseksi seikkailuksi. Syötettä selaamalla saattoi seurata hetki hetkeltä ilmeideni muutoksia. Sosiaalinen media on mahdollistanut sen, että oikeastaan mikä tahansa voi millä hetkellä hyvänsä muuttua esteettiseksi elämykseksi. Se on arvaamatonta ja ahdistavaa, mutta silti kyse on samasta tunteesta, joka sai erään kolmetoistavuotiaan pojan ikuistamaan peilikuvansa. Ihmetys itsemme mahdollisuuksista on lannistumaton, ja renessanssin henki on läsnä meidän aikamme kuvastossa.

Keskustelu