Tätä on vainoaminen: Riina ja äiti pelkäsivät vuosia Riinan isää

Suomessa vainoamisesta tuli rikos vuoden alussa.
Kotimaa 12.1.2014 08:30
© Tommi Tuomi

Kun Riina oli ala-asteella, hän suunnitteli pakoreittejä. Hän mietti, mistä ovesta hän juoksisi ulos, jos isä yhtäkkiä ilmestyisi koululle.

Ensimmäisenä syyslukukautena isä oli tehnyt niin. Hän oli tullut koululle eräänä aamuna ennen tuntien alkua. Rehtori oli soittanut Riinan äidille ja sanonut, että Riinan kannattaa jäädä tänään kotiin.

Riinan isä Risto oli tullut yllättäen päiväkodille pari vuotta aiemmin ja yrittänyt napata Riinan. Tyttö juoksi ensin leikkimökkiin ja sitten hoitajan syliin.

Isä alkoi repiä Riinaa sylistä, kunnes muut hoitajat ehtivät välin. Kaksi päiväkodin työntekijää tarttui riehujaan ja kaatoi hänet maahan. Kun Riinan äiti Anne ennätti päiväkodille, poliisit olivat jo paikalla.

Riina ei uskaltanut leikkiä pihalla yksin tai toisten lasten kanssa, ellei tuttu aikuinen valvonut heitä. Hän kadehti ystäviään, jotka uskalsivat.

Noin kuudesosaa naisista vainotaan jossain vaiheessa elämää. Annen ja Riinan kohdalla vaino alkoi avioeron ja huoltajuusoikeudenkäynnin jälkeen 1990-luvun alussa. Riina oli silloin kuusi. Oikeus määräsi huoltajuuden äidille ja kaksi tapaamisviikonloppua kuukaudessa isälle. Kumpikin vanhempi valitti tuomiosta hovioikeuteen.

Isä sai tavata tytärtään, vaikka sosiaalityöntekijöiden mielipide oli yksiselitteinen: ei tapaamisia. Niitä oli yritetty aiemmin. Ensimmäisellä kerralla Risto oli käynyt käsiksi entiseen vaimoonsa. Toisella kerralla Riina seisoi talvivaatteet päällä neuvolan tuulikaapissa ja kieltäytyi menemästä isänsä luokse.

Joka toinen viikonloppu kello 10 isä saapui hakemaan lastaan kotoa. Tytär vastusti tapaamisia. Isää oli pitänyt väistellä ja paeta. Kerran Riina ja äiti olivat jo pakenemassa alakerran naapuriin, kun isä heitti heitä rappukäytävässä isolla terrakottaruukulla.

Viisivuotiaana Riina näki isän retuuttavan äitiä hiuksista, hakkaavan ja raiskaavan hänet.

Anne ei avannut tapaamisviikonloppuina ulko-ovea, vaikka Risto huusi ja hakkasi sitä. Välillä miehellä oli mukanaan kavereita. Poliisit kävivät hätistelemässä häntä, mutta usein hän palasi poliisien lähdettyä. Silti oikeus hylkäsi kotirauhan häirinnästä nostetut syytteet.

Riina alkoi kastella vuodettaan, kun tapaamisviikonloput lähestyivät. Tavallisesti äiti ja tytär lähtivät tuttavien luokse tai hotelliin. Tai sitten he yrittivät olla kotona mahdollisimman hiljaa. Aina he eivät uskaltaneet edes vetää vessaa.

Muutaman kerran Risto soitti ovikelloa niin vimmaisesti, että se meni rikki.

”Kuinka moni lapsi tietää, miten ovikello ruuvataan niin, ettei se soi”, Riina kysyy. Hän on nyt parikymppinen.

”Minä tiesin.”

 

Vainoaja saattaa vaikuttaa hyvin innokkaalta tapaamaan lapsensa, sanoo Jaana Kinnunen. Hän tekee Lapin yliopistolla lisensiaatintyötä eron jälkeisestä vainoamisesta ja toimii hankepäällikkönä Viola – väkivallasta vapaaksi -yhdistyksessä.

Kinnusen mukaan lastenvalvojien ja lastensuojeluviranomaisten voi olla vaikea tunnistaa vainoa.

”Vainoaminen voi näyttäytyä hyvänä vanhemmuutena tai kiinnostuksena lasta kohtaan. Ihan kuin etävanhempi haluaisi pitää yhteyttä ja tulla siksi kotiin. Usein hän vetoaa yhteishuoltajuuteen tai tapaamisoikeuteen.”

Vainoaja on yleensä mies, useimmin 30–40-vuotias, ja vainottu hänelle tuttu, tavallisesti entinen kumppani.

Vainoaminen heijastuu silti myös lapsiin.

”On tapauksia, joissa ex-puolisoa vainoava vanhempi on tappanut lapsen lemmikit”, kertoo Helsingin yliopiston kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm. ”Lapset myös aistivat uhrin pelon ja joutuvat pelkäämään toista vanhempaansa.”

 

Kun entinen aviomies ei lakannut häiriköimästä, Anne päätti lopettaa yliopisto-opinnot ja mennä töihin. Hän tarvitsi rahaa.

”Niillä palkoilla olen palkannut juristin ja turvamiehen, maksanut terapiat ja uhkasakot sekä hankkinut meille ruuan pöytään.”

Turvamies vartioi asunnolla joka toinen viikonloppu, jotta äidin ja tyttären ei tarvinnut pelätä. Jos joku soitti ovikelloa, turvamies avasi oven. Sitten hovioikeuden päätös tuli: isälle myönnettiin valvotut tapaamiset turvakodilla.

”Muistan vieläkin, kun sanoit, että nyt minun on pakko mennä tapaamaan isää, koska papereissa lukee niin”, Riina sanoo.

Anne pyyhkäisee etusormilla ripsivärin silmien alta. Koville ottaa, vaikka tapahtumista on melkein kaksikymmentä vuotta.

”Helvetin hovioikeuden päätös pakotti minut tekemään jotain, jonka tiesin vahingoittavan lastani.”

Riinan ja hänen isänsä tapaamiset loppuivat toisen kerran jälkeen.

Turvamies oli vienyt Riinan tapaamiseen. Isä oli ensin valitellut Riinalle yksinäisyyttä ja masennusta, mutta kun hän näki turvamiehen, hän suuttui ja kaappasi Riinan syliinsä. Turvamies alkoi vääntää Riston käsiä irti Riinasta. Nujakassa Risto löi turvamiestä kasvoihin ja puri sormeen, ja turvamies mursi Riston olkavarren.

Riina piiloutui keittiösyvennykseen, mistä sosiaalityöntekijä löysi hänet.

Tapaamisen jälkeen Anne päätti, ettei tyttären tarvitse mennä tapaamisiin. Hän maksaisi uhkasakot.

 

Millaisia suomalaiset vainoajat ovat? Kirjavaa porukkaa.

Kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm tekee parhaillaan kirjaa suomalaisten vainoamiskokemuksista. Tarinoita on kertynyt lähes sata.

Tavallisimmin vainoaminen alkaa parisuhteen päätyttyä, joskus sen toivossa. Parisuhteen loputtua vainoavat yleensä miehet, yksipuolisen sairaalloisen ihastumisen vuoksi naiset.

Vanhempi voi vainota lastaan tai päinvastoin, työkaverille saattaa muodostua pakkomielle kollegastaan. Osalla kirjoittajista vainoaja on naapuri.

Uhrien kertomuksista löytyi myös uusi vainoamisen muoto: työyhteisön tai yrityksen vainoaminen. Irtisanottu työntekijä voi alkaa pelotella esimerkiksi entistä esimiestään.

Vainon kohteeksi joutuu elämänsä aikana 12–16 prosenttia naisista ja 4–7 prosenttia miehistä.

Vainoajien määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta Häkkänen-Nyholm arvioi heitä olevan yli 100 000. Vainoajilla on usein sama tavoite: hyvittää vääryys, jonka he ajattelevat kokeneensa. Usein vainoajilla on persoonallisuushäiriöitä, joita on erittäin vaikea hoitaa. Siksi he eivät pysty samaistumaan uhrin asemaan.

Vainoaminen saattaa täyttää vainoajan koko elämän.

”Hän on kuin tuhopolttaja, joka saa nautintoa siitä, että suunnittelee tuhopolttoa ja hankkii siihen materiaaleja ja välineitä. Myös vainoaja suunnittelee tekojaan ja kokee olevansa kohteen yläpuolella, parempi ja älykkäämpi.”

 

Vainoaja voi seurata, tarkkailla ja uhkailla uhrejaan.

Risto alkoi viipyillä ex-vaimonsa ja lapsensa asunnon lähellä muulloinkin kuin tapaamisviikonloppuisin. Hän istui autossa läheisellä parkkipaikalla tai keinussa leikkipuistossa. Kerran hän seurasi Annen autoa taksilla.

Vainota voi tavoilla, jotka vaikuttavat hyväntahtoisilta tai kummallisilta, mutta pelottavat uhria. Vainoaja voi esimerkiksi lähettää kukka- tai lahjalähetyksiä tai tilata tavaroita uhrin nimellä. Kaikki vainoajat eivät haluakaan vahingoittaa, vaan heillä on pakonomainen tarve päästä tekemisiin uhrinsa kanssa.

Vainoaja saattaa piinata jatkuvasti sähköposteilla, puhelinsoitoilla tai tekstiviesteillä. Tai asentaa haittaohjelman, jonka avulla voi tarkkailla tai saada selville, mitä uhri tekee tietokoneella.

Hän voi myös pahoinpidellä, raiskata, jopa tappaa. Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan puolisonsa surmanneista miehistä lähes neljä viidestä oli vainonnut uhria ennen surmaa.

Noin joka toisessa tapauksessa vainoaja uhkaa uhriaan, joka kolmannessa pahoinpitelee ja joka kymmenennessä tekee seksuaalista väkivaltaa. Keskivertotapauksessa vainoaminen kestää melkein kaksi vuotta.

Suuri osa uhreista pelkää vainoajaansa. Vainotut saattavat olla ahdistuneita tai masentuneita, kärsiä unettomuudesta tai ruokahaluttomuudesta tai lisätä alkoholinkäyttöään. Useampi kuin joka kymmenes ajattelee toistuvasti itsemurhaa.

 

Mutta auttaako [vuoden 2014 alusta voimaan tullut] vainoamislaki uhreja?

Harva turvautuu poliisiin. Koska vainoaja on usein uhrin tuttu, uhri ei tahdo tehdä häirinnästä poliisiasiaa. Uhrit eivät myöskään aina luota siihen, että poliisi uskoisi heitä tai pystyisi puuttumaan vainoon.

Eivätkä uhritkaan välttämättä ymmärrä tulleensa vainotuiksi.

”Uhrit eivät aina osaa nimetä huonoa oloaan ja kokemuksiaan vainoksi, eivätkä siksi osaa hakea apua”, sanoo kriminaalipsykologian tohtori Katja Björklund, joka on väitellyt suomalaisopiskelijoiden vainoa­miskokemuksista.

Helinä Häkkänen-Nyholmin mukaan vainoamislakia tarvitaan. Lähestymiskielto ei riitä, koska sillä yritetään suojella uhria, ei rangaista tekijää.

”Vainoamislaki antaa signaalin, että vainoaminen on rangaistavaa toimintaa. Nyt epäillään, ettei vainoaja teekään väärin, koska vainoaminen ei ole lainvastaista eikä poliisi puutu esimerkiksi toisen seuraamiseen. Pitää myös ajatella, että rangaistusuhalla on joissain tapauksissa ennaltaehkäisevä vaikutus.”

 

Anne selailee kansiota, jossa on psykologinlausuntoja, sosiaalilautakunnan ja neuvolan selvityksiä sekä käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioita. Papereita on parin sentin nippu.

Hän löytää käräjäoikeuden kansliapäätöksen. Siinä lukee, että Riston tapaamisoikeudet evätään. Hän ei saa enää tavata tytärtään.

Oikeuden päätöstä puolsivat lastenpsykologien lausunnot, joiden mukaan tilanne oli lapsen kannalta painajaismainen, eikä vastuuntuntoinen äiti olisi voinut pakottaa lastaan tapaamisiin.

Moneen vuoteen Ristosta ei kuulunut mitään. Sitten Riina sai maistraatista kirjeen.

Hän tuskin uskoi, mitä siinä luki.

Maistraatin virkailija pyysi lupaa luovuttaa salaiset osoitetiedot hänen isälleen. Riina soitti virkailijalle ja kielsi häntä kertomasta isälleen mitään, edes sitä, että oli ottanut Riinaan yhteyttä.

Virkailijan oli vaikea ymmärtää, ettei Riina halunnut olla isäänsä yhteydessä. Isä oli nimittäin antamassa Riinalle 10 000 euroa.

 

Toinen kirje saapui maistraatista jonkin ajan päästä.

Sama maistraatin virkailija kirjoitti, että Riinan isä haluaisi antaa tyttärelleen ennakkoperinnön, ja sen vuoksi virkailija välitti kuoressa olevan kirjeen.

Parisivuinen kirje oli kirjoitettu epäselvällä käsialalla. Siinä isä kuvaili hienoa autoaan ja taidekokoelmaansa. Ennakkoperinnöstä kirjeessä ei lukenut mitään. Sen sijaan isä kertoi, että hän on hyväkuntoinen ja aikoo vielä tutustua Riinaan, vaikka siihen menisi viisikymmentä vuotta.

Riina soitti kädet raivosta täristen maistraattiin.

”Kerroin virkailijalle, että kirjeessä ei puhuttu rahasta mitään, eikä hänen pidä uskoa mitä tekosyitä hyvänsä. Maistraatin tehtävä ei ole auttaa ihmisiä häiriköimään toisia.”

Kuukauden kuluttua Riston asianajaja lähetti kolmannen kirjeen, tällä kertaa Annen ja Riinan kotiosoitteeseen.

He eivät vieläkään tiedä, miten juristi oli saanut osoitteen selville. Jälleen kerran asian­ajajan ja Riinan pitäisi tavata. Luvassa oli paljon rahaa. Riina ei vastannut kirjeeseen.

Riinaa kirje kiukutti, mutta hänen äitinsä se säikäytti.

”Toisaalta on hyvä, että Risto tietää, missä asumme. Hänellä ei ole tänne mitään asiaa tai soitan poliisit”, Anne sanoo.

Toisessa kirjeessä kuvailtu auto näkyi muutaman kerran hiekkakentällä talon lähellä. Rekisterinumeron perusteella auto oli Riston.

Annen asianajaja otti Riston asianajajaan yhteyttä ja uhkasi lähestymiskiellolla, elleivät yhteydenotot loppuisi. Se tehosi.

 

Vainotuksi joutuminen käy kalliiksi ja vaivalloiseksi.

Anne teki lyhennettyä työviikkoa, jotta pystyi saattamaan tyttärensä päiväkotiin ja kouluun ja hakemaan tämän taas iltapäivällä. Äiti ja tytär muuttivat puhelinnumeronsa salaisiksi ja hakivat maistraatista turvakieltoa, joka estää viranomaisia luovuttamasta osoitetietoja ulkopuolisille. Kun Riina valmistui ylioppilaaksi, hänen nimeään ei lukenut lehdessä.

Rahaa kului turvamieheen, terapiaan, oikeudenkäyntikuluihin ja uhkasakkoihin.

”Silti ihmisen pitää käyttää rahansa tällaiseen eikä odottaa, että yhteiskunta maksaa”, Anne sanoo.

Monet joutuvat ottamaan uuden puhelinnumeron, hakemaan oikeudessa lähestymiskieltoa, asentamaan turvajärjestelmät, vaihtelemaan päivittäisiä kulkureittejään ja maksamaan vainoamisesta johtuvia terapia- ja terveydenhoitokuluja. Ruotsalaistutkimuksen mukaan jopa kaksi viidesosaa vainotuista joutuu vaihtamaan asuinpaikkaa.

Kaikki eivät pääse vainoajastaan eroon edes ulkomailla.

Mutta vainoamisesta voi selvitä.

 

Riina istuu olohuoneen sohvalla äitinsä oikealla puolella. Seinällä on viisi Riinan tekemää taulua. Valokuvissa on rakennustyömaa. Valokuvien päälle on liimattu kalvo, johon on piirretty leikkivän lapsen ääriviivat.

Rakennustyömaan paikalla oli ennen leikkikenttä, jolla Riina ja Anne kävivät, kun Riina oli lapsi. Riina ei uskaltanut käydä siellä yksin.

Arkaa lasta ei enää ole. Anne sanoo, että hänen tyttärestään on tullut selviytyjä: kaunis ja lahjakas nainen, joka seurustelee ja menestyy työssään. Jota ei kuseteta.

 

Riinan ja Annen sekä Riston nimet on muutettu.

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 4/2013. Päivitetty 10.1.2013: Tekstistä on poistettu osa, joka käsitteli lakiluonnosta. Eduskunta päätti lokakuussa 2013, että vainoamisen kieltävä laki tulee voimaan vuoden 2014 alussa. Toistakymmentä Euroopan maata kriminalisoi vainoamisen jo ennen Suomea.