Vaaliraha-sarja: ”Jokaisella maalla on sellainen korruptio kuin se ansaitsee”

Kotimaa 12.4.2011 11:00

Vaaliraha-sarjan viidennessä ja viimeisessä osassa dosentti Arto Luukkanen, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa, kirjoittaa yhteenvedon vaalirahan kiemuroista.


”… Jokaisessa maassa – vai pitäisikö sanoa – jokaisella maalla on sellainen korruptio kuin se ansaitsee. Näihin vuosiin saakka on yleisesti uskottu niin täällä kotimaassa kuin myös ulkomailla, että Suomi on korruption osalta maailman puhtaimpia maita. Ja niinpä olemme suorastaan piehtaroineet itsetyytyväisyydessämme… Sehän tässä pahinta, että vaikka suomalainen korruptio on kollektiivista, josta kenenkään ei tarvitse henkilökohtaisesti vastata, vaikka joku päätöksentekijäkin henkilökohtaisesti hyötyy, niin se saattaa hiipien levitä. Se saa aluksi vaatimattomina ehkäpä hyväksyttyjäkin muotoja. Mutta se on pahaa ennustava alku…”

Lainaus Suomen Kuvalehdesta ei ole vuoden 2008 alkaneen vaalirahaskandaalin tiimoilta vaan jo vuodelta 1974. Salanimellä kirjoittava henkilö ei ollut kukaan muu kuin itse tasavallan presidentti – Urho Kekkonen.

Maan johtaja oli kyseisessä kirjoituksessa huolestunut virkamiesten ja puolueiden hämäristä rahoista, poliittisista virkanimityksistä ja erityisesti korruption suomalaisesta muodosta – kollektiivisesta eduntavoittelusta.

Kekkosen lempeän ironian avulla kertomat esimerkit olivat kesyjä. Hän ei paljastanut kansalaisille oman aikansa isoja moraalisia lysähtämisiä – ulkomailta tulevia rahoituslähteitä tai säätiöiden käyttämistä vaalirahoituksen lypsylehminä.

Presidentti ei myöskään hennonut kertoa meille kaikista niistä erilaisista tavoista, joilla tätä vaalirahasirkusta silloin naamioitiin. Tekaistut vaalikirjat, taidemaalausten suoltaminen ja myyminen ylihintaan, ”koulutukseen osallistuminen” ja niin edelleen – kaikki piilovarainhankinnan keinot olivat vuonna 1974 tavallisten kansalaisten näkymättömissä.

Myös harmaan rahan kiemuraiset tiet ensin veronmaksajien taskusta yleishyödyllisiin säätiöihin, sitten vaalitukeen, säätiöistä riippuvaisiin rakennusyhtiöihin ja sieltä takaisin vaalikassaan, jäivät maan päämieheltä kertomatta.

Toisaalta, miksipä Kekkonen olisi halunnutkaan kertoa näistä asioista – hän oli ilmeisen tietoinen ilmiön kattavuudesta ja oli epäilemättä ollut nauttimassa sen hedelmistä. Kuten Kekkonen ivallisesti totesi tässä samassa artikkelissa: ”Rahat ottaa kai yhtä mielellään Vennamo kuin kommunistitkin.”

Valtaa ei pitäisi voida ostaa rahalla

Poliittisen korruption mahdollistavana olettamuksena oli jo vuonna 1974 se, että demokratia tarvitsee rahaa selvitäkseen. Ei ole rikos sinänsä, että puolueet käyttävät rahaa ja jotkut lahjoittavat sitä puolueille.

Kyse on ainoastaan siitä, että rahan tie vallan luokse on oltava transparenttia – näkyvää ja avointa. Kansanedustajan tai valtuustojen edustajien takissa ei saa olla hintalappua, tai jos sellainen on, sen täytyy näkyä pitkälle. Kansanvallan idea ihmisten tasavertaisuudesta toteutuu yhtäläisen äänioikeuden ja vaalijärjestelmän kautta.

Vaalirahaskandaali aloitti uuden lainsäädäntötyön mutta antoi myös vihjeen siitä, että muutoksen on tapahduttava järjestelmän mittaisena. Lainsäädäntö ei voi antaa yksityiskohtaista ohjelistaa poliittisen luottamuksen rakentamiseksi vaan se on kansalaisten tehtävä. Uuden ajattelun on siivottava entisiä rakenteita ja valaistava hämäriä toimintatapoja.

Nollatoleranssi ja ”demokratian syylät”

Uusi vaalirahalainsäädäntö on tervetullut mutta uudistusten olisi mentävä pitemmälle. Myös erilaisten lobbarien tarjoamat edut ja palkintovirat on pystyttävä tuomaan päivänvaloon. Jääviyden tutkinta ja reilun pelin noudattaminen olisi oltava yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Korkeissa viroissa lain tulkinnan olisi siksi oltava vielä ankarampi – yleisen lainkuuliaisuuden ja poliittisen järjestelmän toimimisen takia.

Tämä ns. nollatoleranssi-linja johtuu siitä, että korruptioon missään muodossa osallistuva tai hyväksyvä poliitikko nakertaa sitä poliittisen luottamuksen kulttuuria, johon koko järjestelmä perustuu. Kyse on rikkomuksesta kaikkia suomalaisia vastaan.

Tästä johtuen on selviö, että ne henkilöt, jotka osallistuvat tuleviin vaaleihin ja jotka ovat samaan aikaan epäiltynä tai tutkittavana poliittisesta korruptiosta, kyseenalaistavat koko poliittisen järjestelmämme uskottavuuden.

On tosin selvää, että jokainen on syytön niin pitkään kuin toisin todistetaan. Siitä huolimatta uudessa poliittisessa kulttuurissa pitäisi pelkän perustellun epäilyn riittää kyseisen henkilön pidättäytymiseen poliittisesta toiminnasta niin pitkään kuin asian tutkinta on vielä kesken. Ajatus siitä, että kansalaiset vaaleissa voivat antaa synninpäästön menneistä rötöksistä on absurdi ja pilkkaa kansanvallan perusteita.

Kuva Markus Pentikäinen / Suomen Kuvalehti

Samoin nollatoleranssi-linja merkitsisi myös sitä, että jokainen joka on kerran todettu syylliseksi poliittiseen korruptioon, ei voisi enää pääsääntöisesti tämän jälkeen osallistua valtakunnalliseen päätöksentekoon. Tässä tapauksessa kyse on kirjoittamattomasta säännöstä, jota ei voi kirjoittaa lakiin mutta jonka pitäisi olla 100-prosenttisen selvä jokaiselle kunnialliselle poliitikolle.

Puolue-organisaatioiden rahoittamisen on myös niin-ikään oltava sellaista, että sieltä tulevan ja sieltä menevän rahavirran pitää kestää päivänvaloa. Tämä lienee kaikista hankalin asia suomalaisen korruption kitkemisessä. Puolueet näet syntyivät aikoinaan ajamaan poliittisten ryhmien etuja ja itse asiassa helpottivat korruption etenemistä. Oli helpompaa ja tehokkaampaa tukea vallan yhteenliittymiä kuin jokaista valtiopäiväedustajaa tai kansanedustajaa erikseen.

Toisaalta puolueita myös tarvitaan. Ne ovat demokratialle tarpeellisia ”syyliä”, joiden kautta ihmisten erilaiset poliittiset pyrkimykset kanavoituvat. Toisaalta niiden on muututtava avoimiksi organisaatioiksi, sillä kansalaisten mahdollisuudet poliittiseen keskusteluun ja mielipiteenvaihtoon ovat kasvaneet radikaalisti.

Ulkomaisen rahan selvitysprojekti

Ulkovaltojen harjoittama poliittinen korruptio näyttää liittyneen erottamattomasti oman aikansa suurpolitiikkaan. Kylmän sodan aikana myös pienen Suomen politiikanteosta kannatti maksaa.

Toisaalta, kun rahaa tarjottiin, löytyi sille myös ottajia. Sodankäyneen sukupolven moraalikäsityksissä rahan hankkiminen poliittiseen toimintaan ei ehkä ollut niitä pahimpia rikoksia.

Korruption motiiveissa oli kyse epäilemättä vallankumouksellista innosta ja isänmaallisesta harkinnasta. Poliittisten ryhmien oli kyettävä taistelemaan vastustajaa ts. kommunismia/kapitalismia vastaan tehokkaammin. Moskovan tai CIA:n rahojen hyväksyminen ei siten ollut periaatteessa maanpetturuutta; näille miehille tarkoitus pyhitti keinot. Tämän sukupolven kannalta se oli epäilemättä samaa kuin taistelu pirua vastaan belsebuubin avulla.

Ulkomaisen rahan aiheuttama poliittinen krapula kansakunnalle on vielä tutkimatta. Kansakunnan olisi hyvä saada kriittistä tutkimustietoa kyseisen toiminnan kulttuurisista taustoista ja tosiasiallisista tapahtumista. Muuten asia jää loanheiton tai yksittäisten dokumenttien perusteella tehtävien yleistysten varaan.

Kyse ei ole mistään noitavainosta vaan siitä, että nämä jo kymmeniä vuosia vanhat tapahtumat saisivat ansaitsemansa huomion. Kyseisen tutkimushankkeen rahoituksen pitäisi tulla suoraan valtiovallalta (kuten sotasurma-projekti) ja aikaa sen tekemiseen oli varattava tarpeeksi.

Suomen poliittisen korruption historian selvittäminen auttaisi julkista vallankäyttöä myös uudenlaisen ilmapiirin luomisessa. Ilman perustelua tietoa tai asioiden viileää harkintaa ei voida luoda tätä uutta avoimuuden ilmapiiriä.

Hanke on myös sen verran kunnianhimoinen ja merkityksellinen, että se pitäisi ottaa mukaan mainintana tulevaan hallitusohjelmaan riippumatta siitä mikä on tulevan hallituksen poliittinen koostumus. ”Suomen poliittisen korruption selvitysprojekti” jäisi historiaan epäilemättä valtiomiestekona.

Vaaliraha-sarjassa käytetyt lähteet ja kirjallisuus:
Hokkanen, Kari: Kekkosen maalaisliitto 1950-62. Keuruu 2002.
Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika. Keuruu 2001.
Karjalainen, Ahti – Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri. Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Keuruu 1989.
Kekkonen, Urho (nimimerkillä): Suomalaista korruptiota / T.O.V.K. – Suomen Kuvalehti. – Helsinki. Yhtyneet kuvalehdet. 1974.
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Keuruu 1999.
Lehtinen, Lasse: Virolainen – tasavallan isäntärenki. Juva 1980.
Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. SDP:n ja Urho Kekkosen suhteet 1944-1981. Väitöskirja. Helsinki: Helsinki, 2002.
Nevakivi, Jukka: Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui. Keuruu 1996.
Paasikiven päiväkirjat 1944-1956. Osat I ja II. WSOY. Toimittaneet Yrjö Blomstedt & Matti Klinge. Juva. 1985.
Rautkallio, Hannu: Laboratorio Suomi. Kekkonen ja KGB 1944-1962. Juva 1996.
Rentola, Kimmo: Niin kylmää, että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958. Keuruu 1997.
Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava. 2005.
Sorsa, Kalevi: Muistikuvia, mielikuvia. Keuruu 1995.
Tuominen, Arvo: Ettei totuus unohtuisi. Helsinki 1976.
Vladimirov, Viktor: Näin se oli… Muistelmia ja havaintoja kulissien takaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954-1984. Keuruu 1993.

Vaaliraha-sarjan aiemmat osat

Vapaus maksaa – näin poliittinen korruptio alkoi Suomessa (Suomenkuvalehti.fi 6.4.2011)

Unelma punaisesta Suomesta – ruplat ja dollarit vasemmalle (Suomenkuvalehti.fi 7.4.2011)

Kun suurvaltojen rahaa virtasi Suomen ”poliittisille markkinoille” (Suomenkuvalehti.fi 8.4.2011)

Mihin nojaa Maalaisliitto? (Suomenkuvalehti.fi 11.4.2011)