Urho Kekkonen veti Pekka Peitsenä kovaa linjaa 1942: Mahdollisimman suuri hävitys venäläisille

Adolf Hitler
Teksti
Tapani Ruokanen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Urho Kekkonen kirjoitti nimimerkillä Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä. Millaisia kirjoitukset olivat? Näin kertoo Tapani Ruokanen kirjassaan Turja – kriivari (Otava, 2001):

Pekka Peitsi aloittaa tammikuussa Suomen Kuvalehden kolmannessa numerossa 1942 kirjoittamalla Suomen kansasta, joka voi kuunnella rauhassa vihollisen propagandaa – uskomatta siihen. Radion propagandalähetykset ovat vihollisen hukkaan heitettyä rahaa. Kirjoituksessa puhutaan kovin sanoin Venäjän petollisuudesta ja Suomen kansaa kohtaan suunnitellusta tuhosta.

Seuraavassa numerossa Pekka Peitsi pohtii edelleen propagandaa – nyt venäläisten väitetyistä voitoista saksalaisia vastaan: tilanne ei ole niin loistava kuin venäläiset antavat ymmärtää. Jo seuraavassa numerossa Venäjän ja Saksan taisteluja kommentoidessaan hän myöntää, että “on arkailematta lähdettävä siitä toteamuksesta, että saksalainen armeija on kohdannut siellä vastoinkäymisen”.

Suursodan lopputulos oli jälkimaailman tutkijoidenkin mukaan vielä hämärän peitossa vuoden 1942 alkupuolella. Mukaan olivat tulleet Yhdysvallat ja Japani, joka saavutti Kaukoidässä samanlaisia voittoja kuin Saksa sodan alussa Euroopassa. Afrikassa Saksa menestyi, samoin meritaistelussa. Uutta kesähyökkäystä valmisteltiin idässä.

Pekka Peitsi on vuoden 1942 aikana jokaisen Suomen Kuvalehden numeron johtavan kirjoituksen takana – tuohon aikaan lehdessä ei vielä ole säännöllisesti omaa pääkirjoitusta, vaikka ns. lukijan pääkirjoituksia, eri alojen asiantuntijoiden lyhyitä mielipiteitä, julkaistaan lehden tittelisivulla. Turja hankkii kirjoittajia yhteiskunnan eri ryhmistä ja puolueista – ja laajentaa lehden lukijakuntaa, toteuttaa tehtäväänsä kansallisen yhtenäisyyden vahvistamiseksi. Päätoimittaja Turja pääsee itse helpolla: avustajat tekevät työn, hän raivaa tilat lehtensä sivuille.

Saksa haluaa tappioidensa takia kytkeä liittolaisensa entistä tiukemmin myös poliittiseen talutusnuoraan. Sensuuri ilmoittaa, millaisia linjoja suhteessa mahtavaan aseveljeen tulee Suomessa noudattaa: oli tärkeää, ettei meille suopea mieliala Saksassa pääse kylmenemään – siksi Saksan toimenpiteitä miehitetyissä maissa ei saa arvostella.

Pekka Peitsi arvostelee Englantia Euroopan hajaannuksen synnyttämisestä – se on oman mperiuminsa vaalimisen takia valmis uhraamaan muut. “Ennen kaikkea britit ovat kuitenkin olleet korskeita. He ovat esiintyneet valtiaina, joille itsestään kuuluu maailman herruus. He ovat tahtoneet kaiken, vallan jako ei saanut tulla kysymykseenkään. Niin he ovat uskoneet voivansa pitää kiinni yli maapallon ulottuvasta sirpalevallastaan huomaamatta sitä uhkaavia yhä kasvavia vaaroja.”

Brittien sodanjulistus Suomelle edellisen vuoden lopussa on ollut kova pala. Näistä sanoista kuultaa jo katkeruus siitä, että eurooppalainen perintö hävitetään “merten takana” ja samalla britit auttavat “Euraasiaa eurooppalaisen sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen nujertamiseksi Euroopan omalla maaperällä”.

Tässä helmikuun alussa 1942 julkaistussa kirjoituksessa on ainoa toivo nopea rauha Euroopassa – mutta se tie on suljettu ja kaikki asianosaiset ovat peruuttamattomasti sitoneet itsensä.

Seuraavassa lehdessä Pekka Peitsi valmistaa kansalaisia rauhaan, joka saattaa olla yllättävä: “Niin, rauha. Sitä me kaikki sydämestämme toivomme. Mutta meidän on hyödyllistä jo nyt muistaa, hyvissä ajoin, että tosiasiallinen rauha meidän kohdaltamme voi olla ankaraa ja kovaa aikaa. Se voi olla puutteen ja hädän aikaa, eräässä mielessä kiduttavampaa kuin sota. Sodassa näkee vihollisen ja pääsee siihen käsiksi, jos ei paljain käsin, niin reikäraudan avulla tai puukolla.”

Arvioidessaan Saksan odotettavissa olevaa keväthyökkäystä Pekka Peitsi uskoo, että “kevään sotatoimet, olipa niiden pääsuunta mikä tahansa, ovat alkuna Suomen vapautumiselle jatkuvasta osanotosta suoranaiseen sodankäyntiin”.

Pekka Peitsi on idealisti: hän kuvittelee bolshevistisen Venäjän kukistumisen olevan kaikkien Euroopan maiden etujen mukaista – siksi hän torjuu “rauhanoffensiivit” eli neuvotteluyritykset erillisrauhan aikaansaamiseksi. Kirjoittaja uskoo yhtä aikaa Venäjän tappioon, Suomen mahdollisuuteen irtautua sodasta ja Saksan tavoitteiden jäämiseen odotettua laihemmiksi. Pekka Peitsi on yhä optimisti.

Hyvä esimerkki ryssävihaisesta Pekka Peitsestä on juhannusnumeroon 1942 laadittu kirjoitus “Ei kuku meidän käki ryssälle” (SK 25/1942). Yhdistyneet Karjalat ovat sen mukaan samassa rintamassa muun Suomen kanssa: Suomen Karjala ja entinen Venäjän Karjala, Aunus ja Viena, Itä-Karjala. Suomen Karjala ja Itä-Karjala kuuluvat kirjoittajan mukaan yhteen, kun puhutaan Suomen turvallisista rajoista. Fennoskandian luonnollinen raja kulkee kolmen kannaksen linjaa, yli Karjalan kannaksen Laatokalle, siitä yli Aunuksen kannaksen Äänisjärvelle ja siitä edelleen yli Utkujärven molemmilla puolin olevien kannasalueiden Vienanmerelle. “Rajat on siirrettävä niin, että ne kokoovat yhteen suomalaisen heimon.”

Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä 38/1942 (Hävityksen siunaus): “Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys ja tuho, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan. Jos jatkuva taistelu vielä aiheuttaa sanokaamme kymmenen miljoonan venäläisen liianaikaisen poismenon, saattaa se suorastaan merkitä meille vuosikymmenien rauhaa.”

Sankarillinen takinkäännös

Maaliskuun 3. päivänä 1944 kirjoitettu Pekka Peitsen ehkä kuuluisin artikkeli “Sankarillisesta itsemurhasta” julkaistaan isänmaallishenkisessä Suomen Kuvalehden numerossa: kannessa on kuva helmikuun viimeisenä päivänä kuolleesta presidentti P. E. Svinhufvudista (SK 10/1944). Julkisuuteen on saatettu ehdot, joilla Venäjä on valmis solmimaan rauhan Suomen kanssa. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä ehdot on luonnehdittu kohtuullisiksi ja suopeiksi.

Pekka Peitsen mukaan ne ovat kovat ja mahdottomatkin. Suomi oli pakkotilassa 1940 – nyt ei, ainakaan vielä. Näitä ehtoja suomalainen ei voi hyväksyä millään hinnalla. Mutta Pekka Peitsen päätelmät ovat muuttuneet: voi olla mahdollista, että suurvaltojen sota ei tule samaan sellaista käännettä, joka takaisi meille onnellisen lopputuloksen, ja siinä tapauksessa me joudumme taistelemaan musertavaa ylivoimaa vastaan:

“Jos me kuolemme, olemme me kuolemallamme osoittaneet maailmalle, että ihmiselämä on pieni ja halpa, kun on kysymyksessä isänmaan oikeuden ja kunnian puolustaminen. Olkoon, että hyvin suojassa olevat kansat sanovat tälle tielle lähtemistä itsemurhaksi. Jos se osoittautuu siksi, on se kuitenkin ollut sankarillinen itsemurha. Mutta tämä on huonoin vaihtoehto. Viisaasti tosin teemme, jos varustaudumme juuri huonoimman varalle. Kehitys voi kuitenkin saada uuden suunnan, joka yllättävästi antaa jatkuvalle taistelullemme menestymisen edellytykset. Jos sitä ennen olemme heikkoina luopuneet taistelusta, emme enää voi tarttua uusiin mahdollisuuksiin kiinni.”

Pekka Peitsen mukaan yksityinen ihminen voi uhrata elämänsä, mutta koko kansan elämää ei saa panna peliin yritettäessä torjua tulevaa onnettomuutta: “Kansan säilyminen ja menestys saattavat vaatia noudatettavaksi esim. muita kuin yksityisen kansalaisen kunniakäsitteitä. Kansalle on pyrittävä kaikissa olosuhteissa turvaamaan jatkuva mahdollisuus elämään.”

Pekka Peitsi siteeraa taitavasti ja propagandistisesti Hitlerin Taisteluni-kirjaa, jossa diktaattori toteaa, että diplomatian tehtävä on huolehtia siitä, ettei kansa joudu sankarimaisesti tuhoon, vaan se saadaan käytännöllisellä tavalla säilytetyksi ja pysytetyksi pystyssä. Myös presidentti Hindenburg on esittänyt samanlaisia käsityksiä. Toisin sanoen: kansaa koskevissa asioissa ei saa reagoida samoin kuin meitä itseämme henkilökohtaisesti koskevissa asioissa.

Urho Kekkonen ja Pekka Peitsi ovat kohdanneet toisensa.

Pekka Peitsi vaatii kesäkuun 24. päivänä julkaistussa kirjoituksessaan, että “valtiollisten johtajien, olipa valtiomuoto mikä tahansa, tulee yhtä hyvin osata toimia kansan tahdon mukaisesti kuin siitä riippumattakin” (SK 25/1944). Johtajien on kyettävä määrittelemään kantansa ja maansa kannanotot kysymyksiin, joista maan olemassaolo on riippuvainen: on uskallettava olla itsenäinen – johtaja joka etsii ratkaisunsa vain kansan mielialoista, voi joutua harhateille. Ulkopolitiikan tarkoitus on turvata valtakunnan olemassaolo ja puolustaa sen oikeuksia. Ulkopolitiikka ei ole muuta kuin olosuhteiden ja mahdollisuuksien laskemista.

Heinäkuun ensimmäisessä numerossa (SK 26/1944) Pekka Peitsi kehottaa hyväksymään tosiasiat: valtioelämässä joudutaan tinkimään ja kompromissaamaan – poliittisen taidon ensimmäinen edellytys on se, että hyväksyy tosiasiat. Pekka Peitsi ei väitä, että tämä on hänen viisautensa, vaan häntä isomman ajattelijan. Näin Kekkonen perusteli kantaansa Paasikiveltä kuulemallaan Thomas Macaulayn aforismilla. Seuraavassa lehdessä hän kirjoittaa toisesta rintamasta: liittoutuneet ovat nousseet maihin, mutta odotettavissa on luultavasti useita muita maihinnousuja, uusia rintamia.

Nämä tekstit olivat liikaa: alistumismieliala ärsyttää valtionjohtoa. Urho Kekkosen ulkopolitiikan uusi peruslinja tulee julki.

Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä 41/1944: “Se äkillinen muutos, joka on tapahtunut Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, edellyttää myös muutosta ajattelutavassamme. Kysymyksessä on vaikea sielullinen prosessi eräällä kaikkein kipeimmällä alalla, mikä suomalaiselle voi tulla eteen, suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja venäläisiin.”

Otteet kirjasta Turja – kriivari, joka kertoo Ilmari Turjan elämäntarinan. Turja oli Suomen Kuvalehden päätoimittaja vuosina 1936-1951.

Urho Kekkosen syntymästä tulee 3. syyskuuta kuluneeksi 110 vuotta.