Kisamatka

Urheilujuhlaan voi osallistua myös etänä. Tuomas Kyrö raportoi.

Kotimaa 10.06.2021 18:00
Teksti Tuomas Kyrö kuvitus Jukka Pylväs
© Jukka Pylväs

Tänä lauantaina minun piti istua Kööpenhaminan jalkapallostadionilla. Olisin saapunut jo perjantaina. Vuokrannut polkupyörän, kiertänyt kaupunkia, hörppinyt norsukaljaa.

Olisin muistellut vuoden 1992 EM-kisoja. Leppoisa Tanska pääsi kisoihin, kun Jugoslavia suljettiin hajoamissotien vuoksi kansainvälisestä jalkapallosta. Pelaajat haalittiin kesälomilta kasaan, ja juhliminen jatkui kentällä. Richard Møller Nielsenin valmentama Tanska voitti finaalissa Saksan 2–0.

Suomi ei päässyt lopputurnaukseen.

Olisin myös käynyt katsomassa, vieläkö Christianian vapaakaupunki on paikoillaan. Vierailin siellä viimeksi kesällä 1996, ja sinäkin vuonna pelattiin Euroopan mestaruudesta. Seurasin kisoja Parolannummen varuskunnassa ja Tilkan keskussotilassairaalassa.

Saksa voitti finaalissa Tšekin. Suomi ei päässyt lopputurnaukseen.

Kaksi viikkoa ennen asepalveluksen päättymistä heräsin Kööpenhaminan halvimmasta hotellista. Suihkut käytävällä, lutikat huoneessa. Olin saanut ystävän kanssa viikonloppuvapaan päätteeksi mestariajatuksen: lähdemme niin pitkälle kuin maailmassa ilman passia pääsee, pois huolet, murheet, velvollisuudet.

Onneksi maailman raja sijaitsi Tanskassa ja sotilaskarkuruus jäi kahteen vuorokauteen.

 

En päässyt Tanskaan kesällä 2020. Kisoja siirrettiin vuodella, vaikka ne kulkevat yhä nimellä UEFA Euro 2020.

Peruutin lentoliput, kävin kirjeenvaihtoa hotellin kanssa, jonka mielestä koronavirus ei ollut riittävä syy rahojen palauttamiseen. Kysyin, voinko viettää heidän hotellissaan lain määräämän kahden viikon karanteenin. Saavunko uimalla, mikäli lentoliikenne on tauolla? Pääsimme sopuun. Koko matkaileva maailma vaipui koronahiljaisuuteen.

Arvelin sen loppuvan lyhyeen. Kesällä 2021 pandemia olisi muisto vain ja Suomi etenisi alkulohkosta jatkoon. Mutta keväällä tartuntamäärät lähtivät taas kasvuun.

Kerran elämässä -kokemus muuttui sata kertaa elämässä -kokemukseksi. Peruutin liput, katsoisin kisat kotona ja mökillä.

Onneksi en ole 12-vuotias futisfani, jolle matka EM-kisoihin olisi elämän suunnan määrittävä kokemus. Sen ikäisen aistit, nivelet ja unelmat ovat vielä voimissaan. Heille asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa, kun itsestä tuntuu että viimeinen kerta on jo lähempänä.

Jokainen lentämättä jäänyt matka säästää myös ilmastoa ja polviniveliä.

 

Pyöräilyreittini ohitti peruskorjatun Olympiastadionin Helsingissä. Funktionalismin helmi keskellä kaupunkia. Oikea asia oikeassa paikassa. Puhdas ja orgaaninen rakennus, joka nousee esille ympäristöstään. Mutta onko stadionia olemassa, jos ei ole yleisöä?

Luonto ei tarvitse ihmistä, kansallispuistot huokaisevat helpotuksesta, kun selfiejonot poistuvat. Sen sijaan ihmisen tekemät rakennelmat vaativat käyttäjiä tai ne hiipuvat muistomerkeiksi.

Poikkeusaikana kotoa ei ole lähdetty stadionille, jäähallille tai areenalle. Massat liikkuvat vain mielenosoituksiin. Valko-Venäjän kaduilla on vaadittu viime elokuusta saakka vapautta diktatuurista. Jääkiekon MM-kisojen pääsponsori ilmoitti kiihdyttävänsä pois Minskistä, ja kisat siirtyivät vain Latvian järjestettäväksi. Yhdysvalloissa Trumpin kannattajat ja vastustajat kerääntyivät myös kaduille, samoin Black lives matter -liikettä puolustaneet mielenosoittajat. Urheilijat polvistuivat tyhjille katsomoille.

Suomessa ei pääse katsomoon seuraamaan muiden liikkumista eikä välittömässä läheisyydessä ole merkittävää mielenosoitusta. Siksi täytyy liikkua itse.

Olympiastadionin yhteydessä sijaitsee uudistettu Urheilumuseo. Sisälle ei päässyt, mutta niin paljon kiinnosti, että etsin kotona museon verkkosivut. Sieltä aukesi kokonainen maailma.

 

Jari Litmasen kymppipaita. Hanno Möttölän Atlanta Hawksissa käyttämät pelikengät, koko 52 2/3. Selostaja Pekka Tiilikaisen takki, johon on ommeltu 166 kangasmerkkiä eri urheilutapahtumista.

Ensimmäisellä silmäyksellä Urheilumuseon nettisivujen 3D-esinekokoelma sisälsi odotettua kuvastoa. Sitten huomio kiinnittyi hieman yllättävämpiin urheiluesineisiin. Tapio Rautavaaran rannesuojus, jota hän käytti voittaessaan jousiammunnan maailmanmestaruuden. Kestävyysjuoksija Pekka Päivärinnan lätsä. Infolaatikko kertoi syyn lätsälle, jonka oli ommellut vaimo Merja.

Päivärinta oli nähnyt itsestään kuvia sanomalehdessä. Hänen silloiseen pitkään tukkamalliinsa ilmestyi vauhdissa keskijakaus, joka sai hänet näyttämään omasta mielestään körttiläiseltä.

Lätsä päähän, hiukset peittoon, Lätsä nimeksi.

Samanveroisen myytin aihe olisivat kiekkovahti Jukka Tammen alasuojat, joihin tiivistyy vuoden 1995 Globenin kultajuhlinta.

Valitettavasti niitä ei ole 3D-mallinnettu.

Jään kaipaamaan myös Kalle Jalkasen tekohampaita. Ne lennähtivät häneltä suusta kesken olympiaviestin 1936 Garmisch-Partenkirchenissä. Jalkanen haki hampaat, otti karkuun lähteneen norjalaisen kiinni ja voitti. Niinä aikoina tekohampaat olivat arvokkaammat kuin olympialainen kultamitali.

Urheilumuseossa voisivat olla myös useamman jääkiekkoilijan etuhampaat.

 

Mitä museoon asetetaan? Mitä pitää tehdä, että museoituu? Sinne päätyy luuranko, hapertunut rukinlapa, vanha miekka, fossiili, Marja-Liisa Kirvesniemen toppatakki Calgaryn olympialaisista vuodelta 1988.

Orgaaninen ei enää elä, sitä koetetaan säilöä. Käyttöesineestä tulee näyttöesine.

Vitriiniin suljettu miekka ei valloita. Hääpuku 1700-luvulta ei liity ihmiseen, joka sitä kantoi. Sen kankaasta ja ompeluksista luetaan aikakauden tyypillisyyksiä ja poikkeamia. Paavo Nurmen piikkari ei raavi tiilimurskarataa, etenkin kun se on kullattu. Janne Ahosen mono ei ponnista. Olympiakahvia ei nautita, sitä ihastellaan. Moskovan kisamaskotti Miska ei ole enää leikin asia.

Elämä tapahtuu kuolleiden esineiden välillä. Luonnontieteellisessä museossa huomaa eläinlajien evoluution, kansallismuseossa tai urheilumuseossa kulttuurievoluution. Kalasta tulee kädellinen ja nahka muuttuu muoviseokseksi. Kolmannessa kerroksessa romantiikan aikakausi, neljännessä surrealismi.

Karhun valmistamat jalkapallokengät 1930-luvulta edustavat oman aikansa tuotekehittelyn kärkeä. Tämän päivän ihmiselle ne näyttävät samalta kuin Sommen tai Verdunin juoksuhaudan kuravelliin kuolleen sotamiehen kengät. Joka taas saattoi olla potentiaalinen olympiamitalisti, mutta sitä emme saa koskaan tietää, koska oli tarpeellisempaa käyttää sinappikaasua.

1970-luvulle saakka nahka on hallitseva materiaali niin kengissä, suojuksissa kuin palloissa. Kun potkittiin palloa, potkittiin sialla nautaa. Mikael Forssellin kauden 2006–2007 jalkapallokenkien kohdalla mainitaan, että ne on valmistettu ”kokonaan synteettisestä materiaalista”.

Kuinka paljon kenkä voi enää kehittyä? Tai ehkä öljypohjainen muovi kielletään urheiluvälineistä ja palataan taas nahkaan. Valitseeko luomu-urheilija nimikkosian, jota kasvatetaan lempeästi, kunnes siitä valmistetaan maalivahdinhanskat?

Olemme leikkisiä apinoita, jotka vaihtoivat rystyskävelyn päällystettyihin katuihin ja nilkkaa tukeviin jalkineisiin. Vielä koittaa aika, kun meistä kehittyneempi kädellisten laji siirtää Homo sapiensin kaikkine suorituksineen eläinmuseon puolelle.

 

Skeittilaudat saapuivat omalle asuinalueelleni Pohjois-Helsinkiin 1980-luvun puolivälissä. Eilen piti olla luistimet ja Lämäri-elokuva, yhtäkkiä skeittilauta ja Trashin’-elokuva.

Nyt skeittilaudat ovat Urheilumuseon vitriinissä. Olen kai itsekin museotavaraa.

Vaikken koskaan omistanut lautaa, hetken verran sanasto ja kulttuuri olivat tutut. Vertailtiin renkaiden kovuutta, laakereiden rullaavuutta ja laudan mallia. Yhdysvaltain länsirannikon rentoa meininkiä pyrittiin omimaan kulttuurisesti niin paljon kuin mahdollista. Teknisen työn opettajan mielestä piti tehdä vanerisalkku tai vessapaperiteline. Oppilaat tekivät skeittejä.

Turbo 2 -lautamalli on tuttu minulle, lapsilleni se lienee yhtä koominen esine kuin Amsterdamin olympialaisista tuotu puukenkä. Painija Väinö Ikosen tuliainen, jossa on suomalaisurheilijoiden haalistuneita nimikirjoituksia.

Tänä päivänä Väinö Ikonen nappaisi lentokentän tax-freestä hätäisesti Toblerone-säkin, kolme deodoranttia kahden hinnalla ja legopakkauksen. Perhe olisi tyytyväinen, mutta urheiluhistoriaan ei jäisi jälkeä.

Mikä on tulevaisuuden menneisyyttä?

Varmasti ainakin Patrik Laineen Playstation-ohjain ja Kevin Lankisen hiirenkorville lukema taideromaani. Samalle hyllylle mahtuisivat Pekka Tiilikaisen ja Jere Karalahden piiput. Aikansa kuvia molemmat.

Uudemmista urheilutapahtumista toivoisin kipsivalosta Amanda Rantasen kasvoista sillä hetkellä, kun pallo osui nenään ja lähti kohti Skotlannin maalia.

Ehkä tekoäly vielä kehittää sovelluksen, jonka avulla voi liikkua omissa urheilumuistoissaan kolmiulotteisesti. Tai todistamaan ne vääriksi, koska mikään ei ole yhtä epäluotettava kuin omat muisto, varsinkin, kun aiheena on jalkapallo.

Tällaisia ne ovat.

Hurraavassa yleisömeressä pieni ihminen muuttuu osaksi isoa orgaanista massaa. Maajoukkue on jalkapallo-olion pää ja jalat, kotiyleisö sen ruumis.

Kun kävin ensimmäisen kerran Olympiastadionilla katsomassa HJK:n peliä, olin 130-senttinen. Urheilutapahtuman koon lisäksi kokemukseen vaikuttaa oma koko.

Siltä korkeudelta näki otteluista edessä istuvien selkämykset ja sen ajan muodikkaat niskatukat. Puoliajalla ei ollut kiva seistä suuren kusiseinän edessä.

Kentän taitavin ja luovin pelaaja oli nimeltään Atik Ismail, jalkapallomme Hanoi Rocks. Hän, jonka piti murtautua maailmantähteyteen, mutta lopulta lähempänä oli murtautuminen kioskille. Atik oli mukana jo 1975 alle 18-vuotiaiden EM-kisoissa, missä Suomi hävisi loppuottelussa jatkoajalla Englannille.

Vuonna 1987 olin kasvanut puolitoistametriseksi. Martti Kuusela päätti päävalmentajakautensa 3–0 voittoon Tšekkoslovakiasta. Noihin aikoihin suurin osa maajoukkuepelaajista tuli kotimaan sarjasta, myyttisestä Euroopasta Pasi Rautiainen ja Kari Ukkonen.

Hurraavassa yleisömeressä pieni ihminen muuttuu osaksi isoa orgaanista massaa. Maajoukkue on jalkapallo-olion pää ja jalat, kotiyleisö sen ruumis.

Suomi ei päässyt EM-kisoihin.

Vuonna 1988 lähentelin 160 senttimetriä ja todistin takakaarteessa 4–0 tappiota Länsi-Saksalle.

Suuresti ihailemani Jallu Rantanen ei puskenut palloa tolppaan, hän puski päällään tolppaa. Alempana katsomossa hoilasi vahvasti päihtynyt joukko saksalaisia skinheadeja, joita häiritsi, ettei stadionilla tarjottu olutta. Niinpä he tarjoilivat toisilleen siivuja pilottitakin povitaskuun piilotetuista pulloista.

Vuotta myöhemmin muuri murtuisi, itä tulisi lännen yhteyteen, skinheadien määrä kasvaisi ja Saksa olisi muuttunut jalkapallokoneeksi, jolle kukaan ei mahtaisi mitään.

Suomi ei päässyt jalkapallon MM-kisoihin.

© Jukka Pylväs

On hetkiä, joihin verrataan kaikkea sen jälkeen tulevaa. Ydinpommi Hiroshimaan. John F. Kennedyn murha. Juha Miedon sadasosasekunnin tappio. Vuoden 1997 tapahtumat Suomen maalilla MM-karsinnan viimeisessä ottelussa Unkaria vastaan.

Unkarilaiset seurasivat rauhassa sivussa, kun Suomen pelaajat pallottelivat pallon omaan maaliin. En ollut stadionilla, olin täysikasvuisuuden saavuttaneena kilometrin päässä kotonani Urheilukadulla ja katsoin ottelua televisiosta. Jalkapallo-oliosta oli potkaistu ilmat täydellisesti pihalle.

Suomi ei päässyt MM-kisoihin.

Unkarin maali kuuluisi jonkinlaisena matemaattisena ongelmana Urheilumuseoon. Millaisella todennäköisyydellä pallo voi kimmota x:n jalasta y:n jalkaan niin, että lopputuloksena on eksistentiaalinen tyhjyys.

1990-luvun lopulta 2000-luvun alkuun maajoukkueen pelaajisto parani koko ajan. Useimmilla heistä oli tärkeä rooli merkittävässä eurooppalaisjoukkueessa. Enää ei pitänyt tehdä päivätyötä tehtaalla, jonka jälkeen pääsi tehtaan kentälle harjoittelemaan. Litmanen, Hyypiä, Tihinen, Forssell, neljä Valioliigassa pelannutta maalivahtia. Oli hyviä karsintoja ja oli huonoja karsintoja, mutta yksi pelin perusprinsiippi säilyi muuttumattomana.

Suomi ei päässyt EM- eikä MM-lopputurnaukseen.

Minä tein Mukkulan kirjailijakokouksen jalkapallo-ottelussa maalin Mikael Forssellin syötöstä. Hänestä oli ilmestynyt elämäkerta, joten pelasimme kirjailijoiden joukkueessa kriitikoita vastaan.

Katsomossa ei ollut saksalaisia skinheadeja, siellä oli unkarilaisia esseistejä ja pirkanmaalainen prosaisti.

 

Kahdesta häviäjästä löytyy aina voittaja.

Matkustin Islantiin vuonna 2016 katsomaan MM-karsintaottelua. Tietenkin Islanti voitti lisäajan viimeisellä minuutilla ja epämääräisellä maalilla. Tappion epäoikeudenmukaisuuden myönsivät niin taksikuskit kuin Islannin kapteeni, joka ilmestyi puolen yön jälkeen samaan kapakkaan pelaamaan flipperiä.

He tiesivät, miltä meistä tuntui.

Suomi ei päässyt kisoihin. Islanti pääsi ja pärjäsi.

Vuonna 2019 päädyin vahingossa elokuvaohjaajan kanssa Bosnia-Hertsegovinaan Suomen EM-karsintaotteluun. Matkasimme Sarajevosta Zenicaan ja matkalla pääsin pyhiinvaelluspaikalle. Sarajevon mäkistadionille. Seisoin rapistuneen hyppyrimäen kummulla ja kuvittelin Matti Nykäsen liitämään ylitseni olympiakultaan.

Zenica oli pieni, katkuinen teollisuuskaupunki ja Bosnian jalkapallo-olio todella äänekäs, jymisevä, kaikuva ja pomppiva. Suomi hävisi sen ottelun, mutta jotain oli tapahtunut. Omakin oliomme oli voimissaan.

Vieraalla maalla laulettiin maalivahdin johdolla ”Oi Suomi on niin ihana!”

Suomi pääsi jalkapallon euroopanmestaruuskisoihin.

 

Toukokuun viimeisellä viikolla löydän sähköpostin, jossa ilmoitetaan, että lippuni Tanska–Suomi-otteluun onkin voimassa.

Entä jos sittenkin?

Mahdoton yhtälö. Syksyn kirjan deadline painaa päälle, ei ole mahdollista irtautua jalkapallo-olion osaksi useiksi päiviksi. Toki voisin pakata mukaan kannettavan tietokoneen ja suuret suunnitelmat viimeisen luvun kirjoittamisesta. Mutta tähän ikään mennessä ihmisen on tunnettava itsensä.

”On meillä sauna, viina ja kirves”, kuuluu kannustuslaulun loppu.

Kyllä, ne ovat, mutta missä se tietokone oikein on, kysyisin itseltäni paluulennolla. Ihmettelisin vasempaan käsivarteen ilmestynyttä Teemu Pukki -tatuointia. Haalisin lippua Pietarissa käytävään Venäjä-otteluun.

Siksi laitoin lipun yhteisöpalvelun kautta jakoon, sitä eniten tarvitsevalle.

”Oi Suomi on…”

 

Jalkapallon EM-kisat 11.6.–11.7. Urheilumuseo on avautunut yleisölle. Aukioloajat ja virtuaalinen kokoelma: Urheilumuseo.fi. Kirjoittajan pääsylippu löysi uuden omistajan.

Sisältö