Erja kuuli rajun sananvaihdon...

kirjallisuus

Ranskalainen Marguerite Yourcenar kirjoitti romaania kymmenen vuotta ja hyväksyi tekstistä yhden lauseen. Hän jatkoi vielä parikymmentä vuotta, ja lopulta Hadrianuksen muistelmat oli valmis. Espoolainen Tuija Lehtinen on kirjoittanut 35 vuoden aikana 126 kirjaa.

Teksti
Elina Järvinen
Kuvitus
Jussi Kaakinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Välillä kirjoittaminen oli armotonta. Jonathan Franzen on kertonut siitä jälkeenpäin.

Hän sulkeutui työhuoneeseensa, joka oli karu ja sijaitsi Harlemin itäosassa New Yorkissa.

Hän veti verhot alas ja sammutti valot, pani korviinsa tulpat ja päälle kuulosuojaimet, sitoi silmät. Sitten hän istuutui tietokoneen ääreen.

Hänen ei tarvinnut nähdä näppäimiä. Hän tunsi ne muutenkin.

Hän teki näin, jotta keskittyminen olisi totaalista. Jotta mielestä pyyhkiytyisivät ”kaikki kliseet”.

Franzen oli silloin nelikymppinen kirjailija. Hän oli julkaissut kaksi romaania.

Tätä kolmatta hän kirjoitti neljä vuotta.

Viikkojen kulku oli lannistava.

”Perjantaisin aloin ymmärtää, että se, mitä olin viikon aikana tehnyt, oli huonoa. Yritin hioa sitä ja saada sen hehkumaan, mutta viimeistään neljältä myönsin, että se oli huonoa.”

Näin Franzen sanoi The Guardianissa.

”Kello viiden ja kuuden välillä join vodkaa ja tulin humalaan. Sitten menin päivälliselle, mielessäni kalvava epäonnistumisen tunne. Vihasin itseäni koko ajan.”

Romaani julkaistiin syyskuussa 2001. Sen nimi oli The Corrections, Muutoksia. Siinä oli 570 sivua.

”Muutoksia on riehakas, julma ja tragikoominen tutkielma toiveiden, pelkojen, unelmien ja ongelmien kohtauspaikasta, jota myös perheeksi kutsutaan”, sanotaan suomennoksen takakannessa.

Romaani voitti kaksi kirjallisuuspalkintoa. Se oli Pulitzer-ehdokas, ja siitä suunniteltiin elokuvaa. ”Jonathan Franzenin suuri kirja”, The New York Times kirjoitti.

Lehti kommentoi työprosessiakin. Se oli Franzenin ”mielikuvituksen hinta”.

Seuraava romaani ilmestyi yhdeksän vuotta myöhemmin.

 

Onko sen pakko olla niin ankaraa? Hidasta ja vaikeaa?

”Minulle kirjoittaminen ei ole ollut vaikeaa”, Mari Mörö sanoi muutama vuosi sitten. Häntä haastateltiin kirjoitusopasta varten.

Mörö tosin empi, pitäisikö tällaista edes sanoa. ”Kun pääsääntöisesti kollegat kertovat kuinka vaikeaa se on ja sitä rataa.”

Jos kirjailijalla on vaikeuksia, hän luultavasti ottaa itsensä liian vakavasti, Mörö arvioi.

”Tehdään, eikä vinguta – siitä minä pidän.”

Mari Mörön ensimmäinen romaani nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 1998. Kiltin yön lahjat. Sen jälkeen hän on kirjoittanut kuusi romaania lisää.

Tuija Lehtinen on kirjoittanut moninkertaisesti enemmän. Kun Otava julkaisee katalogin kevään kirjoista – tai kesän ja syksyn – Tuija Lehtinen on sivuilla lähes aina. Kuvakin on joskus sama. Vaalea, pitkä tukka, punainen huulipuna ja auringonpaiste.

Lehtisen seuraava romaani ilmestyy syyskuussa, Pensionaatti Huojuva talo. Se on hänen kolmaskymmeneskolmas romaaninsa. Sitä ennen, kesäkuussa, ilmestyy Saimi ja Selma, kesäkimara. Nuortenkirja numero kahdeksankymmentäyhdeksän.

Ja syksyllä ilmestyy vielä kolmaskin kirja, mutta se on eri katalogissa. Muutama vuosi sitten Lehtinen alkoi kirjoittaa dekkareita Crime Time -kustantamolle. Nyt julkaistaan neljäs.

33 + 89 + 4 = 126

Lehtinen on tehnyt 35 vuoden aikana 126 kirjaa. Enemmän kuin kolme kirjaa vuodessa.

Niitä on myyty yhteensä 800 000 kappaletta.

”Kirjoittaminen on minulle ilo”, hän sanoo.

 

Lasikulho on täynnä kuohuviinipullon korkkeja, yksi jokaisesta kirjasta. ”Kirjoittaminen on minulle ilo.”

Miten se voi olla näin helppoa?

Lehtinen on kirjoittanut lähes kolmekymmentä vuotta samassa huoneessa, omakotitalon siipirakennuksessa Espoossa.

Seinät on vuorattu Lundia-hyllyillä, kirjoilla ja tauluilla. Kaikista omista kirjoista on kahdet kappaleet.

Ylähyllylle on nostettu suuri lasikulho, joka on täynnä kuohuviinipullon korkkeja. Nyt niitä on 123 kappaletta. Kun syksy on ohi, 126.

Pöytä on ikkunan ääressä, verhot ovat auki. Näkyy pihanurmi ja naapuritalon punatiiliseinä.

Lehtinen istuutuu pöydän ääreen joka arkiaamu kello 9. Joskus voi venyä kymmeneen. Hän käy läpi edellisen päivän tekstin, että pääsee ”tunnelmaan mukaan”. Sitten hän alkaa kirjoittaa.

Hän on kirjoittanut kurinalaisesti – ja nopeasti – siitä lähtien kun aloitti. Kun osallistui Kalle Päätalo -novellikilpailuun Oulussa 1979. Lehtinen oli opiskellut viisi vuotta tilastotiedettä ja matematiikkaa, valmistunut ja kyllästynyt. Hän päätti kokeilla, osaisiko kirjoittaa.

Novellikilpailulla oli komea nimi. Se oli Nyyrikin järjestämä. Kalle Päätalo oli avustanut aikanaan Nyyrikkiä, naisten romanttista viihdelehteä, nimimerkillä K. P. Mäkelä.

Lehtinen lähetti kaksi novellia. Toinen sai kunniamaininnan ja toinenkin julkaistiin. Kohta tuli kirje päätoimittaja Vieno Juutilaiselta: Jos vielä kirjoitat lisää, lähetä tänne. Tarvetta oli, sillä lehtiä oli monta. Nyyrikki, Perjantai, Regina. Lukemistosarjat Linna ja Kulta, kaksi lääkärisarjaa.

Lehtinen kirjoitti, joskus kaksi novellia päivässä.

”Kaikki ne otti. Olin aivan innoissani. Hyvänen aika, mä taidan ruveta kirjoittamaan.”

Lehtinen oli Marita Lehti, Sorja Sinisalo, Minna Skog. Nimimerkkejä oli ainakin viisi.

”Marita Lehti oli se, josta tykättiin eniten.”

Lukemistot ovat tallessa nekin. Keltaisissa ja oransseissa muovikansioissa Lundian hyllyllä.

Nyt Lehtinen kirjoittaa dekkaria, sitä, joka ilmestyy syksyllä. Sen kansilehti on kiinnitetty pinssillä ilmoitustauluun. Tornin naakat – Erja Revon tutkimuksia.

On kansi ja on nimi, muttei ole kirjaa.

Kustannusmaailma on mennyt hulluksi, Lehtinen sanoo.

”Kirjakaupat tahtovat tietoja monta kuukautta ennen kuin kirja julkaistaan. Mitä se pitää sisällään ja mikä sen nimi on.”

”Viimeksi Prisma halusi tietää.”

Lehtisen tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että sisällöstä pitää kertoa ennen kuin siitä juuri on edes tietoa. Hän kirjoittaa yhtä kirjaa kolmisen kuukautta. Eikä hän tee tarkkaa synopsista etukäteen.

”Jotkuthan tekee luku kerrallaan. Miettii kauhean tarkkaan.”

”Se sopii heille. Mutta mä tykkään, että teksti saa vapaasti edetä.”

Lehtinen tietää lähtökohdan ja ”suurin piirtein lopun”.

Yleensä kirjoittaminen sujuu. Omat jutut huvittavat. Itsekritiikki ei lannista.

”Juu ei. En ole semmoinen.”

”Haluan, että lukijoille tulee hyvä mieli minun kirjoista. Ei tarvitse olla niin, että nyt minä vakavasti ajattelen tätä kirjaa.”

Kun Lehtinen kirjoittaa, työhuoneessa saavat olla korkeintaan koirat. Radio voi soida hiljaa, somekanavat ovat kiinni. Eikä päivän tekstiä saa nähdä kukaan. ”Se on tabu siihen asti, kun lähetän sen kustannustoimittajalle.”

Toki työpäivän kulusta voisi laatia jonkinlaisen raportin, tätä juttua varten. Päivän vaiheet, käsikirjoituksen kohta, taustatyöt, loppusaldo.

Lehtinen lupaa yrittää. Kaksi päivää kirjan tekoa. Pääsiäisen jälkeinen keskiviikko ja torstai.

Useimmille kirjoittaminen on välillä vaikeaa. ”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla matalalla.”

Miksi se on vaikeaa – niille, joille on?

Risto Niemi-Pynttärillä on siitä käsitys. Hän on Jyväskylän yliopiston tutkija ja opettaja. Hän opettaa luovaa kirjoittamista ja sen tutkimusta.

Niemi-Pynttäri miettii osuvinta termiä. Fiktion maailma ei ole paras, mutta parempaakaan ei nyt löydy.

”Se alue, jossa henkilöhahmot alkavat toimia ja elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan.”

Kirjailijan täytyy rakentaa sellainen. Ja sen jälkeen sinne täytyy siirtyä, päivä toisensa jälkeen.

Siirtymä on se, joka aiheuttaa hankausta. Miten se milloinkin onnistuu, kuinka syvälle pääsee. Tavoittaako kertojan, joka siinä maailmassa puhuu. Se voi olla aivan muunlainen ihminen, vaikka lapsi.

”Kirjoittaja siirtyy toisenlaiseen tajuntaan. Erilaiseen kuin oma arkitajunta.”

Yksi siirtymän merkki on inspiraatio. ”Vanha kunnon inspiraatio”, Niemi-Pynttäri sanoo.

Hänestä se on eräänlainen hallusinaatio, jossa kirjoittaja yhtäkkiä näkee, millainen tuleva teos olisi. Kuva on kirkas ja elävä.

”Mutta sitten kun sitä alkaa tehdä, tulee vaikeuksia.”

Ammattikirjailijat eivät juuri puhu inspiraatiosta, aloittelijat enemmän. Ammattilaiset puhuvat keinoista, joilla oivallukset saa käyttöön. Usein puhutaan myös istumalihaksista.

Tutkijalle se on hankala käsite. Ristiriitainen vähintään.

Kirjoittaminen vaatii istumalihaksia kyllä, mutta eniten siksi, että jaksaa sietää vaikeuksia. ”Sitä ilkeää olotilaa, kun on ratkaistava ongelmia tai työ ei suju.”

”Pelkillä istumalihaksilla ei tehdä hyvää proosaa.”

Niemi-Pynttäri kertoo Victor Hugosta. Kun Hugo kirjoitti 1800-luvun alussa romaania Notre Damen kellonsoittajasta, hän sulkeutui huoneeseensa ja pani ulkovaatteensa lukkojen taakse. Näin hän ei päässyt pakenemaan kirjoittamisen tilannetta.

Romaanin kirjoittaminen ei ole tavallista työtä, eikä siitä pidä sellaisena puhua, Niemi-Pynttäri sanoo. Nykyään puhutaan, liikaa.

”Työn horisontista, puurtamisen näkökulmasta. Ja se on kyllä puutteellinen mielikuva.”

”Suomi on niin työkeskeinen maa.”

Useimmille kirjoittaminen on välillä vaikeaa, välillä helppoa. Erilaisin painotuksin.

”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla liian matalalla.”

”Mutta ei aina. Kyllähän me tiedetään, että joillekin lahjakkuus on vaivatonta ja loistavaa.”

 

Tuija Lehtinen. Kirjoittaminen. Kirjailijat.

Keskiviikko. Tuija Lehtisen työpäiväkirja, osa yksi.

Vähän tuntuu ankealta sulkeutua sisälle. Ulkona on kesäistä. Lämpömittari näyttää 15 astetta.

Työhuoneeseen Lehtinen kuitenkin sulkeutuu. Hän ja koira, ”käppänä Pete”.

Ensin sähköpostin tarkistus, sitten itse asiaan.

Edellisenä päivänä kirja on saanut seuraavia käänteitä:

Erja Repo, eläkkeelle jäänyt rikospoliisi, on ollut iäkkään suomalaistaiteilijan autokuskina. Repo oleilee Ateenassa, sillä hänen miesystävänsä Turo kirjoittaa siellä kirjaa. Erja on vienyt taiteilijan Peloponnesoksen niemimaalle luostariin, jossa tämä on tavannut erään munkin. Tarkoitus on ollut katsoa luostarin ikoneja. Mutta kun taiteilija on paluumatkalla epämääräisen hermostunut, Erja alkaa miettiä, mitä tapaamisella oikein on tapahtunut. Eläkeläispoliisin tuntosarvet ovat herkät.

Talossa, jossa Erja ja Turo asuvat, on muitakin taiteilijoita. Erja ja Turo pyydetään tanssiesitykseen, jossa on mukana kaksi suomalaista…

Lehtinen käy edellispäivän tekstin läpi, muokkaa ”tarpeen mukaan”, pääsee tunnelmaan.

Hän keksii tanssiesitykselle paikan.

Pieni aukio sopivalla paikalla keskustassa, muutama rivi penkkejä, ympärillä tavernoja ja baareja.

Hän selaa Ateenan matkaopasta ja huomaa, että samalla tienoolla sijaitsee kuuluisa maustekatu.

Mainio havainto, sillä Erjan vanha poliisikaveri on pyytänyt tuliaisiksi pari erikoismaustetta. Nyt tiedän, mistä ne löytyvät.

Lehtinen vie Erjan ja Turon ravintolaan odottamaan tanssiesityksen alkua. Ravintolassa istuu naapureita taiteilijatalosta.

Tarkoitus on tehdä heidät lukijalle tutummiksi, jotta myöhemmin alkaa herätä epäilyjä itse kunkin perimmäisistä aikeista.

Puolenpäivän aikaan Lehtinen pitää tauon. Avaa WWF:n luontoliven ja tarkistaa kyy- ja sääksikamerat.

Iloinen yllätys sääksen pesällä: ensimmäinen muna on munittu!

Puoli kahdelta hän syö lounaan. Mies on valmistanut kananreisiä uunipadassa.

Tunnin kuluttua hän palaa työhuoneeseen, tällä kertaa mukana collie.

Teksti etenee vielä jonkin aikaa.

Erityisiä taustatöitä tai nettihakuja hän ei tee. Matkaopas ja kartat riittävät. Lehtinen on ollut aikanaan kuukauden Ateenassa, juuri sellaisessa kirjailijaresidenssissä, josta hän nyt kirjoittaa.

Kello 15.20 hän lopettaa.

Luku tuli valmiiksi, noin 10 000 merkkiä. Kirjan sivuina ehkä 10–12.

Hyvä tinki tälle päivälle.

 

Mihin kuluu kolmekymmentä vuotta?

Kirjailija Riikka Pelo luetuttaa opiskelijoillaan aina saman esseen.

Muistiinpanoja kirjoittamisvaiheesta.

Siinä ranskalainen Marguerite Yourcenar kertoo, kuinka hän kirjoitti Hadrianuksen muistelmat -romaanin. Hän aloitti vuonna 1924. Kymmenen vuotta myöhemmin hänellä oli käsikirjoitus, josta hän hyväksyi lopulta yhden lauseen. ”… niin minäkin alan tajuta kuolemani ääriviivat.” Kirja oli valmis vuonna 1951.

Pelo opettaa proosan kirjoittamista Taideyliopistossa. Hän on julkaissut kaksi romaania. Toinen, Jokapäiväinen elämämme, voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2013.

Pelo lukee esseetä välillä itsekin, ”kun tämä oma hitaus riepoo”.

Silti hän rohkaisee hitauteen. Opiskelijat hätäilevät helposti, luulevat että romaanin tekeminen on nopeampaa kuin se sitten on. Pelo saattaa pitkittää heidän työprosessiaan tahallaan, esittää haastavia kysymyksiä. Voisiko kertojan näkökulmaa vielä tarkentaa, henkilöhahmoja syventää, kieltä tutkia, motiiveja tunnistaa? Voisiko löytää uusia tasoja?

”Syvyyttä, ei pituutta ja mittaa.”

Jos halutaan luoda ”jotain aikaa kestävää ja ainutlaatuista”.

Toki sekin vaihe on, jossa vain kirjoitetaan, yritetään tuottaa tekstiä. Mutta se on materiaalia, jota kirjoitetaan uudestaan.

Pelo itse kirjoittaa kolmatta kirjaansa. Sen nimi on Kaikki elävä, ja se ilmestyy syksyllä. Teos-kustantamon katalogissa sanotaan, että kirja on ”suuri teos ihmisen arvosta”.

Pelo on kirjoittanut sitä vuodesta 2015. Hän oli ajatellut, että tällä kertaa vähempi riittäisi. Pari kolme vuotta.

”Mutta nämä mun prosessit kestää 4–6 vuotta.”

Tai miten sen nyt laskee. Kirjan henkilöt olivat olemassa jo seitsemän vuotta sitten. Teini-ikäinen tyttö, tämän äiti ja paperiton nuorimies. Aura, Ellen ja Alan.

Pelo on pohtinut, mihin aika kuluu. Etsimiseen ja kypsyttelyyn, tiedonhankintaan. Oikeanlaisen kielen löytämiseen. Fiktiivisen maailman rakentamiseen. Tätä työtä hän tekee kirjoittamalla. Hän kirjoittaa paljon koko ajan mutta kirjaan siitä päätyy vain vähän.

Jokainen romaani on hänelle ”nahanluontioperaatio”. Ja myös ”kielenluontioperaatio”.

Pelo on pohtinut sitäkin, miksi aikaa ei saisi kulua.

”Suurin vastus on ehkä tämä aika. Nopeita tuloksia odottava aika.”

 

kirjoittaminen. kirjailijat.

Lehtinen aloittaa kello 9. Keskipäivällä sääksiliveä ja lounas. Kello 16.15 tekstiä on 10 000 merkkiä.

Torstai. Tuija Lehtisen työpäiväkirja, osa kaksi.

Ulkona taas leppeän lämpöistä, mutta ei auta kuin palata Erjan kuvioihin.

Käppänä Peten ja viinirypäleiden kanssa työhuoneelle kymmenen pintaan.

Lehtinen selaa sähköpostit ja ”pyörittelee” keskiviikon tekstit.

Sitten tilanne päälle.

Tapahtuu seuraavaa:

Erja on kuullut parvekkeelta erään pariskunnan rajun sananvaihdon. Sävy oli uhkaava, mutta Erja ei voinut puuttua siihen. Sitä paitsi hän haluaa pitää välimatkaa talon ihmisiin. Hän päättää lähteä Turon kanssa päiväksi lähisaarelle. He ottavat kantosiipialuksen.

Lehtinen miettii saarta.

Mille saarelle he menevät ja mitä siellä tekevät? Täytyy etsiä tietoja saarista.

Kenet he kohtaavat? Jonkun tulevan epäilyksenalaisen täytyy olla siellä, missä ei pitäisi olla.

Luontolive vie huomiota.

Pakko seurata aina välillä. Sääksillä edelleen yksi muna.

Yhdeltä ripeä lounas, sitten takaisin.

Enemmän sekalaisen tiedon etsimistä kuin eilen. Puuduttavaa välillä.

Syhyävätkö sormet vai syyhyävät? Netin sanakirjojen mukaan kahdella y:llä.

Lehtinen ei haluaisi uskoa sanakirjaa.

En ole aina täysin samaa mieltä asioista.

Miksi mielikuva syhyämisestä on vahva?

Erja ja Turo päätyvät lopulta Hydralle, idylliselle kalliosaarelle. Saari ei juuri tarjoa elämyksiä Erjalle, mutta sitten tapahtui jotain yllättävää.

Onnistuin ujuttamaan erään henkilön täysin odottamattomasti paikalle.

Mitä hän teki siellä, on minulle vielä hämärän peitossa, kuten Erjallekin.

Kello 16.15 Lehtinen lopettaa.

Teksti on tänäänkin edennyt 10 000 merkin verran.

 

Tapansa kullakin. Eikä pelkästään kirjailijoilla.

Venäläinen Igor Stravinsky sävelsi. Hän nousi aamukahdeksalta ja jumppasi, sulkeutui työhuoneeseen yhdeksältä. Hän varmisti, että ikkunat ovat kiinni. ”En mitenkään pysty säveltämään, ellen ole varma, ettei kukaan kuule.”

Hän jatkoi tauotta yhteen asti. Oli hänellä inspiraatiota tai ei ollut.

Jos työ ei sujunut, hänellä oli keino.

Hän seisoi hetken päällään.

 

Lähteinä Mason Curreyn Daily Rituals: How Great Minds Make Time, Find Inspiration, and Get to Work sekä Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja. Suomen Kuvalehti on osa Otava-konsernia.