Traumaattinen tapahtuma herättää yhteisöllisyyden – kriisiavusta voi olla haittaa

Marko Hamilo
Kotimaa Tiede 9.12.2012 16:00

Estonian uhreja tuotiin Utön saarelle 28. syyskuuta 1994. Kuva Kimmo Mäntylä / Lehtikuva.

Suomessa on tullut tavaksi päättää jokainen uutinen suuronnettomuudesta toteamukseen, että uhreille on annettu psykologista kriisiapua. Traumaattisten tilanteiden jälkipuinti tuli suurelle yleisölle tutuksi Estonian onnettomuuden jälkeen 1994.

Äkillisen kriisin hoitamiseksi ja traumaperäisen stressihäiriön ehkäisemiseksi on kehitetty erilaisia ryhmämuotoisia interventioita. Niistä tärkein on ammattilaisen vetämä psykologinen jälkipuinti, joka järjestetään muutaman päivän kuluessa traumaattisesta tapahtumasta.

Jälkipuinti otettiin 1990-luvulla käyttöön ennen kuin sen vaikuttavuutta oli tutkittu. Jo ensimmäiset tutkimukset herättivät kuitenkin epäilyn, että järkyttävän tapahtuman käsittely saattaa ennemmin lisätä kuin vähentää ahdistusta ja muuta psyykkistä oireilua myöhemmin.

Tieteellinen näyttö psykologisen jälkipuinnin ongelmista vahvistui. Lääkäriseura Duodecim antoi vuonna 2009 Käypä hoito -suosituksen, jossa todettiin, että traumaperäistä stressihäiriötä ei ole mahdollista ehkäistä traumanjälkeisellä kertaluonteisella jälkipuinnilla.

Suomessa jälkipuinti toteutetaan usein useampana tapaamisena, mikä rajoittaa ulkomaisten tutkimusten yleistettävyyttä. Suomessa käytössä olevasta mallista ei ole laadukasta näyttöä.

Duodecimin katsauksen mukaan ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että useampana tapaamisena toteuttava jälkipuinti eroaisi vaikuttavuudeltaan kertaistunnosta.

Turun yliopiston dosentin Atte Oksasen ja professori Pekka Räsäsen johtamasta uudesta sosiologisesta tutkimuksesta käy ilmi, että psykologinen kriisiapu myös rapauttaa yhteisöllisyyttä.

Turkulaiset tutkivat yhdessä yhdysvaltalaisten kollegoidensa kanssa paikallisyhteisöjen toipumista koulusurmista.

Tutkimusaineisto koostuu paikallisyhteisöissä kerätyistä postikyselyistä sekä asiantuntijoiden ja asukkaiden teemahaastatteluista. Suomesta olivat mukana Jokela ja Kauhajoki, Yhdysvalloista Virginia Techin koulusurmat ja Omahan kauppakeskuksen ammuskelutapaus.

Tutkimustulosten mukaan katastrofien hetkellä yhteisöllisyyden merkitys korostuu entisestään.

Yhteisöllisyyden tunne ja naapuriapu osoittautuivat sekä Suomessa että Yhdysvalloissa hyvinvointia tukeviksi tekijöiksi sekä kriisin aikana että sen jälkeen.

Yhdysvalloissa paikallisyhteisöjen yhteistoiminta korostui traumaattisten tapahtumien jälkeen, mutta Suomessa viranomaiset vaikeuttivat ihmisten yrityksiä kokoontua ja järjestää vapaaehtoisesti keskustelutilaisuuksia. Räsäsen mukaan näin kävi erityisesti Jokelassa.

Yhdysvalloissa kriisiterapiaan osallistuminen vähensi yhteisöllisyyden tunnetta ja vaikutti negatiivisesti hyvinvointiin.

”Olisi tärkeää pitää huolta siitä, etteivät viranomaisten tukipalvelut revi auki yhteisöllisiä siteitä ja sosiaalisia suhteita”, Räsänen sanoo.

”Ihmisiä järkyttävien onnettomuuksien jälkeen paikallisyhteisöille pitäisi antaa mahdollisuus löytää erilaisia epävirallisia kanavia kriisistä toipumiseen.”

Keskustelu

Rahaa on tuhlattavaksi kriisiapuhihin. Julkisuudesss esiintyy kärkkäästi aina se sama traumaturkija tarjoamassa palvelujaan, joka kertoo että tekee väitöskirjaa. Se on ollut teon alla ehkä 20 vuotta. Jos jollakin koululla sattuu jotakin ikävää, niin sen oppilaille voisi antaa tarvittaessa keskusteluapua, mutta liikemiesten lietsomaa rahantekpaniikkia on laajentaa puheita kaikkiin maan kouluihin eli iskostetaan ölapsiin turhia pelkoja sekä tehdään hermoheikkoja säikkyjä. Opeetajien pitäisi ryhdistyä ja torjua erilaiset turhanpuhujat oppilaita vaarantvina.

Jonkun sortin kriisiapu voi olla hyväksi joillekin järkytyksen kokeneille. Itselleni omissa järkyttävissä kokemuksissani (lähimmän työtoverini työtapaturmainen kuolema ja myöhemmin isän itsemurha) tunsin vain ahdistusta jos välittömästi jouduin keskustelemaan asiasta. Pyrinkin välttämään niitä tilanteita. Vasta muutaman viikon yksinäisen pohdiskelun jälkeen olin valmis keskustelemaan tapahtumasta. Tarvetta keskusteluun en silloinkaan tuntenut, mutta enää se ei ahdistanut. Meillä ihmisillä on erillaisia tarpeita vaikeuksista selviytymiseen ja se tulisi ottaa huomioon.