Traumaattinen tapahtuma herättää yhteisöllisyyden - kriisiavusta voi olla haittaa

kriisiapu
Teksti
Marko Hamilo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Estonian uhreja tuotiin Utön saarelle 28. syyskuuta 1994. Kuva Kimmo Mäntylä / Lehtikuva.
Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Suomessa on tullut tavaksi päättää jokainen uutinen suuronnettomuudesta toteamukseen, että uhreille on annettu psykologista kriisiapua. Traumaattisten tilanteiden jälkipuinti tuli suurelle yleisölle tutuksi Estonian onnettomuuden jälkeen 1994.

Äkillisen kriisin hoitamiseksi ja traumaperäisen stressihäiriön ehkäisemiseksi on kehitetty erilaisia ryhmämuotoisia interventioita. Niistä tärkein on ammattilaisen vetämä psykologinen jälkipuinti, joka järjestetään muutaman päivän kuluessa traumaattisesta tapahtumasta.

Jälkipuinti otettiin 1990-luvulla käyttöön ennen kuin sen vaikuttavuutta oli tutkittu. Jo ensimmäiset tutkimukset herättivät kuitenkin epäilyn, että järkyttävän tapahtuman käsittely saattaa ennemmin lisätä kuin vähentää ahdistusta ja muuta psyykkistä oireilua myöhemmin.

Tieteellinen näyttö psykologisen jälkipuinnin ongelmista vahvistui. Lääkäriseura Duodecim antoi vuonna 2009 Käypä hoito -suosituksen, jossa todettiin, että traumaperäistä stressihäiriötä ei ole mahdollista ehkäistä traumanjälkeisellä kertaluonteisella jälkipuinnilla.

Suomessa jälkipuinti toteutetaan usein useampana tapaamisena, mikä rajoittaa ulkomaisten tutkimusten yleistettävyyttä. Suomessa käytössä olevasta mallista ei ole laadukasta näyttöä.

Duodecimin katsauksen mukaan ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että useampana tapaamisena toteuttava jälkipuinti eroaisi vaikuttavuudeltaan kertaistunnosta.

Turun yliopiston dosentin Atte Oksasen ja professori Pekka Räsäsen johtamasta uudesta sosiologisesta tutkimuksesta käy ilmi, että psykologinen kriisiapu myös rapauttaa yhteisöllisyyttä.

Turkulaiset tutkivat yhdessä yhdysvaltalaisten kollegoidensa kanssa paikallisyhteisöjen toipumista koulusurmista.

Tutkimusaineisto koostuu paikallisyhteisöissä kerätyistä postikyselyistä sekä asiantuntijoiden ja asukkaiden teemahaastatteluista. Suomesta olivat mukana Jokela ja Kauhajoki, Yhdysvalloista Virginia Techin koulusurmat ja Omahan kauppakeskuksen ammuskelutapaus.

Tutkimustulosten mukaan katastrofien hetkellä yhteisöllisyyden merkitys korostuu entisestään.

Yhteisöllisyyden tunne ja naapuriapu osoittautuivat sekä Suomessa että Yhdysvalloissa hyvinvointia tukeviksi tekijöiksi sekä kriisin aikana että sen jälkeen.

Yhdysvalloissa paikallisyhteisöjen yhteistoiminta korostui traumaattisten tapahtumien jälkeen, mutta Suomessa viranomaiset vaikeuttivat ihmisten yrityksiä kokoontua ja järjestää vapaaehtoisesti keskustelutilaisuuksia. Räsäsen mukaan näin kävi erityisesti Jokelassa.

Yhdysvalloissa kriisiterapiaan osallistuminen vähensi yhteisöllisyyden tunnetta ja vaikutti negatiivisesti hyvinvointiin.

“Olisi tärkeää pitää huolta siitä, etteivät viranomaisten tukipalvelut revi auki yhteisöllisiä siteitä ja sosiaalisia suhteita”, Räsänen sanoo.

“Ihmisiä järkyttävien onnettomuuksien jälkeen paikallisyhteisöille pitäisi antaa mahdollisuus löytää erilaisia epävirallisia kanavia kriisistä toipumiseen.”