Tolkuton yritys viranomaisilta: Suomalaisille yritettiin tuputtaa karkkipäivää valistuslaululla

SK:n arkistoista: Suomalaiset syövät keskimäärin 14 kiloa karkkia vuodessa.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Syö karkkia vain karkkipäivänä, älä muulloin milloinkaan”, lauloi M.A. Numminen 1970-luvun valistuslaulussa.

Karkkipäivä iskostui suomalaisten mieliin niin, että moni pitää sitä yhä ihanteena: yksi päivä viikossa, jolloin karkkiin saa sortua. Moni myös tuntee tekevänsä syntiä syödessään suklaata arki-iltapäivänä.

Ilouutinen syyllisyyttä poteville: terveysviranomaiset ovat luopuneet karkkipäivästä.

Sekä Hammaslääkäriliitto että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ovat tulleet siihen tulokseen, että on tolkutonta yrittää saada nykysuomalaisia pidättäytymään ja syömään makeisia vain kerran viikossa.

Nykyarvion mukaan suomalaiset syövät karkkia keskimäärin 14 kiloa vuodessa henkeä kohti.

Se tarkoittaa 270 grammaa viikkoa kohti. Määrä tulee täyteen, kun syö vaikkapa puolet isosta karkkipussista ja pari patukkaa.

Karkista on tullut arkista. Sitä myydään kaikkialla, posteissa ja rautakaupoissakin. Tuntuu aivan normaalilta ostaa suklaapatukka maitokauppareissulla.

Lapsetkin tulevat yhä useammin syöneeksi ”sattumakarkkeja” kavereiden syntymäpäivillä tai koulun teema- ja juhlapäivinä.

Siksi nyt ajetaan kohtuutta.

Makeaa voi syödä monta kertaa viikossa, jopa päivittäin, kunhan muistaa pari asiaa.

Ensinnäkään ei pitäisi ahmia liikaa kerralla. Karkea ohje on, että jos ottaa usein, muutama karkki riittää. Vaikka söisi harvoin, koskaan ei kannattaisi ylittää sataa grammaa. Isossa karkkipussissa voi olla jopa 400 grammaa.

Toinen ohje on, että karkit pitää syödä aterian yhteydessä. Siis ensin kunnon ruokaa, sitten hiukan makeaa päälle. Piilopussi työpöydän laatikossa tai jokailtainen herkuttelu tv:n edessä pilaa hampaat ja vie tilaa oikealta ruoalta.

 

Suomalaisten hampaat ovat nykyään erinomaisessa kunnossa verrattuna 1970-luvun kalustoihin. Tuolloin makeisten kulutus oli noussut 1940-luvun nollasta lähes seitsemään kiloon vuodessa henkeä kohti. Luku sisälsi makeiset suklaata lukuun ottamatta, eli todellinen kulutus oli vielä suurempaa.

Alkoi valistus, ja se puri. Kulutus putosi 1970-luvun loppuun mennessä viiden kilon paikkeille. Hampaat alkoivat näyttää paremmilta.

Terveysviranomaiset tuudittautuivat tähän.

1980-luvulla uskottiin vakaasti, että hampaat pysyvät kunnossa, kunhan ihmiset käyvät säännöllisesti hammastarkastuksessa.

Nyt ollaan taas toista mieltä. Tärkeimpiä terveyden kannalta ovat ihmisten arki ja elämäntavat.

1970-luvun valistuslaulu vakuutti, että ”karkkeja voi syödä kerran viikossa, ja silloin vaikka paljonkin”. Tästä ollaan nyt toista mieltä.

Terveyden kannalta tärkeintä on säännöllinen ateriarytmi. Karkin ahmiminen ja aterioiden korvaaminen nameilla on pahasta – ja pahimmillaan karkkipäivän viettäminen johtaa juuri siihen.

Sokerin vaaroista on alettu puhua yhä enemmän. Enää sitä ei pidetä vain hampaiden tuhona tai ylipainon aiheuttajana, vaan moni näkee sen vaaralliseksi elimistölle siinä missä rasvankin. Liika sokeri voi aiheuttaa jopa rasvamaksan.

Yle esitti lokakuussa kanadalaisen dokumentin Sokeroitu totuus, joka vertaa sokeriteollisuutta tupakkateollisuuteen. Dokumentin mukaan sokeripomot ovat vuosikymmenien ajan muun muassa ohjailleet tutkimusta ja mustamaalanneet kriittisiä tutkijoita.

Nyt muotiin on tullut myös täydellinen kieltäytyminen sokerista. Yhä useampi ryhtyy dieetille, jossa lisätty sokeri karsitaan kokonaan ruokavaliosta. Se voi olla hyväksi, mutta paaston ja ahmimisen vuorottelu ei paranna terveyttä.

 

Koska 14 karkkikiloa vuodessa on suomalaisten keskiarvo, syö osa porukasta todellisuudessa namia reilusti enemmän.

Aivan tarkkaa tietoa suurkuluttajista ei ole, mutta näyttäisi siltä, että he ovat lapsia ja nuoria. Ainakin nämä ryhmät saavat turhan ison osan energiastaan lisätystä sokerista, jota tulee karkkien ja limujen lisäksi esimerkiksi jogurteista, mehuista ja muroista.

Suomalaisten suositusten mukaan kymmenen prosenttia päivän energiasta saisi tulla lisätystä sokerista, Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan viisikin prosenttia riittäisi.

Jo parivuotiaana suomalaislasten luku on 14 prosenttia. Myös nuorten ja nuorten aikuisten sokerinkulutus ylittää suomalaisen suosituksen tai on aivan sen tuntumassa. Suurimpia syyllisiä tähän eivät näytä olevan karkit vaan mehut, limsat ja energiajuomat.

Kuluttajaliiton Syö hyvää -nettisivustolta näkee näppärästi, miten helposti suositus ylittyy. Jos aikuinen nainen syö sata grammaa karkkia, samana päivänä ei pitäisi enää syödä edes sokeroitua jugurttia.

Suomessa kiistellään nyt siitä, pitäisikö lisättyä sokeria verottaa ja miten se pitäisi tehdä. Nykyinen makeisvero poistuu 2017 karkeilta ja jäätelöltä, sillä EU-komission mukaan se suosii liikaa kotimaisia tuotteita.

Veron vastustajat eivät usko, että kulutus vähenisi verottamalla tai eivät halua veroa, koska se rankaisee myös kohtuukäyttäjiä.

Esimerkiksi THL taas on tiukasti sitä mieltä, että kansanterveyden takia verotusta pitäisi jatkaa. Se auttaisi pysäyttämään lasten ja nuoten lihomisen. Veron perusta pitäisi THL:n mukaan muuttaa koskemaan juuri lisättyä sokeria. Tasoakin saisi korottaa.

Veron kannattajista moni katsoo, että sokeri on terveydelle vaarallista siinä missä alkoholi ja tupakkakin. Verotetaanhan niitäkin.

Koivun juurella on Ella Kovasen ja Lotta Marjasen vakituinen karkinsyöntipaikka.
Koivun juurella on Ella Kovasen ja Lotta Marjasen vakituinen karkinsyöntipaikka. Kuvat Riikka Hurri © Riikka Hurri

Karkkipäivä metsässä

Lotta Marjanen, 7, panee juoksuksi, ja Ella Kovanen, 8, seuraa.

Lähikaupan asfalttipihan poikki, polkua pitkin heinikkoiseen rinteeseen, muutama metri ylös, vasemmalle ja vielä vähän matkaa.

Siinä se on, karkinsyöntipaikka. Jykevän koivun tyvestä kasvaa paksu juuren alku, kuin pieni penkki. Siihen mahtuu kaksi tyttöä ihan vierekkäin.

Ollaan aivan kaupan vieressä, mutta omassa paikassa, pikkuisen metsän suojassa.

Lotan kädessä on kahiseva, läpinäkyvä muovipussi, ja siellä ovat lauantaikarkit.

Niiden valitseminen kesti. Piti miettiä, ostetaanko omat vai yhteiset karkit. Mihin omat lauantaikarkkirahat, yhteensä neljä euroa, riittävät? Minkä saa jaettua? Mitä tänään tekee mieli?

Vaihtoehtoja oli niin paljon: ”noita söin kesällä, noita kun olin viisi”, ”noita oli siellä synttäreillä”, ”noi on mun lemppareita, ja noi ja noi ja noi”, ”noita oli joulukalenterissa, en tykännyt, annoin sen joka aamu koulumatkalla Ellalle”.

Karkit rapisevat hedelmäpussissa. Tytöt avaavat suklaan. Kullan värisessä pakkauksessa on keksipatukka kummallekin.

Keksi rapsahtaa, suklaa suussa, toffeeta pitää hiukan imeskellä hampaista. Tulee hiljaista, ilmeetkin vakavoituvat. Tytöt istuvat kylki kyljessä.

Karkinsyöntipaikan tytöt keksivät aiemmin syksyllä. Lähimetsään on kiva mennä karkkien kanssa.

Kun ei enää jaksa syödä, voi jättää karkit odottamaan ja juosta polkuja ristiin rastiin. Kun ei enää jaksa enää hyppiä ja pomppia, voi palata istumaan ja syömään karkkia.

Lauantai on Lotan ja Ellan tavallisin karkkipäivä. Voi se olla muukin päivä, yleensä kuitenkin viikonloppuna.

”Mumman luona saa karkkia joka päivä”, Lotta sanoo.

”Vaari tuo joskus suklaapatukan, kun se käy ostamassa tupakkaa”, Ella kertoo.

Koulussakin saa välillä karkkia. Halloween-juhlissa sitä oli niin paljon, että opettaja pani loput säästöön. Syntymäpäivänä voi tarjota karkkia koko luokalle.

Silloin tällöin Lotan äiti heltyy, jos hänelle soittaa iltapäivällä kaupasta ja kysyy, saisiko ostaa jonkun pienen karkin.

Tytöt madaltavat ääntä ja vilkaisevat toisiaan. Kyllä, joskus tulee syötyä vanhemmilta salaakin, koska he molemmat ovat kamalia karkkirohmuja.

Mutta ei usein. Jos löytää rahaa. Tai jos Lotta on myynyt jonkun lelun pienelle tuttavalle ja saanut ylimääräisen euron.

Kotonakin on usein karkkia. Lotan äidillä on kätkö nurkkakaapissa, ja isoveljellä vasta karkkijemma onkin huoneessaan. Yleensä niihin ei kannata koskea.

Ellan isosisarukset piilottavat karkkinsa harmittavan hyvin. Isä on toinen juttu.

”Keittiössä, siinä missä on isot kokkikirjat, on sellainen tyhjä laatikko. Sinne iskä laittaa joskus turkinpippureita. Mustia en syö, mutta punaiset ja vihreät on hyviä.”

Perhe Kuutti, elokuva Jali ja suklaatehdas – ja leffakarkit.
Perhe Kuutti, elokuva Jali ja suklaatehdas – ja leffakarkit. © Riikka Hurri

Parasta on ostaminen

Nurmijärveläinen Kuutin perhe on karkkikaupassa. Irtokarkkisäiliöiden lomassa kulkevat valkoiset kauhat kädessään Laura, 34, ja Mika, 37, sekä tyttäret Neera, 8, ja Aroa, 5.

”Kerätään miehenkokoinen säkki”, Mika kuvaa perheen valmistautumista yhteiseen leffailtaan.

Krokotiileja pitää ottaa ja salmiakkia. Voi ei – punssinapit, Lauran lempparit, ovat loppu! Vaaleanpunaisia mansikkakarkkeja, kananmunakarkkeja, pätkistä, nallekarkkeja… Pussit paisuvat.

Mikalla on lapsuudesta saakka kokemusta suurista karkkimääristä.

”Mä oon eläny namilla”, hän sanoo ja kertoo tarinan:

Kun Mika oli lapsi, perheellä oli tili pienessä K-kaupassa Helsingin Jakomäessä. Erään kerran, kun äiti meni maksamaan kuun ruokalaskua, kassalla odotti yllätys. Mika oli kuukauden aikana ostanut tilille 5 000 markalla karkkia.

Silloin ei kunnian kukko laulanut.

”Sitä oli haettu kassikaupalla ja jaettu kavereille.”

Kuukausi sitten Mika ja Laura päättivät, että liika on liikaa, nyt herkuttelu vähenee. Talveksi on suunniteltu ulkomaanmatkaakin.

”Perfect bikinipari”, Mika kiusoittelee vaimoaan ja keikistelee karkkisammioiden äärellä. Hän on laihtunut neljässä viikossa kuusi kiloa.

Mika ajaa työkseen raitiovaunua. Ennen hän joi työpäivänä helposti puolitoista litraa limsaa.

Karkkiakin kului. On mukava olla ratikan ohjaimissa ja napostella. Kun lähtee reiluksi pariksi tunniksi vaikkapa nelosen reitille, voi ajatella, että siinä samalla hiljalleen nautiskelee suklaata.

”Sitten menee vartti ja levy on loppu, käsi kauhoo tyhjää paperia.”

Laura on ammatiltaan liikunnanohjaaja. Aiemmin hän ohjasi 15 jumppatuntia viikossa.

”Laskettiin työkaverin kanssa, että siinä palaa yli 7 000 kaloria.”

Viime keväänä hän vaihtoi hommia ja sijaistaa nyt hallipäällikköä Helsingissä Malmin uimahallilla.

Toimistossa eivät kalorit pala. Kahvilan herkut kyllä maistuisivat, varsinkin iltapäivisin.

Kun karkkikaupasta mennään kotiin, tytöt syövät ensin makaronia ja jauhelihakastiketta.

”Saanko lisää, koska ruoka on parempaa kuin karkki”, Neera ojentaa lautastaan.

Mikroaaltouunin yläpuolella on perheen erikoisuus: karkkikaappi, jossa on aina karkkia.

Laura nostaa kaapista sinisen viiden litran muovilaatikon. Se on täynnä. Avaamattomia pusseja, kesken jääneitä pusseja, suklaalevyjä, vuoden laatikossa ollutta suklaata ja aivan vasta talteen pantua karkkia.

”Tänne tuo uusikin säkki päätyy melkein kokonaan”, Mika sanoo.

Häntä naurattaa.

”Karkissa se juttu on se ostaminen, ei syöminen.”

Se pätee tyttöihinkin. He saattavat syödä vain muutaman namin pusseistaan ja säästää loput. Eivätkä he käy pitkin viikkoa varkaissa karkkikaapilla – ei tarvitse, koska vatsa täyttyy ruoalla.

No kuka sitten syö karkkikaapista?

Kylässä käyvät Lauran ja Mikan kaverit tietenkin, pussitolkulla.

Hammaslääkäriliiton Hannu Hausen ei syö karkkia.
Hammaslääkäriliiton Hannu Hausen ei syö karkkia. © Riikka Hurri

Ei kiitos, ei maistu

Hannu Hausenille, 71, on turha tarjota karamelliä. Hammaslääkäriliiton asiantuntijalääkäri ei syö makeisia lainkaan.

”Ei vain kerta kaikkiaan maistu.”

Syyksi hän epäilee sitä, että on alkanut uskoa omiin puheisiinsa. Hausen työskenteli sosiaalihammaslääketieteen professorina vuoteen 2010 ja tutki erityisesti sitä, miten karieksen voisi saada hallintaan ja hampaiden reiät ehkäistä.

Syntymäpäivillä hän ottaa kakkua. Joskus kesällä pitkillä reissuilla, kun koiraa ei voi jättää yksin kuumaan autoon ruokailun ajaksi, saattaa tulla syötyä jäätelö samalla kun ulkoiluttaa lemmikkiä.

Karkkiabsolutismi herättää huomiota.

Kun Hausen täytti 70, lapsenlapset olivat tehneet tarua vai totta -visan isoisästään. Väite: ”Ukki söi Rooman-matkalla suklaakarkin.”

Oikea vastaus: Totta!

Ukki söi lentokoneessa yhden makeisen.

Matkasta on vuosia aikaa, mutta erikoiset tapahtumat eivät unohdu.

Hammaslääkäriliiton kokoushuoneen pöydällä on lähdevettä pullossa. Näin pitääkin olla, ei karkkikulhoja eikä limuja kokouspöydillä.

Hampaille pahinta on nimittäin jatkuva nassutus.

Juuri siksi Hausen ei siedä makeisia kokous- ja messupöydillä. Pahinta on se, että kippoja on myös terveyden edistämiseen liittyvissä tapahtumissa. Hausen huomauttelee niistä järjestäjille, sinnikkäästi.

THL:ää hän kehuu. Se järjestää jo ”karkittomia tilaisuuksia”.

Hausen kokee, että hänen tehtävänään on edistää kulttuurista muutosta. Sellainen ei tapahdu nopeasti, ja nyt esimerkiksi kauppa yrittää muuttaa asioita päinvastaiseen suuntaan, saada ihmiset syömään yhä enemmän makeisia.

Erityisen huolissaan Hausen on lapsista ja nuorista.

Kun Suomen Kuvalehdessä oli lasten ohjelmointikouluista kertova juttu (SK 42/2015), jonka kuvissa oli pillimehupurkkeja pöydällä, Hausen kirjoitti heti Kirjeitä-palstalle: ”Pikkulapsille ei pidä tieten tahtoen opettaa, että ohjelmointiin kuuluu sokeristen juomien siemailu työn lomassa” (SK 44/2015).

Lopulta Hausen ei ole kovin suuri kummajainen, vaikka ei makeisia syökään. Iäkkäät miehet ylipäätään syövät lisättyä sokeria vähän, vähemmän kuin muut suomalaiset.

Mutta on Hausenkin kerran ollut lapsi.

Lapsuudenkoti oli Kaarinassa, ja Turusta kulkivat laivat Tukholmaan. Sieltä tihkui karkkia, ja ihanimpia olivat ”Fazerin sekalaiset”.

Pussi on hyvin muistissa. Tokyo-karkit eivät olleet hyviä, ne Hannu vaihtoi aina pois. Mutta yksi oli ylitse muiden, ja se saa vieläkin hymyilemään.

”Se oli Lakta.”

Leila Ronkainen tykkää syödä makeisia ikkunan ääressä, oman huoneen rauhassa Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa Helsingissä.
Leila Ronkainen tykkää syödä makeisia ikkunan ääressä, oman huoneen rauhassa Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa Helsingissä. © Riikka Hurri

Yöpöydän kätkössä

Leila Ronkaisen, 76, yöpöydän pienessä ylälaatikossa on tyhjiä punakeltaisia karkkipapereita. Kettukarkkeja saa Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa aika useinkin, mutta joskus Ronkainen syö makeisia myös salassa hoitajilta.

Vaikka ei se oikein onnistu, ne huomaavat.

”Jaahas, suu käy”, Ronkainen matkii henkilökuntaa ja nauraa hersyvästi päälle.

Yleensä vanhukset saavat herkutella melko vapaasti, sillä muuten paino käy helposti turhan vähiin. Ronkaista täytyy kuitenkin vähän vahtia, sillä hänellä on diabetes. Se todettiin jo hänen ollessaan kolmikymppinen.

Sen lisäksi hänellä on loputon makean himo.

”En voi vastustaa herkkuja.” Silmät siristyvät hymystä.

Iltapäiväkahvilla oli tarjolla hedelmäkakkua. Leivonnaiset ovat Ronkaisen suosikki, mutta karkki ei jää kauas.

”Suklaaseen tulee himo.” Taas alkaa naurattaa: ”Oikein pelottaa, kun joulu tulee.”

Ronkainen on kotoisin pohjoisesta. Hän syntyi Petsamossa, mutta muutti jo pariviikkoisena Rovaniemelle.

1940-luvun sodan jälkeisessä Suomessa oli niukkaa. Sokeri oli luksusta, makeiset lähes ihmeitä. Ronkainen muistelee saaneensa joskus appelsiinia tai palan banaania, myös pyöreät mansikkakarkit ja lakritsin hän tiesi. Kaikki hyvä piti aina jakaa kolmen veljen kanssa.

Eno matkusteli vaimonsa kanssa ja toi tuliaiskarkkeja joskus Tanskasta asti. Ne konvehdit olivat niin pehmeitä ja sulivat suussa.

”Oli makeita!”

18-vuotiaana Ronkainen muutti Rovaniemen Tervolasta Helsinkiin. Hän meni apulaiseksi Pukinmäkeen.

”Ruotsalainen perhe, hienoja ihmisiä”, Ronkainen muistelee. ”Siellä minä nämä kaikki makeat oikein opin.”

Nyt yöpöydän alalaatikko on täynnä haastattelua varten tuotuja suklaita, lakritseja ja hedelmäkarkkeja. Hoitaja lupaa hakea ne talteen ja antaa sopivina annoksina.

Juttu julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehden numerossa 48/2015.