Toisenlaiset luontokuvat: Joka haluaa lähelle lintua, oppikoon lintujen tavoille

Liminkalainen Jari Peltomäki on kuvannut 1970-luvun lopulta asti.
Kotimaa 24.10.2014 05:01
Lapinpöllö.
Lapinpöllönaaras katsoo perheensä pelastajaa. Sillä on kelvoton puoliso, joka ei tuo pesän kahdelle poikaselle ruokaa. Luontokuvaaja on alkanut tuoda. Kuolleita hiiriä, joka ilta kahden kuukauden ajan. Poikaset selviävät lentokykyisiksi. Siikajoki, heinäkuu 2008. © Jari Peltomäki

Joka ryhtyy valokuvaamaan lintuja valmistautukoon todistamaan myös murhenäytelmiä.

Tunturipöllön perässä on ehkä käveltävä 200 kilometriä vaikeassa maastossa vain törmätäkseen yhtä lohduttomaan näkyyn kuin Jari Peltomäki kesällä 2007.

Pöllönpesän ympärillä tunturin varvikossa lojui hengettöminä sekä pulskia sopuleita että nääntyneitä pöllönpoikasriepuja.

Lähellä istui neuvoton pöllökoiras.

Ehkä maakotka oli tappanut sen puolison. Se itse oli jatkanut tunnollisesti pöllöisän velvollisuuksiaan ja kantanut pojilleen ruokaa.

Mutta toisin kuin naaras, se ei ollut osannut pilkkoa sopuleita suupaloiksi.

 

Ensin on hankittava haavekuvia, jos haluaa olla tuhansien digitaalikamerakaulaisten luontokuvaajien ruohikossa jotain ruohoa korkeampaa.

Ani harva palkittu lintukuva syntyy yllättävästä tilanteesta tai odottamattomasta kohtaamisesta. Lintuja liikkuu Suomen suvessa kolmesataa miljoonaa, talvellakin 20 miljoonaa, mutta ne eivät tahdo kohdata meitä. Ne villit.

Niinpä ulkosaariston yössä on maalattava ensin mieleensä näky pyöreästä kuusta ja sitä vasten mustina siluetteina piirtyvästä mustalintujen parvesta. Hankkiuduttava sopivaan paikkaan, lukittava kamera valmiiksi asetetuin säädöin kohti kuuta ja jäätävä tunneiksi odottamaan.

Pohjoisen talvipäivässä on valittava ensin taustamaisema, jonka luonnon suuri lavasteryhmä on kuvaajan iloksi nikkaroinut. Sen edestä sopivan kauniisti kaartuva huurteinen kuusenoksa, jonka viereen kameransa pystyttää. Rusina oksalle, kaukolaukaisin kouraan ja lipettiin.

Kuinka erityistä, ihmettelee kuvan katsoja, että kuukkeli on päästänyt kuvaajan niin lähelle selkänsä taakse. Ja kuinka onnekasta, että kohtaaminen on tapahtunut niin tasapainoisessa maisemassa!

 

Joka haluaa lähelle lintua, oppikoon lintujen tavoille. Sitä ei opi linnunlaulukasetilta sen paremmin kuin ihmisen kieltä oppisi oopperataltioinnista.

Kurki askeltaa aivan erityisen kuvion aina juuri ennen kuin se lähtee lentoon – ja lentoonhan lähdetään yleensä vastatuuleen. Hanhen lähtöä taas ennustaa juuri tietynlainen pään liikuttelu sivusuunnassa.

Korppi juttelee niin monisanaisella kielellä, että sen kurahtaessa haaskalla luontoihminen tietää katsomattakin, mikä peto paikkaa nyt lähestyy.

Mutta jotain ne näkevät, mitä me emme näe. Kuten ultravioletin valon. Haukka voi havaita ilmasta myyrien reviirien hajumerkit, sillä myyränpissa heijastaa ultraviolettia.

Ne kuulevat mitä me emme. Metson soidinlaulu on ihmisen mielestä kummallisen hiljainen, mutta ihmiskorvan tavoittamattomissa metso mylvii kaukaisille koppeloille myös matalia infraääniä.

Eläinfysiologit ovat esittäneet, että linnut näkevät, mahdollisesti todellakin näkökentässään, sekä maan magneettikentän voimaviivat että niiden kulman maanpintaan nähden. Se selittäisi, miksi muuttolinnuilla tuntuu aina olevan käsitys sijainnistaan maapallon pinnalla.

Sellaisen yliluonnollisen aistin turvin kelpasi hirmuliskojen sukulaisten kuljetella muinaissuomalaistenkin sieluja tuonpuoleiseen.

 

 

Linnun elätti

Liminkalainen Jari Peltomäki, 49, on tarkkaillut ja kuvannut lintuja 1970-luvun lopulta asti.

Viimeiset 20 vuotta lintukuvaus ja luontomatkailuyrittäjyys on ollut hänen päätoiminen ammattinsa. ”Aikaisia aamuherätyksiä on ollut satoja. Yhtenäkään aamuna ei ole harmittanut lähteä töihin.”

Peltomäki kuului Vuoden Luontokuva 2014 -kilpailun tuomaristoon.