Todellisuudesta tehdään sepitettä tarkoituksenmukaisella dramaturgialla

Kotimaa 26.5.2013 15:00

Kaikki eivät kaipaa kunniaa ja sankaruutta, mutta kaikilla on kuitenkin kunnioituksen kaipuu, nähdyksi tulemisen tarve.

Hämeenlinnan Teatterin Verstaalla nähtiin loppukeväästä KaleVala. Estradilla oli neljä konnaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun näytelmä roolitettiin miesvangeilla. Esitys oli osa Taittuu ry:n kolmivuotista vankilateatterin pilottihanketta.

Yhteisvastuulla tehty, kunnialla selvitty. Elettiin maailmanlopun uhan alla, ja sitä Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen pähkivät kukin omista lähtökohdistaan. Vähän lainailtiin Lönnrotilta, paljon pistettiin sekaan omastakin eepoksesta.

Hämeenlinnassa tehtyä teatterihistoriaa tärkeämpää oli kaikki se, mitä esitys kylvi ympärilleen.

Katsojat eivät tienneet näyttelijöistä mitään. Aavistella voi aina. He olivat nyt uudessa roolissa. Se oli hetken jotain muuta kuin vangin rooli.

Ehkä on niin, että vangin itsetunto ja -kunnioitus ovat hauraampia kuin useimmilla vapaaeläjillä. Jos näin on, niin näyttämölle päätyminen on ollut pirullisen pitkä, rankka ja pelottava matka. Pelottavampi kuin pahin kuulustelu.

Mokaamisen pelko, vuorosanojensa unohtamisen pelko, häpeän pelko. Ja kaikki se kirkkaissa valoissa yleisön edessä. Uhkana välitön tuomio, josta ei ole valitusoikeutta. Näitä pelkosuitsia ohjaaja Timo Torvinen piteli käsissään.

Näyttelijät tulivat tarkkaan nähdyksi ja kunnioitusta osoitettiin pitkin aplodein. Harvinaisen hetken syttymisen tajuaminen satutti. Itketti konnien puolesta. Itse he eivät voineet iloriemuaan näyttää kesken kiitoskumartelun.

Näytelmä oli sepite. Nyt se paiskasi päin todellisuutta. Yleensä todellisuudesta tehdään sepitettä tarkoituksenmukaisella dramaturgialla.

Kirjailija Paul Austerin mielestä maailman ylivertaisin sepite on raha. Numerosarjat ovat autonomisia keskustelijoita ja niiden dialogi käydään tavalla, johon on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, osallistua.

Jos sepitteestä tulee totta, pitäisi Austerin mielestä ehkä miettiä sitä, täytyykö todellisuuden käsitettä miettiä uudelleen.

Niin kauan kuin numerosarjat hallitsevat keskustelua, elämme separaattoriyhteiskunnassa. Kielikuva on toivottoman vanhanaikainen, mutta niin on ehkä ongelmakin.

Kun pienmiehenä veivasin isoäidin separaattorin kampea ja näin, miten kurri viskautui laidoille sitä nopeammin mitä sukkelammin kampea kiersi, niin en nähnyt siinä erottelussa mitään yhteiskunnallista vertauskuvaa. Nyt näen.

Kammessa eivät ole enää pikkupojat, ja vauhti on sen mukainen. Kurrikansa ei kiittele, mutta ei se ole tullut nähdyksikään.

Sepitteestä on tullut yksi tulevaisuuskonsulteista. Oli ratkaisujen lopputulos mikä tahansa, selitykset ovat aina ja varmasti parempia.

Mihin todellisuus katoaa, kun se karkaa ymmärrykseltä?

Miten kävisi, jos lapsien, nuorien ja vanhuksien voimisista puhuttaessa palattaisiinkin lähtöruutuun? Mitä jos lähdettäisiinkin liikkeelle kunnioitetuksi tulemisen kaipuusta ja nähdyksi tulemisen tarpeesta? Totta vai sepitettä?

Hamletin huokaus 1600-luvulta yritti estää toden karkailun: ”Onnekkaat ne, joilla pää ja sydän niin yhtä ovat, että eivät suostu satunnaisen onnen huiluksi soimaan, mitä heillä soitetaan.”