Sä oot mun pikkuveli

Timo Ramu luuli olevansa ainoa lapsi. Sitten hän teki internetin dna-testin. Löytyi veli, kohta toinen ja kolmas...

geenitestit
Teksti
Elina Järvinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona:

 

Dna-testi oli tarjouksessa. Joulun kampanjahinta 75 euroa.

Timo Ramu päätti, että ostaa siitä lahjat. Vaimolle ja itselle. He olivat puhuneet jo pari vuotta, että olisi kiva selvittää etnisiä taustoja. Kuka on perheen viikinki, kuka polynesialainen?

Sitä paitsi lahja oli vaivaton. Sen kun tilasi netistä ja odotti postia. Testit tulivat pienissä, litteissä pahvilaatikoissa. My Heritage DNA.

Joulunalus 2018 oli kiireistä aikaa. Ramulla oli paljon töitä. Hän teki mainoselokuvia yrityksessä, jonka omisti vaimonsa kanssa. Heillä oli neljä pientä lasta. He olivat heti alkuvuodesta lähdössä viiden kuukauden matkalle Japaniin, Uuteen-Seelantiin ja Australiaan. Se olisi osin työmatka, mutta he lähtisivät kaikki.

Joulu vietettiin vielä Helsingissä, kotona Punavuoressa. Vaimo ilahtui lahjasta, ja he tekivät testit.

Avasivat pumpulipuikot kääreistä, raaputtivat posken sisäpintaa puoli minuuttia ja pujottivat puikot näyteputkeen. Sama uudestaan, toisesta poskesta. Sitten näyteputket muovipussiin ja pussi palautuskuoreen. Viiden minuutin homma.

Palautuskuoret jäivät eteisen pöydälle lojumaan, viikot kuluivat. Ramut olivat jo lentäneet Tokioon, kun anoppi vei ne postiin.

Timo vilkaisi, löytyikö tietokannasta sukulaisia. Listan ensimmäisenä oli vieras nimi. Juuso. Yhteistä dna:ta 23,4 prosenttia. Arvioitu sukulaisuussuhde: velipuoli.

Huhtikuussa he olivat Bangalowissa, parintuhannen asukkaan kylässä Australian itärannikolla. Oli leppoisaa, aurinkoista ja vehreää. Kymmenen kilometrin päässä kimalsi Eteläinen Tyynimeri.

He asuivat ystäviensä puutalossa. Sen kellarikerros oli remontoitu asuttavaksi.

Ramu oli saanut dna-testin tulokset. Hän oli kirjautunut palveluun saman tien ja katsonut, mitä hänen etnisestä alkuperästään sanottiin.

Prosentti inuiittia!

Vaimo oli käytännössä täysin suomalainen, mutta Ramussa oli inuiittia!

Hän oli levittänyt tietoa huvittuneena, valitellut kuumaa ilmastoa ja leveillyt, että osaa varmaan rakentaa iglun.

Kiirastorstain aamuna Ramu istui läppärinsä ääressä. Oli aikaista, kello tuskin viittä. Hänellä oli tapana nousta varhain ja tehdä töitä ennen kuin lapset heräsivät. Pimeässä kellarissa saattoi hyvin laatia käsikirjoitusta mainoselokuvaan.

Dna-testin profiilisivu oli jäänyt auki koneen selaimeen. Ramu lueskeli tietojaan, siinä heräillessään. Hän ei ollut katsonut vielä lainkaan dna-osumia. Niistä näki, ketkä testin tietokannassa olivat hänelle sukua.

Keitäs täällä nyt onkaan?

Listan ensimmäisenä oli aivan vieras nimi. Juuso.

34-vuotias. Viisi vuotta nuorempi kuin hän.

Yhteistä dna:ta 23,4 prosenttia.

Arvioitu sukulaisuussuhde: velipuoli.

Ramu tuijotti ruutua hämmentyneenä. Ei tämä ollut mahdollista. Ei hänellä ollut veljeä.

Hän oli ainoa lapsi.

 

”Moro Timo.”

Viesti tuli Instagramissa samana päivänä, 18. huhtikuuta 2019.

Lähettäjä oli Juuso. Hän oli myös nähnyt dna-osumissaan ilmoituksen.

”En tiedä, saitko mun viestiä Heritagen kautta.”

”Sä oot sen mukaan mun pikkuveli.”

Timo sanoi moi ja ihmetteli. ”Todella erikoista.”

He tarkistivat syntymävuodet. Timo ei ollut pikkuveli, vaan isoveli.

Timo oli ehtinyt googlata Juuson kuvan illalla. He olivat istuneet puutalon keittiössä: ystävät, vaimo ja vanhin tytär. Viinilasi oli pudonnut kädestä. Juuson olemus oli aivan kuin hänen.

”Tiedätkö sun biologista isää?” Juuso kysyi.

Toki Timo tiesi.

Mutta Juuso ei tiennyt.

”Ai et? Herranjestas.”

Juuso kertoi, että hänet oli tehty hedelmöityshoidon avulla. Inseminaatiolla. Sukusolut olivat peräisin spermapankista, luovuttaja tuntematon.

”Saanko kysyä kuka sun isä on?”

Timo kertoi nimen. Ja iän. Entisen työpaikan. Isä oli juuri jäänyt eläkkeelle.

”Mut kuulostaa oudolta, että mun faija olis käynyt luovuttamassa…”

”Siis ei kai tässä ole muuta vaihtaria?”

He pohtivat tilannetta. Päivittelivät. Kyselivät asioita toisiltaan. Lapsuudesta, töistä, perheistä. Kymmeniä ja kymmeniä viestejä.

Juuso kysyi, voisiko hän soittaa Timon isälle. Varmistua.

”Mä uskon, että se ottais ihan OK”, Timo kirjoitti ja antoi numeron.

Hän halusi itsekin tietää.

”Otetaan yhteydet esim. huomenna.”

”Broidi.”

Timo ja Juuso ovat yrittäneet selvittää, kuka heidän isänsä on. dna-testi. perinnöllisyys. geenit.
Timo ja Juuso ovat yrittäneet selvittää, kuka heidän isänsä on. © Marjo Tynkkynen

Juuso oli ollut 16-vuotias, kun hänelle kerrottiin, ettei isä ole biologinen isä.

Vanhemmat olivat päättäneet erota, eikä Juuso halunnut muuttaa kaupunkiin. Hän halusi jäädä isän kanssa kotikuntaan, vaikka se oli tuppukylä. Mutta siellä olivat kaverit, harrastukset ja koulu.

Siinä tilanteessa isä kertoi.

Juuso sanoi, ettei hän välittänyt. Mulle on sama, kenen rojut siellä on olleet käytössä. Sun kans mä olen elänyt, sä olet mun isä.

Sen jälkeen asiasta ei puhuttu. Ei isän kanssa, eikä äidin.

Juuso jäi kotikuntaan ja piti huolen, ettei kukaan saanut tietää. Tuppukylässä ei ollut varaa olla erilainen.

Lukiossa psykologian opettaja selitti, kuinka tärkeää lapsen on tietää alkuperänsä. Hän puhui koeputkihedelmöityksestä ja inseminaatiosta. Siitä, kuinka kovasti näillä tavoin syntyneet lapset halusivat selvittää perimänsä.

Juuso katsoi opettajaa ja ajatteli, että tämä puhui roskaa. Ei häntä kiinnostanut hevon humppaa.

Tosin kun kaveripiirissä huhuttiin, että sairaalasta sai 30 euroa, kun kävi lukemassa pornolehteä ja ruiskauttamassa purkkiin, Juuso jähmettyi. Tuolla tavallako hänet oli pantu alkuun? Joku tyyppi hakenut kaljarahaa?

Mutta sittenkään hän ei kertonut kenellekään.

Lokakuussa 2018 hän kuuli internetin dna-testistä. Kaverit puhuivat siitä Whatsapp-ryhmässä, joku sanoi tehneensä testin. Juuso oli ottanut vähän punaviiniä, oli perjantai-ilta. Perhana, täähän vois olla kiinnostava!

Ei hän isäänsä silloin miettinyt, vaan etnistä taustaansa. Hän oli aina ajatellut, että oli vähän kuin kreikkalainen veistos.

 

Juuso ei aikaillut. Hän soitti Timon isälle heti kun oli saanut numeron. Tämä vastasi hyväntuulisena, mökiltä.

Juuso esitteli itsensä ja sanoi, että hänellä on outoa kysyttävää. Ootko mun isä?

Mitä? Timon isä vastasi. Hän myönsi, että kysymys oli outo. Ei ollut ennen tällaista tullut.

Hän sanoi, ettei ole Juuson isä. Ei ole mahdollista, että hän olisi.

Sulla on kuitenkin biologinen lapsi? Juuso kysyi.

On, isä vastasi.

Jännä juttu, sanoi Juuso, kun Timo on mun veli.

Meidän Timo vai?

Siinä vaiheessa isä jo huusi luurin ohi vaimolleen. Täällä soittaa Timon veli!

Juuso kysyi vielä, oliko Timon isä luovuttanut 1980-luvulla sukusoluja hedelmöityshoitoihin.

Ei hän ollut.

Juuso kertoi dna-testistä. Sitä kautta he olivat Timon kanssa löytäneet toisensa.

Onpa jännää, Timon isä sanoi monta kertaa.

Niin on jännää, vastasi Juuso.

Kumpikaan ei osannut sanoa oikein muuta.

Ollaan yhteydessä, Timon isä sanoi lopulta, ja he lopettivat puhelun.

 

Timo sai isältään viestin seuraavana aamuna, pitkän sähköpostin.

Hän luki sen, nousi autoon ja suuntasi Byroninlahdelle. Istui surffilaudan päälle ja tuijotti horisonttiin monta tuntia.

Isä kirjoitti, ettei hän voinut olla Juuson isä, sillä hän ei kyennyt saamaan lapsia. Ei ollut koskaan kyennyt.

Isä oli tutkittu 1970-luvun puolivälissä, ja asia oli tullut heti selväksi. Pian oli kuitenkin ilmennyt, että raskaus olisi mahdollinen, jos käytettäisiin luovutettuja sukusoluja. Tehtäisiin inseminaatio.

”Meitä hoiti kuuluisa gynekologi, joka oli siihen aikaan yksi harvoista, joka teki tällaisia hedelmöityshoitoja”, isä kirjoitti.

Lääkäri asetti kuitenkin yhden ehdon: luovuttajan henkilöllisyyttä ei paljastettaisi nyt eikä myöhemmin.

”Sen aikainen lainsäädäntö tuki biologisen isän henkilöllisyyden salaamista eikä meillä ollut eikä ole vieläkään tietoa hänestä.”

”Ainoa tieto oli, että luovuttajalla oli jo silloin täysi-ikäisiä terveitä omia lapsia eikä hänellä tai suvussaan ollut sellaista perinnöllistä sairautta, joka olisi estänyt hänen sukusolujen käytön.”

Kun Timo oli sitten syntynyt syyskuussa 1979, terveenä ja täysiaikaisena, ilo oli ollut suuri.

Mutta hänen alkuperänsä oli pidetty salaisuutena kaikki nämä vuodet. Siitä tiesivät vain vanhemmat ja gynekologi. Ei kukaan muu.

Lapsettomuus on tragedia, isä kirjoitti. Siitä ei ole helppo puhua missään vaiheessa, kenenkään kanssa.

He olivat päättäneet, että kertovat Timolle vain, jos asia nousee jollain tavalla esiin. Mutta tällaista tapaa he eivät osanneet ottaa huomioon. Isä kirjoitti, ettei tämän olisi pitänyt mennä näin.

”Tämä on julmaa ja kovaa sinulle, mistä olemme vilpittömästi pahoillamme.”

Timo kertoi uutisen pian Juusolle.

”Sillä lailla…”, Juuso sanoi. ”On sitäkin pihtailtu 40 vuotta.”

”Huh huh”, Timo vastasi. ”Reilu-kerho.”

He pohtivat jälleen tilannetta. Viestiketju kasvoi.

Isä oli kirjoittanut Timolle, ettei hoidoista ole olemassa dokumentteja. Timo kysyi, oliko Juusolla sellaisia.

Jotain oli.

Juuson äiti oli joskus antanut läjän vanhoja papereitaan. Niiden joukossa oli resepti hedelmöityshoitojen ajoilta ja reseptissä hoitavan lääkärin nimi. Leimakin.

Hän oli se sama kuuluisa gynekologi.

Sami vuonna 1983, Kim vuonna 1983, Tiina vuonna 1976 ja Satu vuonna 1980.

Heillä oli siis yhteinen isä. Mutta kuka hän oli? Voisiko hänet löytää dna-tietokannoista? Niitä oli muitakin, ja niihin saattoi ladata omat tietonsa.

Jos isä vaikka olisi joskus tehnyt testin toisen sivuston kautta.

Toukokuussa Timo latasi tietonsa palveluun nimeltä Family Tree DNA. Sieltä ei löytynyt isää mutta löytyi muuta: toinen veli.

Sami oli kaksi vuotta vanhempi kuin Timo.

Timo lähetti hänelle viestin. ”Voitaisiinko jutella? Olen Australiassa tällä hetkellä.”

”Satutko tietämään kuka on biologinen isäsi? Itse en tiedä, eikä tiedä (toinen) velipuolikaan.”

Sami vastasi, ettei tiennyt. Hän oli kuullut alkuperästään puoli vuotta aiemmin, dna-testin jälkeen. Hän oli tehnyt sen kolmannessa palvelussa, 23andMe, ja sitä kautta oli löytynyt veli ja sisko. Arto ja Jenny. Heillä kolmella oli sama isä.

Niin, ja Jennyllä oli lisäksi veli, joka ei ollut tehnyt dna-testiä, mutta joka äidin mukaan oli saanut alkunsa saman luovuttajan soluista.

Heitä oli siis neljä.

Plus Timo ja Juuso.

Kuusi.

Timo ei enää tiennyt mitä ajatella. Kuukautta aiemmin hän oli ollut omien vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt hänellä oli tuntematon isä ja viisi sisarusta.

Mutta hän oli iloinen heistä. Kesän korvalla he tapasivat. Istuivat klassikkoravintola Sea Horsessa Helsingin Ullanlinnassa ja puhuivat. Vertailivat itseään toisiinsa. Samanlaiset korvat ja hiusraja. Kävelytyyli. Huumorintaju.

He pitivät yhteyttä Facebookin kautta ja miettivät, mikä ryhmälle annettaisiin nimeksi.

Kesä kului, tuli elokuu. Löytyi taas veli, Kim.

”Ilman muuta sopii, että soitellaan”, Kim kirjoitti viestiin.

”Mukava olisi veljen äänikin kuulla.”

Koitti lokakuu. Löytyi sisko Tiina. Ja samalla viikolla toinen sisko, Satu.

Satu kertoi, että hänellä on isoveli. Tämä ei ollut tehnyt dna-testiä, mutta sukusolujen luovuttaja oli sama.

Heitä oli kymmenen.

Vanhin oli syntynyt vuonna 1973 ja nuorin 1990. Heidän vanhempiaan oli hoitanut sama kuuluisa gynekologi samalla helsinkiläisellä klinikalla.

Heidän isänsä oli tuntematon sukusolujen luovuttaja. Yksi ja sama mies.

He puhuivat siitä, kuinka pieni osa suomalaisista oli vasta tehnyt dna-testin. Noin 30 000 ihmistä. Ja tästä joukosta sisaruksia oli löytynyt jo näin monta.

Kuinka paljon heitä oikein oli?

Juuso oli kiitollinen geeneistään  ja elämästään ylipäänsä. Mutta silti: mistä hän oli peräisin? Paljonko heitä oli? Kolmekymmentä? Viisikymmentä?

He onkivat tietoa kaikin tavoin.

Juuso soitti Valviraan, Väestöliittoon ja Väestörekisterikeskukseen. Sosiaali- ja terveysalan eettiseen neuvottelukuntaan, Naistenklinikalle.

Hän odotti linjalla, kun virkailija konsultoi kollegaa. Kun puheluita yhdistettiin eteenpäin. Hetki vielä…

Lopulta mistään ei sanottu hänelle mitään. Turhautti ja ärsytti. Kertokaa nyt joku jotain!

Juuso oli kiitollinen geeneistään – nehän olivat hyvät – ja elämästään ylipäänsä, mutta eikö jonkun pitänyt ottaa tilanteesta vastuuta?

Mistä hän oli peräisin? Paljonko heitä oli? Kolmekymmentä, viisikymmentä?

Ongelmat johtuivat lainsäädännöstä.

Silloin kun sisarukset olivat syntyneet, ei ollut hedelmöityshoitolakia. Laki saatiin säädettyä vasta vuonna 2007, yli kahdenkymmenen vuoden väännön jälkeen.

Hedelmöityshoitoja ei säädelty tarkasti missään. Periaatteet tulivat laeista, jotka määrittelivät lääkärintointa yleensä.

Yksi periaate oli, että sukusoluja luovuttavat miehet pysyvät ikuisesti anonyymeinä. Rekistereitä pidettiin, mutta ne olivat lääkäreiden omia.

Uusi laki muutti koko kuvion. Nyt henkilö, joka on syntynyt luovutetusta sukusolusta, saa tietää luovuttajan, kun täyttää 18 vuotta. Saa tietää, jos haluaa.

Laissa on myös rajoitus, niin sanottu viiden perheen sääntö. ”Kun luovuttajan sukusoluilla on saatu aikaan lapsia viidelle hedelmöityshoitoa saaneelle, hänen luovuttamiaan sukusoluja ei saa enää käyttää hedelmöityshoitoon muille.”

Juusoa kehotettiin ottamaan yhteyttä itse klinikkaan. Se ei ollut mahdollista. Klinikka oli myyty ja sulautettu toiseen yksityissairaalaan, Felicitasiin, vuonna 1998.

Mutta lääkäri löytyi, tämä kuuluisa gynekologi. Kävi yllättäen ilmi, että Timolla oli linkki häneen: gynekologi oli Timon koulukaverin isoisä. Iäkäs jo, 90-vuotias.

Timo otti yhteyttä koulukaveriin ja kysyi, millaisessa kunnossa isoisä oli. Ihan virkeässä kunnossa oli. Koulukaveri lupasi kysyä, voisiko Timo soittaa ja keskustella.

Ei voinut. Kunto ei ollut sittenkään hyvä.

Timo lähetti perään sähköpostin.

Hän kirjoitti ymmärtävänsä, ettei luovuttajan tietoja voi saada.

”Mutta, toinen asia, joka meitä kaikkia sisaruksia luonnollisesti mietityttää on se, että montako meitä on?”

”Mietin, että tämä olisi ehkä tieto, jonka voisit mahdollisesti kertoa?”

Viestiin ei tullut vastausta.

 

Klinikka sijaitsi Helsingin ydinkeskustassa. Ensin Yrjönkadulla, sitten Bulevardilla.

Se oli perustettu vuonna 1957. Bulevardin androloginen laboratorio.

Perustaja oli helsinkiläinen professori Carl-Johan Johansson. ”Sperma-Kalle”, kuten lääkäripiirit häntä kutsuivat. Johansson oli lapsettomuushoitojen pioneeri, nimenomaan miehen hedelmällisyyteen perehtynyt lääkäri. Hän aloitti inseminaatiot Suomessa.

1980-luvun puolivälissä Johansson jäi eläkkeelle, ja vuonna 1998 hän kuoli.

Silloin kuuluisa gynekologi oli jo kauan ollut klinikan kantava voima.

Klinikka oli pieni, muutama lääkäri ja laboratorionhoitaja. Se oli pitkään ainoa paikka, jossa tehtiin inseminaatioita. Turun yliopiston spermapankki aloitti seuraavaksi, vuonna 1973.

Bulevardilla riitti asiakkaita. Sana kulki ympäri Suomen ja lääkäritkin antoivat suosituksia: Helsingissä oli yksityisvastaanotto, joka auttoi lapsettomia pareja.

Sadun isä kertoo, että odotushuoneessa istui aina pariskuntia.

”Puolen tusinaa ihmistä ainakin odottamassa vuoroaan.”

Sadun isä asioi vaimonsa kanssa klinikalla kahteen otteeseen 1970-luvulla. Ensin syntyi poika, sitten Satu. He ovat Timon ja Juuson sisarusparvea.

Klinikalla kaikki oli äärimmäisen hienovaraista ja luottamuksellista. 1970-luvulla lapsettomuus oli arka aihe koko yhteiskunnassa. Häpeä.

Mikä mies se sellainen oli, joka ei saanut lasta siitettyä?

Toisaalta hoitojakin paheksuttiin. Kirkko ei hyväksynyt lainkaan ajatusta luovutetuista sukusoluista. Opetus perheestä ja avioliitosta ei sallinut sitä.

”Lapsettomuutta ei liioin ole nähtävä pelkästään kielteisessä valossa”, piispainkokous lausui 1980-luvun puolivälissä.

”Olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin, joilla autetaan vanhempia hyväksymään se tosiasia, että he eivät voi saada lapsia.”

Käytännössä inseminaatio tarkoittaa sitä, että siittiöitä ruiskutetaan katetrilla suoraan naisen kohtuonteloon. Jos miehen omat siittiöt ovat liian heikkolaatuisia tai niitä ei ole, käytetään luovuttajaa.

Sukusolujen luovuttajia oli vaikea löytää.

Heitä ei varsinaisesti etsitty ilmoituksilla, mutta yliopistot tiedottivat asiasta. Ajateltiin, että opiskelijat ovat valmiita auttamaan lääketiedettä.

Näin Sadun isällekin kerrottiin 1970-luvun alussa. Kuuluisa gynekologi sanoi, että luovuttajat ovat lääketieteen opiskelijoita, joista hänellä on oma rekisteri.

Rekisteriin on merkitty luovuttajan pituus ja etninen tausta sekä ihon, silmien ja hiusten väri. Näitä ominaisuuksia lääkäri täsmää isän ominaisuuksiin.

Oliko luovuttaja opiskelija? Muutama vuosi myöhemmin kuuluisa gynekologi sanoi Timon isälle, että luovuttajalla – tällä samalla miehellä – oli täysi-ikäisiä, terveitä lapsia.

Muisti voi toki pettää. Tapaamisista on vuosikymmeniä, eikä tällaisia tietoja kirjattu asiakkaan papereihin.

Puhuttiinko sisaruksista? Siitä, että heitä voi olla useitakin?

Sellaisesta kenelläkään ei ole muistikuvaa.

 

Kuuluisa gynekologi oli luotettu lapsettomuuslääkäri, lääkärikunnan arvostama. Julkisuuden henkilö hän ei ollut, hän ei tuonut itseään esiin.

Potilastyössä hän oli miellyttävä.

”Hyvin positiivinen”, Sadun isä sanoo.

”Hän tuntui auttavan vilpittömästi asiakkaitaan.”

Vastaanotolla hän teki heti selväksi, ettei inseminaatioita ole määritelty laissa, mutta että hoito on turvallinen.

Tästä hän kirjoitti myös lääketieteelliseen Duodecim-lehteen vuonna 1969.

”Useimmissa maissa lainsäädäntö ei sano asiasta mitään; näin on asianlaita mm. Suomessa.”

Hän kirjoitti hoitojen tuloksista: ”Käyttämällä laadultaan erikoisen hyvää siemennestettä ja oikeaa inseminaatiotekniikkaa sekä seuraamalla tarkkaan potilaan syklusta (kuukautiskiertoa) on päästy vuodessa 75–85 %:n raskauslukuihin.”

Hän kirjoitti lääkärin vastuusta: ”Osaako hän valita oikein ne henkilöt, joille hän inseminaation suorittaa, eli arvioida oikein, milloin molemmilla puolisoilla on aito ja syvä halu saada ainakin osittain ’oma’ lapsi, ja osaako hän tällöin vielä valita oikean, juuri tässä tapauksessa sopivan luovuttajan.”

Suomen Kuvalehti pyysi kuuluisalta gynekologilta haastattelua. Hän kieltäytyi.

Hän viestitti, että vaalii lupausta, jonka on antanut niin luovuttajille kuin potilaille. Mitään tietoja ei ole kenenkään saatavilla. Lisäksi kaikesta on kauan eikä hän halua enää tässä iässä vastailla vanhoihin asioihin.

On inhimillistä, että lääkäri on käyttänyt samaa luovuttajaa enemmän. ”Täytyy muistaa, että kysyntää on ollut ympäri maata. Ja luovuttajia äärettömän niukasti.”

Professori Aarne I. Koskimies tietää sisarusten tarinan.

Timo soitti hänelle lokakuussa. Kertoi mitä on tapahtunut ja kuulosteli, voisiko minkäänlaisia tietoja saada. Mistään.

Koskimies on lapsettomuuslääkäri. Hän aloitti 1970-luvulla ja teki inseminaatioita Helsingin Naistenklinikalla. Mutta Naistenklinikalla ei käytetty vieraita luovuttajia, ainoastaan aviomiehen omia sukusoluja.

1980-luvulla Koskimies keskittyi toiseen menetelmään, koeputkihedelmöitykseen, ja vuonna 1984 syntyi ensimmäinen suomalainen koeputkilapsi. Koskimiehestä tuli kuuluisa.

Hän on nyt 74-vuotias ja eläkkeellä.

Koskimies tunsi Carl-Johan Johanssonin, Sperma-Kallen. Toisinaan Koskimies kävi Bulevardin andrologisessa laboratoriossa, teki sperma-analyyseja ja antoi lausuntoja. Hän tunsi hyvin myös kuuluisan gynekologin.

Koskimies sanoo, että tuolloin toimittiin ”hyväksi katsottujen säädösten ja tapojen mukaan”.

Yksi tärkeimmistä oli salassapitovelvollisuus.

Bulevardin klinikalla kuuluisa gynekologi hoiti kaikki kirjaamiset itse, käsin. Edes laboratoriohoitajalle ei annettu nimiä, vain numerosarjakoodeja. Ja kun klinikka lopetti toimintansa, hän hävitti koko spermapankin ja kortiston.

Minkäänlaisia papereita ei siis enää ole olemassa.

Rajoitettiinko saajien määrää? Kuinka monta lasta per luovuttaja?

”Siitä puhuttiin kyllä. Suositus oli, että viisi kuusi onnistunutta raskautta.”

Timon sisaruksia on nyt kymmenen.

Koskimies on pohtinut tätä. Hän sanoo, että on inhimillistä, että lääkäri on käyttänyt samaa luovuttajaa enemmän.

”Sanotaan, jos on ollut erittäin hyvälaatuinen sperma, josta on heti lähtenyt hyvin raskauksia.”

”Täytyy muistaa, että kysyntää on ollut ympäri maata. Ja luovuttajia äärettömän niukasti.”

Sperma oli yleensä pakastettu, säilötty nestetyppeen. Ennen hoitoa se piti sulattaa. Mutta syystä, jota ei vieläkään tunneta, vain noin viidennes säilötystä spermasta kestää prosessin. Tuoreena siittiöt toimivat, sulatuksen jälkeen eivät.

”Voi ymmärtää, mikä karsinta siinä tapahtuu.”

Lokakuinen puhelu Timon kanssa kesti kauan. Koskimies puntaroi tilannetta. Se ei ole helppo.

”Ensinnäkään en ole tullut ajatelleeksi, että tällä tavalla voi paljastua asioita, vähän vahingossa.”

”Kukaan ei olisi voinut silloin aikanaan kuvitella.”

”Mikä on lapsen oikeus ja mikä vanhempien? Se tässä on se iso kysymys.”

Lakeja ei ole rikottu, kun sellaisia ei ole ollut. Onko toimittu vastoin hyväksi katsottuja käytäntöjä?

”Niin, joku voi kysyä, onko tällainen ollut tapana. Ei ole, kyseessä on ollut poikkeus.”

 

Sisarukset ovat koolla. He istuvat baarissa Helsingin Kampissa, tilaavat olutta ja burgereita, puhuvat toistensa päälle.

Timo, Juuso, Sami, Kim, Arto, Satu, Tiina ja Jenny.

Heillä on periaate, että ryhmään pääsee vasta, kun on tehnyt dna-testin. Kaksi veljeä ei ole tehnyt, heistä on olemassa vain vanhempien lausunnot.

Joulu on tulossa.

Tiina on neulonut kaikille villasukat, kysynyt kengänkokoja Facebook-ryhmässä, jolle ei ole vieläkään keksitty nimeä. Pakasteherneitä on harkittu.

Juuso valittaa niskajumeja ja saa Sadun hieromaan hartioitaan. Satu on fysioterapeutti.

Ensi kerraksi pitää varmasti varata isompi pöytä, Juuso sanoo. Dna-testi on taas joulutarjouksessa.

”Mulla on ollut vähän tylsää, kun ei ole tullut ketään.”

Jenny huutaa, ettei saa manata.

Yhdessä lasketaan, koska tuloksia voisi tulla. Helmikuussa ehkä, jos on ruuhkaa. Black Friday -kampanjakin oli juuri.

”Ihan pikku pöydästä aloitettiin silloin kesäkuussa.”