Tie Tampereelta

sukupolvet
Teksti
Petri Pöntinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kansalaissodan haavat arpeutuvat mutta muistot elävät sukupolvien yli.

Teksti Petri Pöntinen

Kirkas päivä enteili kevättä.

Raatihuoneen edessä Kauppatorilla seisoi tuhansia tummia hahmoja. Kymmenien metrien pituisia jonoja. Jonossa neljä ihmistä rivissä, jonojen välissä muutama metri tyhjää tilaa.

Sotilaita ja siviilejä.

Miehiä ja naisia.

Lapsiakin.

tammela

Kansalaissodassa oli tapahtunut ratkaiseva käänne. Valkoiset olivat vallanneet punaisen Tampereen. Kaartin viimeinen linnake oli antautunut edellisenä päivänä, kun nuhjuinen lakana oli nostettu Raatihuoneen ikkunaan.

Tammelan kaupungiosaa tuhon jäljiltä.

Oli pääsiäisen jälkeinen viikko, 6. huhtikuuta 1918.

Kirkoista, kauppahalleista ja kellareista purkautui pakolaisia. Punavaltaa pelänneet porvarit kiittivät pelastajiaan.

Suojeluskuntalaisten kiväärit ja kuularuiskut vartioivat torin hiljaisuutta. Riveissä ei saanut puhua, ei poistua tarpeille.

Vankeja väsytti ja pelotti.

Nyt, lähes 90 vuotta myöhemmin, Toivo Lehtinen, 87, Heikki Keso, 54 ja Mari Salminen, 22, seisovat samoilla jalansijoilla. He eivät tunne toisiaan, mutta muistot yhdistävät heitä.
Kolmen suvun muistot keväästä 1918. Kolme erilaista näkökulmaa.

Kirvesmies Maurits Lehtisen ja haudankaivaja Juho Niemisen hirsirunkoinen paritalo kohosi Viinikkaan kesällä 1925. Kaupunki oli vuokrannut työläisille tontteja; oman tuvan uskottiin karkottavan radikaaleja ajatuksia.

Toivo Lehtinen oli kolmilapsisen perheen 5-vuotias kuopus.

“Kotona ei puhuttu koskaan vuodesta kahdeksantoista.”

Puhumattomuus ei tarkoittanut, että ei olisi tiedetty. Toivon äiti Lempi Maria oli ollut sotaa suojassa Johanneksen kirkossa. Käsipuolessa 2-vuotias Martti, vatsassa uusi ihmisentaimi. Myös Maurits olisi selvinnyt ehjin nahoin. Missä ja miten, sitä ei kerrottu.

Toivon velipuoli Paavo oli levittänyt työmiehille ammattiyhdistyssanomaa Aaltosen kenkätehtaalla.

Hän oli joutunut Kauppatorin rivistöön.

Johtajat, kiihottajat ja venäläiset oli ollut lupa teloittaa kiinni saataessa. Paavo oli välttänyt luodin, mutta ei vankileiriä venäläisillä kasarmeilla.

“Olen varma, että velipuoli ei ollut ase kädessä sodan aikana.”

Pojankoltiaiset kulkivat katsomassa Kalevankankaan joukkohautoja. Valkoisille uhreille oli pystytetty muistomerkki, hävinneille surupaikkaa ei ollut suotu.

Kummun alla lepäsi tuhansia punaisia vainajia.

“Paljon oli teloitettuja, viety santamontun reunalle ja ammuttu.”

Koulussa Toivo veisasi muiden mukana Ateenalaisten laulua. Kaunis on kuolla, kun joukkojesi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas.

Opettaja esiintyi suojeluskuntapuvussa.

“Se oli niin kauhea se ryssäviha.”

Viinikan pojat hiipivät Hippoksen raviradan takametsiin, joissa suojeluskuntalaiset harjoittelivat pistimillä ja ampuivat tauluihin. Toivo Lehtisen ystäviä liittyi suojeluskuntaan vanhempien toiveesta, mutta ei se littaa, hippaleikkiä lopettanut. Eikä toveruutta.

Työikäisillä oli vaikeampaa.

“Haarlan tehtaille ei työläisillä ollut asiaa, vain suojeluskuntalaiset kelpasivat.”

Lämmittäjä Eero Helenius kolkutti kirvesmies Lehtisen ovea syyskuisena iltana 1929. Sukulaismies oli läpimärkä. Hän oli uinut rantaan uppoavasta höyrylaiva Kurusta.

Näsijärveen oli kadonnut 136 ihmistä.

Kurun haaksirikko ja elokuvateatteri Imatran palo 1927 uutisoitiin myös työväenlehdissä, tuomiorovastin puhetta siteerattiin laajasti.

Suru yhdisti.

“Mutta kaupungin kahtiajako pysyi.”

Lue koko juttu SK:sta 48/2007.

Aiheesta lisää
Tampereen taistelu (Wikipedia)
Luokkasota Tampereella
Suomen vapaussota 1918
Kansalaissodan kuvia (Kansan Arkisto)

Muistelmia Tampereelta
Sami Suodenjoki: Vuoden 1918 tapahtumat Tampereella
L. Haarla: Tampereen katakombeissa kaksi vuotta sitten
K. L. Kulo: Puolustimme Tamperetta
Juho Ylikaatila: Kokemuksia vapaussodasta

Ulla-Maija Peltonen: Kuolema sisällissodassa – muistamisen ja unohtamisen kysymyksiä