Tappava ase

Kotimaa 7.11.2007 18:27

Kun poliisi ja Tuusulan kunta pitivät keskiviikkoiltana tiedotustilaisuutta Tuusulan kunnantalolla, tilaisuuden merkittävin kysymys oli jäädä monelta huomaamatta. tiedotustilaisuus tuusulassa

Keskellä kenttäjohtaja Timo Leppälä.

”Kuinka läheltä ihmistä pitää tuollaisella (.22-kaliiperisella tarkkuuspistoolilla) ampua, että hän kuolee?”

Poliisirivistö hiljeni toimittajan kysymyksestä merkittävän pitkäksi aikaa. Se oli kuin hiljainen hetki niiden viiden pojan, yhden tytön, koulun terveydenhoitajan ja rehtorin muistoksi, joiden elämä päättyi Jokelan koulukeskuksen aulassa ja käytävillä räntäsateisena marraskuun keskiviikkona ennen puoltapäivää.

”Teoreettinen kysymys tässä vaiheessa”, vastasi poliisi rikkoen hiljaisuuden. ”Ampuma-ase on aina tappava ase.”

Poliisi lausui itsestäänselvyyden, joka kuitenkaan ei läheskään kaikille meistä ole selvä. Satuttaminen ei satuta, jos vaikkapa väkivaltaviihde on turruttanut empatia-aistin. Kaikille ei isä tai vaari ole teroittanut, että kesämökin ilmakivääriä ei sitten tyhjänäkään ikinä osoitella ihmistä kohti. Ei ikinä – tähtääjästäkin pitäisi olla kauhistuttavaa katsella toista ihmistä piippua pitkin.

Herätkää todellisuuteen, tuli poliisi samalla muistuttaneeksi. Ase on tappamista varten.

Aiemmin keskiviikkoiltapäivänä viimeisiä oppilaita, ehkä koululuokallista, evakuoitiin Jokelan koulukeskuksesta. Osan kasvoista näkyi järkytys, osan jännitys. Osa oli törmännyt tajunnassaan todellisuuteen, osa vielä ei. Mutta kukaan ei yrittänyt näyttää yläastelaisen viileältä. Siinä kulkueessa he olivat ja saivat olla juuri niin lapsia kuin olivat.

Kulkue oli tiivis, sen kärjessä oli kaksi toisiaan kävellessäänkin halaavaa tyttöä. Liikuttavin oli kuitenkin aikuinen heidän keskellään. Keittäjän valkoinen harsomyssy loisti kauas, harteilleen hän oli saanut vihreän ensiapupeitteen. Hän oli kuin enkeli, jota lapsilauma suojeli joka puolelta. Heidän lävitseen ei nähnyt, oliko keittäjä saanut kenkiä jalkaansa.

Juuri yläasteiässä oppilaiden suhteet koulun aikuisiin usein kärjistyvät, mutta tuossa kulkueessa kulki yksi tragedian yhdistämä kouluyhteisö, perhe, jossa kaikki kuitenkin ovat jotenkin tuttuja toisilleen.

Ampuja oli koululla tuttu, sen omia abiturientteja. Koska hän on alkanut kuvitella opettajiaan ja tovereitaan pyssynpiippua pitkin? Mikä häntä on satuttanut niin, että hän on alkanut kasvaa sisällään vinoon? Ja miten hän on ehkä aluksi yrittänyt huutaa apua? Miksi kukaan ei ole kuullut? Sanotaan, että paha on vain hyvä, jota sen oma nälkä riivaa. Kiinnostuiko joku huolestumaan, jos hän joskus muuttui erilaiseksi? Jaksoiko joku kysyä uudelleen, mikä hänellä oli hätänä, jos hän torjui ensimmäisen kysymyksen? Olisiko pitänyt tivata vielä kolmannen kerran? Ja katsoa häntä silmiin niin kauan, että vastaus tulee?

Teksti
Susan Heikkinen

Kuva
Kaisa Rautaheimo