Yksi luku voi kaataa sellun

Selluntuotannon kannattavuus voi romahtaa lähivuosina. Silloin metsäteollisuus tarvitsisi veronmaksajien apua.

Talous 23.05.2019 07:30
teksti Juha Kauppinen

Suomi on suunnitellut tuntuvaa hakkuiden kasvattamista. © RONI REKOMAA / LK

Metsä Group on ilmoittanut suunnittelevansa uutta sellutehdasta Kemiin, ja monet johtavat poliitikot, mukaan lukien pääministeriksi matkalla oleva hallitustunnustelija Antti Rinne (sd), nostavat peukaloa hankkeelle. He sanovat, että työpaikat tarvitaan ja tehdas voidaan perustaa ilmaston ja luonnon kannalta kestävästi.

Sen sijaan monet luonnontieteilijät ja ympäristöjärjestöt arvostelevat hanketta siitä, että tehtaan valtava puuntarve ja hakkuiden kasvattaminen pienentäisivät Suomen hiilinieluja ja uhkaisivat metsäluonnon monimuotoisuutta.

Kiista kiteytyy siihen, onko Suomella oikeus vaurastua sellulla vai ei.

Vähemmän on puhuttu siitä, voiko Suomi ylipäätään enää rikastua tulevina vuosina sellulla.

 

Kun uutinen Kemin-tehtaasta tuli, Sampo Soimakallio kaivoi esille yhtiön tiedotteen. Häntä kiinnosti yksi luku.

Soimakallio on Suomen ympäristökeskuksen (Syke) ryhmäpäällikkö. Hän on Suomen tunnetuimpia hiilinielujen laskijoita ja osallistuu ahkerasti julkiseen keskusteluun. Soimakallio on laskenut nielumalleja työkseen ennen Sykeä Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa (VTT).

Mutta tuota yhtä lukua Soimakallio ei löytänyt Kemin-tehtaan tiedotteesta.

”Olisin halunnut tietää, paljonko tehtaan arvonlisä tulee olemaan Suomen kansantaloudelle”, Soimakallio sanoo.

”Se on kiinnostava luku, koska sen avulla pystyy peilailemaan tehtaan kansantaloudellista kannattavuutta.”

Suomen Kuvalehti kysyi Metsä Groupilta, mikä Kemin tehtaan arvonlisä tulisi olemaan, mutta asiasta ei ole vielä julkisia laskelmia.

Suomen suunnittelema hakkuiden kasvattaminen voi tulla kalliiksi.

Tuotantolaitoksen kannattavuus on sinänsä yksinkertainen juttu: otetaan miinusmerkkiset luvut kuten palkat ja hankinnat, ja positiiviset luvut, niin kuin sellun myynnistä saatu voitto, ja katsotaan, mitä viivan alle jää.

Näin katsottuna esimerkiksi 2017 avattu Äänekosken sellutehdas on rahasampo.

Mutta kannattavuuden arviointia on tulossa sekoittamaan aivan uusi asia. Se tulee EU:sta ja sen nimi on LULUCF-asetus. Komissio sinetöi sen toimeenpanon ensi vuonna.

LULUCF:n ensimmäinen ehdotus pöyristytti metsäteollisuutta puolustavia poliitikkoja ja pääkirjoitustoimittajia jo vuonna 2016. Asetuksen pelättiin toteutuessaan panevan vaakalaudalle koko metsäteollisuuden jatkumisen Suomessa.

Asetuksessa synnytettäisiin metsien vertailutaso -niminen työkalu, jonka myötä hakkuita ei voitaisikaan ilman lisärasitteita kasvattaa lähivuosina.

Vertailupohjaa tulevien vuosien hiilinielulle haettaisiin vuosien 2000–2009 hakkuista, ja silloin Suomessa hakattiin vähän metsiä nykyiseen verrattuna. Vertailutason pelättiin muodostuvan pieneksi.

Tämä johtaisi siihen, että tuntuva hakkuiden kasvattaminen, joka on Suomen suunnitelmissa, tulisi ehkä kalliiksi.

 

LULUCF-asetuksella metsien nielut kytketään mukaan EU:n ilmastovelvoitteisiin. Sillä määritellään, minkä suuruinen hiilinielu kussakin jäsenmaassa tulee säilyttää. Tästä seuraa epäsuorasti se, paljonko voidaan hakata ilman, että hakkuiden nielua pienentävää vaikutusta huomioidaan.

Ihmisen toiminta, jossa sekä vapautuu että sitoutuu hiiltä, jaetaan EU:n papereissa kolmeen osaan. Ensimmäinen on päästökauppasektori. Sillä tarkoitetaan kookasta teollisuutta, kuten isoja energiantuotantolaitoksia, jotka ostavat päästöoikeuksia vapailta päästökauppamarkkinoilta.

Toinen on taakanjakosektori, johon kuuluvat esimerkiksi liikenne, maatalous, rakennusten lämmitys, öljykattilat ja kaikki pieni energiantuotanto, joka ei ole päästökaupan piirissä.

Kolmanneksi tähän ketjuun ollaan nyt liittämässä maankäyttö LULUCF-asetuksen kautta. Lyhenne tulee sanoista land use, land use change and forestry, maankäyttö, maankäytön muutos ja metsätalous.

Kun metsä kaadetaan, hakatun puun hiili vapautuu ilmakehään lukuun ottamatta pitkäikäisten puutuotteiden hiiltä. Kun taimet alkavat kasvaa hakkuuaukealla, se taas sitoo hiiltä. Tämä kaikki on EU:n kirjoissa maankäyttöä.

 

Metsä Groupin biotuotetehdas valmistui Äänekoskelle loppuvuodesta 2017.

Metsä Groupin biotuotetehdas valmistui Äänekoskelle loppuvuodesta 2017. © HANNU VALLAS / LK

Maankäyttö muuttuu, nielut muuttuvat.

Jos jäsenmaa haluaa jatkossa hakata oikein paljon metsää, sitä kompensoimaan on joko vähennettävä hiilidioksidipäästöjä muualla yhteiskunnassa tai hankittava päästökaupassa päästöoikeuksia.

Mikä on tulevaisuudessa ”oikein paljon”? Se määräytyy metsien vertailutason kautta. Vertailutasosta johdetaan kaikki muu.

Jos puheet siitä, että LULUCF tappaa metsäteollisuuden Suomesta, pitävät paikkansa eivätkä ole vain lobbareiden pelottelua, niin tappaja on juuri tuo luku, hakkuiden vertailutaso. Se voi olla elämän ja kuoleman asia metsäteollisuudelle.

 

Soimakallio on kiinnostunut myös Äänekosken pari vuotta toimineen tehtaan arvonlisästä. Hän on tehnyt Äänekoskea koskevaa taulukkolaskentaa omasta mielenkiinnostaan.

Äänekosken biotuotetehtaan vuonna 2017 valmistuneen osan arvonlisää on arvioitu. Se on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) laskelmien mukaan 400 miljoonaa euroa vuodessa. Koko tehtaan arvonlisä ei ole tiedossa.

Soimakallio on arvioinut arvonlisää ja verrannut sitä mahdollisiin hiilimaksuihin, joita Suomelle koituu, jos komissiosta määrätään meille oikein tiukka hakkuiden vertailutaso ja jos tuo taso joskus ylittyy roimasti, niin kuin hyvin voi käydä.

Soimakalliota on kiinnostanut tämä siksi, koska hän haluaa tietää, onko selluteollisuus kannattavaa vielä tulevaisuudessakin.

”Se olikin hämmentävä juttu”, Soimakallio kertoo laskutoimituksestaan.

”Hämmentävää oli siis se, kuinka helposti tuo Äänekoskenkin arvonlisä sulaa hiilimaksuihin, jos vertailutasosta tulee sellainen kuin siitä voisi olettaa LULUCF-asetuksen tekstin perusteella tulevan. Siis melko tiukka.”

 

EU-komissio aprikoi parhaillaan metsien vertailutasoja, ja niistä voi povata tiukkoja, koska koko asetus on olemassa siksi, että ilmaston lämpenemistä saataisiin suitsittua. Löysillä luvuilla ei hillitä mitään.

Kun komissio saa määriteltyä hakkuiden vertailutason, siitä tulee yhdenlainen yläraja hakkuille. Ei yläraja, jota ei saisi ylittää, vaan raja, jonka ylittämisestä joutuu maksamaan ja jota joutuu kompensoimaan vähentämällä hiilipäästöjä muualla.

Jos hakkuiden vertailutaso ylitetään, jos hakataan enemmän esimerkiksi sen takia, että on niin paljon uusia sellutehtaita, jotka vaativat paljon puuta, tämä ylitys on kompensoitava eli esimerkiksi vähennettävä hiilidioksidipäästöjä liikenteessä, asuntojen lämmityksessä tai maataloudessa.

”Ja tämä on kallista”, Soimakallio sanoo.

”Se on siis kalliimpaa kuin hiilinielujen kasvattaminen. Halvin tapa sitoa hiiltä on kasvattaa puita ja metsiä. Kaikki muu on kalliimpaa.”

Kompensoinnin hintatasoa voidaan arvioida. Siis sitä, kuinka halvalla hiilidioksidipäästöjen leikkaukset pystytään tekemään muilla sektoreilla kuin LULUCF:ssä.

Tästä on laskelmia.

Esimerkiksi valtion keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmaan (KAISU) VTT on laskenut, että hiilidioksidipäästöjen vähentäminen taakanjakosektorilla maksaisi 125–150 euroa tonnilta.

Soimakallio taas on laskenut, että jos hiilipäästöjen leikkaaminen maksaisi vaikkapa 130 euroa hiilitonnilta ja jos hakkuiden vertailutaso ylitettäisiin jonain vuonna Suomessa 10 miljoonalla kuutiolla, siitä koituisi noin miljardin euron kulut.

Miljardi on suuri luku, kun koko metsäsektorin tuoma arvonlisä kansantaloudelle on vuodessa noin kahdeksan miljardia euroa.

Kuka tuon miljardin maksaa?

Sitä ei maksa metsäteollisuus, vaan valtio, veronmaksajat.

Kyse ei ole siitä, että miljardi euroa olisi suuri tai pieni raha Suomelle. Tai siitä, että metsäteollisuus muuttuisi kokonaisuudessaan kannattamattomaksi toiminnaksi.

Kyse on siitä, että yhtäkkiä aivan uuden muuttujan takia Äänekosken biotuotetehtaan tapaista kansantalouden tukijalkaa katsotaan eri tavalla.

Kansantaloudellinen voitto sulaisikin hiilimaksuihin, päästöjen kalliiseen leikkaamiseen muilla sektoreilla. Tämä kaikki tapahtuisi samalla, kun metsäyhtiöt tekisivät voittoa.

Tulisiko metsäteollisuudesta siis valtion tukemaa toimintaa?

”Kyllä, juuri näin”, Soimakallio sanoo.

 

Jos LULUCF toteutuu tiukkana, maailma muuttuu.

Juuri siksi se on aiheuttanut pöyristystä päättäjissä: asetuksella ollaan määrittelemässä tarkka kustannus ympäristön kannalta haitalliselle toiminnalle, hiilinielujen supistamiselle.

Jos metsä on halvin tapa varastoida hiiltä, saavutaanko joskus sellaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmisiä kannustetaan olemaan hakkaamatta metsiä?

Maksettaisiinko metsänomistajalle siitä, että hän jättäisi metsänsä pystyyn?

”Se on käytännössä täysin mahdollinen skenaario”, Soimakallio sanoo.

”Se varmaankin nostaisi puun hintaa, ja metsäyhtiöt joutuisivat maksamaan puusta sitten enemmän.”

”Tätä kautta hiilimaksu tulisi metsäteollisuuden itsensä maksettavaksi.”

Vastassa olisi lopulta kysymys, millainen metsäteollisuus on kannattavaa toimintaa.

Nyt ollaan vielä kaukana tällaisten laskelmien realisoitumisesta. Nyt odotetaan, mille tasolle metsien vertailutaso Suomessa asettuu.

 

Juttua muutettu 31.5.2019 klo 14.42. Virhe korjattu. Lisätty tieto siitä, että Äänekosken biotuotetehtaan vuotuiseksi arvonlisäksi arvioitu 400 miljoonaa ei ole koko tehtaan arvonlisä, vaan sen uuden, vuonna 2017 valmistuneen osan kansantaloudelle vuodessa tuoma arvonlisä. SK on kysynyt oikeaa lukua Metsä Groupilta ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitokselta (Etla), jotka eivät ottaneet kantaa siihen, mikä koko tehtaan vuotuinen arvonlisä olisi.

Luke selvittää pinta-alasotkua

Sampo Soimakallio osallistuu EU-komission nimittämänä riippumattomana asiantuntijana LULUCF-asetuksen toimeenpanon ennakkovalmisteluun. Hän kuuluu ryhmään, joka arvioi, ovatko jäsenmaiden komissiolle toimittamat metsänielun vertailutasoesitykset asetuksen mukaisia.

Suomen teknisten laskelmien arviointiin Soimakallio ei osallistunut. Yle uutisoi huhtikuussa, että työryhmän arvio Suomen luvuista oli kriittinen.

Suomi esittää metsien vertailuluvuksi 83 miljoonaa kuutiota.

Jos esitys menisi läpi, Suomi voisi hakata tuon määrän metsiä ilman kasvihuonekaasupäästöjen lisäleikkauksia muilla sektoreilla. Suomi hakkasi viime vuonna ennätykselliset 77 miljoonaa kuutiota metsiä.

Soimakallion mielestä 83 on ”posketon” luku. ”Jos tuo menisi läpi, on vaikea nähdä, että siinä toteutuisi asetuksen henki.”

Soimakallio havaitsi Suomen laskelmissa oudon heiton, jonka vaikutusta vertailulukuun tutkitaan. Mallilaskelmissa näyttäisi olevan uudistuskypsiä metsiä puolitoista kertaa enemmän kuin niitä on Suomen omien metsäinventointien luvuissa. Suomen laskelmat on tehnyt Luonnonvarakeskus (Luke).

”Eron olemassaolo on minulle vahvistettu Lukesta, mutta ei vielä syytä siihen”, Soimakallio sanoo.

Lukuja laskenut apulaisprofessori Aleksi Lehtonen sanoo, että mahdollinen virhe on havaittu äskettäin. ”Ei ole vielä täyttä tietoa, mistä ero johtuu. Asiaa selvitetään.”

Voiko heitolla olla vaikutusta Suomen metsien hiilinielun vertailutasoon?

”Kyllä. Vertailutaso on tarkistettavana, ja siinä esiin nousevat asiat huomioidaan.”

Luken tutkimusprofessorin Raisa Mäkipään mukaan vielä ei ole selvää, että havainto pinta-alaosuuksissa vaikuttaisi vertailutasoon, mutta ”gäppi on iso”.

”Jos se on tekninen virhe, sitten tehdään korjaus samalla kun vastataan vertailutason tarkastuksessa havaittuihin asioihin.”

Kuka?

Sampo Soimakallio

on helsinkiläinen 44-vuotias ympäristötieteiden dosentti ja Suomen ympäristökeskuksen ryhmäpäällikkö. Hän on tutkinut biomassan käytön ympäristövaikutuksia lähes 20 vuotta.

Sisältö