Tyhjää siipien alla

Karri Kokko
Talous 24.8.2007 09:05

Halpalentoyhtiö Flying Finn ei ollutkaan menestystarina. Yrityksen kulisseissa vaikuttaa vahva mies, jolla ei ole puhdas menneisyys liike-elämässä.

Teksti Petri Pöntinen
SK 4/2004

Päivä oli mitätön maailman ilmailuhistoriassa mutta merkittävä Suomen lentoliikenteessä.
Sunnuntaina 16. maaliskuuta 2003 Flying Finn nousi siivilleen.

Vihdoin vaihtoehto valtiolliselle Finnairille, yrityksissä toivottiin. Vihdoin junalipun hinnalla Lapin hangille hiihtämään, lomalaiset riemuitsivat.

Flying Finn julistautui halpalentoyhtiöksi, suomalaiseksi versioksi valtavia voittoja takovista Ryanairista ja EasyJetistä.

Niille oli ilmiselvä markkinarako taivaalla: ilmailussa oli siirrytty lopullisesti säätelystä kilpailuun.

Flying Finnin neitsytmatka Rovaniemelle sujui onnellisten tähtien alla. Asiakkaille ojennettiin kentällä ruusu, ja elävä musiikki juhlisti iltaa.

Ensilento oli viisi minuuttia etuajassa.

Toimitusjohtajan harhakuva

Toimitusjohtaja Pasi Nopasen työsopimus oli astunut voimaan joulukuun alussa 2002. Hän kääri hihat ja aloitti nollasta.

»Tarvittiin työtilat ja tietokoneet. Infrastruktuuri oli rakentamatta.»

Nopanen laati yritykselle yksityiskohtaisen budjetin »suunnilleen lyijykynineen ja kumeineen». Hän oli aiemmin johtanut Globe Ground Finlandin maapalveluita Seutulassa.

»Kellään omistajista ei ollut kokemusta alalta.»

Flying Finn oli helsinkiläisestä ravintolabisneksestä tunnetun Rantakarin perheen liikeidea. Perhe oli kiinnostunut myös rallista. Yhtiön vähemmistöosakkaiksi tulivat ravintoloitsija Make Railonkoski ja rallikuski Juha Kankkunen.

Lentäminen edellytti ansiolento- ja liikennelupaa Ilmailulaitokselta. Viranomaisille toimitettiin 70 senttiä paksu pumaska papereita.

»Minulla oli harhakuva, että kun lupa tulee, pahin on takana», Nopanen muistelee nyt.

»Sitten se homma vasta alkoi.»

Ralli-ikonilla uskottavuutta

Lentoyhtiölle oli keksitty loistava nimi. Flying Finn oli iskevä sanapari, se tarttui korvaan.
Mutta yhtiön omistusrakenne herätti ilmailupiireissä kysymyksiä. Missä olivat ilmailualan rahoittajat, missä merkittävät yritykset?

Niitä ei ollut – eikä tullut.

Myös hallituksen kokoonpano ihmetytti: ei yhtään nimekästä yritysjohtajaa, ei ainuttakaan yhteiskunnallista vaikuttajaa, ei todellista ilmailun ammattilaista.

Hallituksessa pääpilotti Kalevi Halonen edusti ilmailua, Railonkoski ja Kankkunen olivat pääomistajien, Rantakarien, lähipiiristä.

Nelinkertaisella maailmanmestarilla luotiin uskottavuutta. Flying Finnin ensimmäinen kone ristittiin Juha Kankkuseksi, rallihullun kansan idolin mukaan.

Kun yhtiön sisällä toivottiin vahvaa, ammattitaitoista hallitusta, pääomistajat painoivat peukalon alas: lentäjä, ravintolapomo ja rallikuski saivat kelvata.

Asetelma yhtiössä muuttui myös erikoiseksi. Tavallisesti omistajat vetäytyvät taustalle sen jälkeen, kun toiminta on pyörähtänyt käyntiin. Vastuu bisneksestä jää toimitusjohtajalle.
Flying Finnin johtajia kuvattiin juoksupojiksi. Omistajaperhe omisti, hallitsi ja johti tiukasti kaikkea.

Pelimerkit kortilla

Heinäkuussa 2003, kun kaakosta hyökännyt helle makasi liikkumatta Suomen yllä, toimitusjohtaja Nopanen sanoi itsensä irti.

Hän oli puhki – työtaakasta.

»En ollut nähnyt vaimoani ja lapsiani pitkään aikaan.»

Halpalentoyhtiö säästi kuluissa. Se tarkoitti ohutta hallintoa, mikä merkitsi toimitusjohtajalle ympäripyöreitä päiviä.

Säästäminen oli myös pakko: pelimerkit olivat kortilla.

»Sen opin, että alkupääomaa on oltava riittävästi, jotta pientä porukkaa ei polteta loppuun.»
Flying Finnissä tehtiin nahkapäätöksiä. Liput olivat kalliimpia kuin ulkomaisilla esikuvilla. Markkinoinnista tingittiin, vaikka räväköin ilmoituksin olisi pitänyt houkutella massat liikkeelle.

»Ei meillä ollut mahdollisuutta tarjota lentoja yhdeksän euron sokkihinnoilla.»

Flying Finn aloitti varovasti yhdellä vuokrakoneella, jolla lennettiin Rovaniemelle ja Kittilään. Kone oli vanha MD-83, huollettu mutta seissyt pitkään toimettomana.

»Aloitus oli kevyt, jotta kone saatiin ajettua sisään», Nopanen sanoo.

Toinen kone vuokrattiin toukokuun alussa, ja reittilennot Ouluun ja Lontooseen alkoivat. Suunnitelmien mukaan tammikuussa 2004 yhtiöllä piti olla 4-5 koneen laivasto ja kymmenkunta reittiä.

»Silloin piti tarkastaa, tyydytäänkö siihen vai laajennetaanko toimintaa», Nopanen sanoo.

Tuota päivää ei koskaan tullut. Tammikuussa 2004 Flying Finn haki yrityssaneeraukseen.

Uusi puheenjohtaja kaksi viikkoa

Heinäkuun helteillä Flying Finn oli tovin ilman toimitusjohtajaa. Tehtävää hoiti varatoimitusjohtaja Casper Mickwitz, joka oli tullut maapalveluyhtiö Airprosta.
Myös hallitusta myllerrettiin. Puheenjohtajan nuijaan tarttui sijoittaja Ahti Vilppula.

»Olin yhtiössä mukana kahdessa hallituksen kokouksessa kahden viikon aikana», hän kertoo.

Belgiassa asuva Vilppula tutki, olisiko Flying Finn houkutteleva sijoituskohde ulkomaisille tahoille.

»En voinut suositella sijoittamista asiakkailleni. Se ei ollut realistinen vaihtoehto.»

Vilppula teki johtopäätökset: kahdella koneella asiakasvirta jäi vähäiseksi, ja teknisen vian riski oli liian suuri. Reittilentoja olisi pitänyt olla Lontoon lisäksi Euroopan muihin keskuksiin.

Hän laski myös, että Flying Finnin talous oli rakennettu pilvilinnojen varaan.

»Yhtiö ei ollut tarpeeksi hyvin pääomitettu.»

Laskuja alkoi kerääntyä

Liikenneluvan myöntämiselle oli ollut kaksi tärkeää taloudellista reunaehtoa. Flying Finnin kassassa oli oltava rahaa kolmen kuukauden kuluihin, ja lisäksi yhtiön oli esitettävä uskottava liiketoimintasuunnitelma kahdeksi vuodeksi eteenpäin.

Alkupääomaksi ilmoitettiin 1,7 miljoonaa euroa. Liiketoimintasuunnitelmaan kirjattiin, että osakepääoma nostetaan viiteen miljoonaan euroon.

Lupaus osoittautui kuplaksi. Kesällä 2003 varmoista sijoittajista ei ollut tietoa. Yhtiön kassa oli miinuksella, laskuja alkoi kerääntyä.

»Annettiin ymmärtää, että rahaa on se viisi miljoonaa», eräs läheltä seurannut kertoo.
Elokuun alussa valittiin Flying Finnin toimitusjohtaja numero kaksi, ekonomi Mikko Vartiainen. Hän oli ollut Finnairin kaupallisten toimintojen johtaja.

Samalla kerrottiin, että yhtiö oli päättänyt korottaa osakepääomaa 2,2 miljoonalla eurolla. Sillä piti hankkia kolmas lentokone.

Sijoittajat pitivät yhä näppinsä irti osakeannista. Vanhat omistajat merkitsivät vajaan miljoona euroa.

Yhtiön rahoitus oli ratkaisematta.

Finnair iski takaisin

Vartiaisen nimitys toimitusjohtajaksi julkaistiin 5. elokuuta. Seuraavana päivänä yhtiön nettisivuilla oli otsikko: Flying Finnin huippuhalvat tarjoushinnat! Kuopio 29 euroa! Oulu 39 euroa! Lontoo 69 euroa!

Halpalentoyhtiö yritti muuttua halpalentoyhtiöksi.

Hintoja pudotettiin, reittejä lisättiin ja aikataulut uusittiin. Koneet eivät yöpyneet enää maakunnissa vaan Vantaalla.

Elokuun lopussa Finnair vastasi kilpailuun. Vähän kysyttyjen lentojen hinnat romahtivat kymmeniä prosentteja, jopa yli puolet. Lentojätti alkoi täyttää halpalentoyhtiölle jäänyttä markkinatyhjiötä.

Marraskuussa Flying Finn pyysi kilpailuvirastoa selvittämään Finnairin »saalistushinnoittelun». Yhtiö katsoi, että se savusti tulokasta kilpailusta ulos.

Toimitusjohtaja Vartiainen kertoi myös, että yhtiön ovi oli avoinna pääomasijoittajalle. Ilmailupiireissä viesti tulkittiin hätähuudoksi.

Rahaa pyydettiin jo mediassa.

Mies ilman nimeä

Halpalentoyhtiömalli oli toiminut monissa pienissä maissa. Miksi ei Flying Finn?

Mallissa ei ollut vikaa, missä sitten?

Ensimmäinen toimitusjohtaja Pasi Nopanen ei ollut vuokrannut koneita eikä ollut valmistellut lupahakemuksia. Pohjatyön oli tehnyt henkilö, jolla ei ollut virallista asemaa, ei kasvoja eikä nimeä yhtiön papereissa.

Mutta hänellä oli valta yhtiössä.

Näkymättömäksi mieheksi hän oli yllättävän näkyvä. Kun Flying Finn järjesti yhtiön avajaisgaalan maaliskuussa 2003, hän tervehti vieraita Nopasen rinnalla. Firman toimipisteessä, Rahtitie 3:ssa Vantaalla, taustavaikuttajalla oli oma huone.

»Kyllä hän oli paljon paikalla, varsinkin alussa», eräs työntekijä muistaa.

Seinien sisäpuolella miehellä oli nimi: Pekka Rantakari, 54, omistajaperheen pää.

»Hänellä oli hyvin vahva ote firmasta», toinen työntekijä kertoo.

Rantakarilla oli syynsä pysytellä sivussa. Hänen menneisyytensä ei ollut moitteeton liike-elämässä. Hänet oli tuomittu 1990-luvun alussa ehdolliseen vankeusrangaistukseen taloudellisista väärinkäytöksistä.

Sijoittajat halusivat vallan

Pekka Rantakari ei istunut hallituksessa eikä omistanut osakettakaan Flying Finnistä.

Mutta yritys oli perheen hallinnassa.

Flying Finn ajautui ongelmiin ensilennosta lähtien: rahahanat pysyivät kiinni.

Rantakari ei vastustanut sijoittajien mukaantuloa kokonaan. Yritys neuvotteli suomalaisten yritysten ja yksityishenkilöiden kanssa toistuvasti viime vuonna, mutta neuvottelut päätyivät joka kerta pattitilanteeseen.

Usean lähteen mukaan laudalla oli yksi nappula liikaa.

»Sijoittajat halusivat määräysvallan yhtiöstä.»

Tähän ei suostuttu.

Suuria tappioita, rohkeita visioita

Tammikuussa 2004 palapeli alkoi hajota.

Aluksi yhtiö tiedotti myönteisiä uutisia: uudet reitit avataan Vaasaan, Joensuuhun ja Tukholmaan. Kolme päivää myöhemmin, 12. tammikuuta, toimitusjohtaja vaihtui, kolmannen kerran vuoden sisällä. Vartiainen oli eronnut ajauduttuaan eri linjoille pääomistajan kanssa.

Kului toiset kolme päivää, ja Flying Finn jätti yrityssaneeraushakemuksen. Tappiota oli kertynyt 7 896 859 euroa vuoden 2003 marraskuun loppuun mennessä.

Samana päivänä Vantaan käräjäoikeus päätti väliaikaisesta maksu- ja perintäkiellosta. Yhtiö saattoi jatkaa lentojaan entiseen tapaan.

Uusi toimitusjohtaja, kauppatieteiden tohtori Peter Sevelius ilmoitti, että yhtiön syöksykierre oli oiennut. Kassavirta oli positiivinen, ja matkustajamäärät kasvussa.

Visiot olivat rohkeita. Flying Finnin oli määrä laajeta kymmenen lentokoneen armadaksi. Kotimaassa sukkuloitaisiin noin kymmeneen ja ulkomailla viiteen kohteeseen.
Suunnitelmassa oli yksi iso kysymysmerkki.

»Neuvottelut eri sijoittajatahojen kanssa jatkuvat, ja johto voi nyt keskittyä yhtiön liiketoiminnan kehittämiseen», toimitusjohtaja viestitti lehdistötiedotteessa.

Rahoituksella on kiire. Toimilupa on katkolla 27. helmikuuta, keskellä Lapin hiihtosesonkia.
Valvontaa bisneksen ehdoin?

Ilmailupiireissä hätkähdettiin Flying Finnin yrityssaneeraushakemusta.

Yllätys se ei ollut, tappion suuruus oli.

Vielä heinäkuussa kassan miinus oli siedettävä, eri lähteiden mukaan muutamasta sadastatuhannesta kahteen miljoonaan euroon.

Elokuusta marraskuuhun tappiota olisi kertynyt noin kuusi miljoonaa, puolitoista miljoonaa euroa kuukautta kohti.

Yhtiöstä kerrottiin syksyn mittaan, että toimintaa oli alkuvuoteen verrattuna itse asiassa tehostettu; koneet lensivät päivittäin enemmän, ja huoltokuluja oli karsittu.

»On vaikea ymmärtää, mistä tappiot syntyivät näin nopeasti», eräs sisäpiiriläinen sanoo.

Ilmailulaitoksen roolia kummasteltiin. Se oli valvova viranomainen mutta myös liikelaitos, yksi Flying Finnin suurimmista velkojista. Miksi se ei pysäyttänyt koneita kentälle, alan asiantuntija kysyy.

»Yhtiö ei olisi pysynyt pystyssä, ellei viranomainen olisi antanut luottoa.»

Koneet oli vuokrannut Cayman-saarilla toimiva leasing-yhtiö.

»Flying Finn ei ole maksanut yhtiölle marraskuun jälkeen mitään», vuokrausyritystä edustava asianajaja Harry Hedman sanoo.

Hedman on jättänyt kolme kannetta tuomioistuimeen. Hän haluaa koneet heti omistajilleen.

Keskustelu