”Nokia pois, jos kaupaksi”

Suunnitelma Nokian myymisestä Ericssonille eteni huomattavasti pidemmälle kuin tähän asti on kerrottu. SK julkaisee otteen Esko Ahon kirjasta 1991 – Mustien joutsenten vuosi (Otava).

Talous 16.10.2020 06:00
Nokia suunnitteli 1990-luvun alussa toimistoa Espoon Keilaniemeen, mutta laman takia hanke lykkääntyi liki 10 vuotta.
Nokia suunnitteli 1990-luvun alussa toimistoa Espoon Keilaniemeen, mutta laman takia hanke lykkääntyi liki 10 vuotta. © Vesa Oja/HS/Lehtikuva

Vuonna 1987 Nokia kirjasi historiansa kaikkien aikojen tuloksen. Pääjohtaja Kari Kairamon kunnianhimoinen strategia alkoi ajautua karille jo seuraavana vuonna. Suurinvestoinnit kulutuselektroniikkaan jauhoivat tappiota. Vanha tukijalka, Neuvostoliiton kauppa, alkoi sekin kangerrella. Tummia pilviä alkoi nousta Nokian ylle. Epävarmuus yhtiön tulevaisuudesta vain kasvoi, kun Kairamo teki itsemurhan joulukuussa 1988.

Nokian alamäki herätti huolta omistajissa. Peter Fagernäs palasi Suomeen ja siirtyi KOP:n johtokunnan jäseneksi syksyllä 1988. Hän muistaa ajatuksen irrottautua Nokian omistuksesta heränneen jo silloin. Yhtiön riskit näyttivät suurilta ja tuloskehitys huonolta. Lopulta tammikuussa 1990 Kansallispankin johtoryhmä kirjasi strategiakokouksen päätökseksi: ”Nokia pois, jos kaupaksi.”

Martti Häikiön Nokian historia kertoo vuoden 1991 myyntihankkeesta kaunistellun tarinan. Sen mukaan vakava uhka yhtiön olemassaololle syntyi siitä, että toinen pääomistaja eli Kansallispankki liittolaisineen oli valmis myymään Nokia-osakkeensa, ”mahdollisesti jopa yhdelle Nokian pahimmista kilpailijoista eli ruotsalaiselle L M Ericssonille”.

Häikiön tulkinnan mukaan keskustelut Ericssonin kanssa eivät johtaneet vakaviin neuvotteluihin. Hän arvelee, että ruotsalaiskilpailija oli liikkeellä ”enemmän tiedustelu- kuin ostomielessä”.

Ryhtyessäni selvittämään, millä mielellä Ericsson oli liikkeellä, sattuma puuttui peliin. Kävin läpi omaa kirjastoani ja kuinka ollakaan löysin Nokia-aiheisten kirjojeni joukosta vuonna 2009 ilmestyneen Ericssonin historiateoksen, Att förändra världen. Olin saanut sen lahjaksi toiselta kirjoittajalta, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla syntyneeltä Svenolof Karlssonilta.

Pöydällä oli selkeä ostotarjous: Ericsson tarjoutui ostamaan enemmistön Nokiasta. Kaupalle oli yksi ehto.

Ericssonin historia käsittelee asiaa suorasukaisesti otsikolla ”Nokia myytävänä”. Sen luettuani tajusin, että Nokian mahdollinen myynti kuuluu ehdottomasti vuoden 1991 kohtalokkaiden ratkaisujen joukkoon. Jos omistus olisi siirtynyt Ruotsiin, paitsi Nokian myös koko Suomen taloudellinen kehitys olisi 1990-luvulla saanut aivan toisen suunnan.

Ericssonin toimitusjohtaja Lars Ramqvistin mukaan keskustelut Nokian hankkimisesta käynnistyivät yhtiön sisällä jo vuonna 1989. Jo siinä vaiheessa ostajapuolta mietitytti Nokian radio- ja televisiovalmistus Saksassa. Ericsson tiesi kokemuksesta alan hankaluudesta.

Nokian suurimman omistajaryhmän, Yhdyspankin leirissä Nokian omistusjärjestelyjä oli pohdittu vuonna 1989 Pentti Kourin Pohjantähti-suunnitelman pohjalta. Kouri ehdotti Nokian vetämistä pois pörssilistalta. Kouri Capital tarjoutui toteuttamaan operaation ja hankkimaan tarvittavan rahoituksen.

Pentti Kouri sanoo suunnitelman perustuneen pääjohtaja Kari Kairamon kanssa juuri ennen hänen kuolemaansa käytyihin keskusteluihin. Sellainenkin tulkinta on esitetty, että koko aloite olisi lähtenyt Kairamolta itseltään, joka koki yhtiön omistusrakenteen ongelmallisena.

Kahden suuren liikepankkileirin hallitsemassa suomalaisessa elinkeinoelämässä Nokia muodosti erikoisen poikkeuksen. Se oli ainoa ”jaettu yhtiö”. Valta Nokiassa oli keskittynyt kahdelle suhteellisen tasavahvalle omistajaryhmälle, jotka tulivat huonosti toimeen keskenään. Jännite myös henkilöityi. Nokian hallintoneuvoston puheenjohtaja, SYP:n pääjohtaja Mika Tiivola ja varapuheenjohtaja, KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila kävivät keskinäistä kisaansa, joka häiritsi Nokian päätöksentekoa.

Kouri lähetti kopion muistiosta Yhdyspankin Björn Wahlroosille, joka ei pitänyt kaavailua pankin edun mukaisena. Siitä huolimatta hän piti sitä mielenkiintoisena ja vastasi Kourille olevansa valmis jatkamaan keskusteluja.

Suomen omistaja -kirjassaan Pentti Kouri antaa ymmärtää, että hänen suunnitelmansa perustui siihen, että Nokia keskittyisi pelkästään matkapuhelimiin ja telekommunikaatioon. Ilmeisesti ainakin Wahlroosille esitelty suunnitelma lähti täysin päinvastaisesta ajatuksesta. Wahlroos sanoo Kourin esittäneen ratkaisumallinsa kulmakivenä matkapuhelinliiketoiminnan välitöntä myyntiä. Pohjantähti perustui olettamukseen, että ”Nokialla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta menestyä niin nopeasti kansainvälistyvässä bisneksessä”.

Kouri jatkoi oman mallinsa kehittelyä yhteistyössä Nokian hallituksesta helmikuussa 1990 erotetun Antti Lagerroosin kanssa. Nyt taustalla vaikutti japanilainen Hitachi. Perusidea oli yhä sama: Nokian ostaminen pois pörssistä. Nämä kaavailut kariutuivat ilmeisesti alkuunsa, sillä Kourin maine oli pankkivaltausten melskeissä pahasti vaurioitunut. Toisaalta tässä vaiheessa Pohjantähti näyttäytyi enemmän Kouri Capitalin kuin Nokian pelastusyritykseltä.

Syyskuun alussa 1990 Yhdyspankin Björn Wahlroos ja Kansallispankin Peter Fagernäs laativat yhteisen muistion ”Nokian johdon ja johtamisen järjestelyistä”.

Toden teolla Nokian myyntihanke lähti liikkeelle vuoden 1991 alussa. Kansallispankin johtaja Teppo Taberman istui Suomen Ericssonin hallituksessa. Hän nosti siellä esille kysymyksen, voisiko Ericsson ostaa Kansallispankin hallussa olevat Nokian osakkeet.

Tieto Kansallispankin ja Pohjolan aikeista meni perille Tukholmaan. Pian myös toinen suuromistaja Yhdyspankki heräsi tai herätettiin. Kansallispankki ja Pohjola halusivat kertoa aikeistaan, sillä ne ymmärsivät, että kauppa voisi toteutua vain, jos myös suurin omistajaryhmä on siinä mukana.

Peter Fagernäsin mielestä Yhdyspankin innosti liikkeelle tieto kaavaillusta myyntihinnasta. Maaliskuussa liikepankkien pääjohtajat sopivat, että Fagernäs ja Wahlroos käyvät yhdessä läpi Kansallispankin tiedot. Samana päivänä Hirvonen ja Tiivola sopivat Casimir Ehrnroothin kanssa, että Yhdyspankin pitää avata oma suora keskustelukanava Ericssonin kanssa. Ehrnrooth teki työtä käskettyä ja tapasi pian Ericssonin hallituksen puheenjohtaja Björn Svedbergin.

Lopulta syntyi kolmen omistajan yhteinen työryhmä: Björn Wahlroos Yhdyspankista, Peter Fagernäs Kansallispankista ja Pirkko Alitalo Pohjolasta. Sen toimeksianto ei ollut tutkailla mahdollisuuksia vaan sopia ehdoista, joilla Ericsson ostaisi kolmen pääomistajan Nokia-osakkeet. Kansallispankilla ja Pohjolalla lähipiireineen oli liki 25 prosenttia osakekannasta, Yhdyspankin ryhmällä yli 30 prosenttia. Tarjolla oli siis Nokian osake-enemmistö.

Ostaja lähti tosissaan liikkeelle. Ericssonin historian mukaan tavoitteena oli, että Ericsson ottaa haltuunsa koko Nokian ostamalla ensin Kansallispankin, Pohjolan ja Yhdyspankin osakkeet ja tekemällä sen jälkeen ostotarjouksen lopusta. Kengässä oli yksi kivi. Televisio- ja radiovalmistuksen alasajo näytti Ericssonin omien kokemusten perusteella raskaalta urakalta.

 

Ratkaisun hetket koittivat alkusyksystä 1991. Casimir Ehrnrooth, Björn Wahlroos ja Ahti Hirvonen matkustivat Arlandaan. Siellä olivat vastassa Björn Svedberg sekä Ericssonin toimitusjohtaja Lars Ramqvist ja talousjohtaja Carl Wilhelm Ros.

Myyjät tarjosivat omistamansa Nokian osakkeet 140 markalla per osake. Se ylitti 40–50 prosentilla yhtiön senhetkisen pörssikurssin. Martti Häikiön haastattelemat yhdyspankkilaiset myyjät kertovat, että ”keskusteluissa välähti” Kansallispankin neuvottelema 140 markan hinta A-osakkeelta. Vasta sen kuultuaan yhdyspankkilainen omistajaryhmä ryhtyi vakavissaan pohtimaan myös oman osakepottinsa myyntiä.

Välähdyksen sijasta pöydällä oli selkeä ostotarjous sekä Kansallispankin että Yhdyspankin omistajaryhmien osakkeista. Ericssonin johto tarjoutui ostamaan, mutta vain sillä ehdolla, että kulutuselektroniikka jätetään kaupan ulkopuolelle.

Tämä taas ei myyjäosapuolelle käynyt. Vastaus oli yksiselitteinen: kaikki tai ei mitään.

Tätä asetelman perusteella Häikiön haastattelemien yhdyspankkilaisten tulkinta, että ”mihinkään todelliseen neuvotteluun ei kuitenkaan edetty”, kuulostaa asioiden kaunistelulta.

Joka tapauksessa Ericsson lupasi viedä asian hallitukseensa ja antaa lopullisen vastauksensa 10.10. mennessä. Hankkeen vakavuudesta kertoo sekin, että Björn Wahlroosin mukaan ennen Ericssonin hallituksen kokousta osapuolten neuvottelijat tapasivat ja hioivat sopimusehdot valmiiksi.

Lokakuun kymmenentenä, Aleksis Kiven päivänä ja Björn Wahlroosin syntymäpäivänä, Wahlroos ja Fagernäs menivät Alitalon luo Lönnrotinkadulle odottamaan konferenssipuhelua, jossa kuultaisiin ostajan lopullinen vastaus. Paikalla oli myös juristi Jussi Mäkinen.

Ericssonin hallitus oli hyväksynyt pyydetyn hinnan, mutta ehtona oli edelleen kulutuselektroniikan jättäminen kaupan ulkopuolelle. Se oli huono uutinen etenkin Kansallispankille, jonka nopeasti pahenevaan talousahdinkoon Nokian osakkeista saatava kauppahinta olisi tuonut helpotusta. Ericssonin historiassa Björn Wahlroos sanoo, että Fagernäsin kasvot kapenivat, kun hän kuuli ostajan ehdon ja ymmärsi saman tien, että myyntiyritys on ohi.

Myyjäpuolta kauhistutti ajatus siitä, että kulutuselektroniikka olisi jäänyt sen käsiin. Siihen suomalaisomistajat eivät suin surmin halunneet joutua. Perustelu oli yksinkertainen: ”Me emme ole industrialisteja”. Näin Ericssonin talousjohtaja Ros joutui toteamaan, että hanke oli rauennut.

Peter Fagernäs taisi kalveta samana päivänä toisenkin kerran. Palattuaan Lönnrotinkadulta Kansallispankin pääkonttoriin Aleksanterinkadulle hän sai kuulla päivän suurimman uutisen: hänen esimiehensä, pääjohtaja Jaakko Lassila oli eronnut vedoten itseensä kohdistuneeseen ajojahtiin.

Arvoitukseksi jää, mitä Ericsson olisi Nokialle tehnyt. Silti on varmaa, että Suomen taloushistoria olisi kirjoitettu uusiksi.

 

***

Entä jos Nokia olisi päätynyt Ericssonin haltuun? Ikuiseksi arvoitukseksi jää, mitä ruotsalaisyhtiö olisi Nokian eri osille tehnyt. Se on kuitenkin varmaa, että jos kauppa olisi toteutunut, Nokian ja koko Suomen 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun taloushistoria olisi kirjoitettu perin pohjin uusiksi.

 

Ericsson-kaupan kariuduttua palattiin lähtöruutuun. Kansallispankki ja Pohjola halusivat yhä päästä eroon Nokian osakkeista. Syntyi operaatio ”Nicholas”, jolla Yhdyspankki-ryhmä sitoutui ostamaan kaikki Kansallispankki-ryhmän osakkeet. Se vahvistettiin Wahlroosin, Fagernäsin ja Alitalon allekirjoituksin 2.12.1991.

Yhdyspankin suunnitelma perustui malliin, jota Pentti Kouri tarjoili Pohjantähden nimellä. Pankki liittolaisineen ostaisi Nokian ulos pörssistä.

Lopullista ratkaisua ei tullut tästäkään. Yhdyspankissa syntyi epäily, että operaatio Nicholas lisäisi kohtuuttomasti pankin velkakuormaa. Björn Wahlroosin mukaan vastustus sai alkunsa tilintarkastajista.

Wahlroos sanoo tehneensä uuden aloitteen illallisella Pohjolan Pirkko Alitalon kanssa heti operaatio Nicholaksen kaatumisen jälkeen. Miksi Pohjolan pitäisi luopua Nokian omistuksesta Kansallispankin rinnalla? Alitalo piti Pohjolan jäämistä Nokiaan hyvänä ajatuksena ja lupasi hakea ratkaisulle pääjohtaja Yrjö Niskasen hyväksynnän.

Itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1991 Pohjolan pääjohtaja Yrjö Niskanen meni SYP:n pääjohtaja Ahti Hirvosen luo aamukahville. Hirvosen mukaan vieras ihmetteli, miksi kukaan ei halua puhua Nokiasta hänen kanssaan.

Kävi ilmi, että Pohjola on valmis jäämään Nokian omistajaksi, vaikka Kansallispankki jättäisikin yhtiön. Näin SYP:n lunastettavaksi tulevien osakkeiden hintalappu pienenisi ratkaisevasti. Hirvonen ja Niskanen sopivat myös tärkeimmistä henkilöratkaisuista. Casimir Ehrnrooth korvaisi Mika Tiivolan hallituksen puheenjohtajana. Jorma Ollila nimitettäisiin Simo Vuorilehdon tilalle Nokian pääjohtajaksi. Niskanen puolestaan nousisi Nokian hallitukseen ja sen varapuheenjohtajaksi.

Samoihin aikoihin toteutui vielä kolmaskin Nokian tulevaisuuden kannalta tärkeä tapaaminen. Casimir Ehrnrooth meni Suomi-Salaman pääkonttoriin Lönnrotinkadulle tapaamaan Pohjolan Yrjö Niskasta.

Björn Wahlroos sanoo kuulleensa Casimir Ehrnroothin arvioineen kohtaamisen lämminhenkiseksi. Niskanen istui huoneessaan viskigrogi kädessään katsomassa jalkapallo-ottelua. Vieras sai oman groginsa, ja pian herrat huomasivat tulevansa mainiosti toimeen keskenään. Kaksi Suomen talouselämässä tunnetuista ”kolmesta bassosta” oli löytänyt toisensa. Myöhemmin kolmanneksi liittyi Rauma-Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki.

Nokia pysyi kriisiyhtiönä, mutta sen elämää parin vuoden ajan vaikeuttanut vääntö omistajista ja johdosta sai vihdoin ratkaisunsa. Musta joutsen alkoi nousta mobiiliteknologian markkinoille. Se uhkarohkea, joka uskalsi vuoden 1991 päättyessä Nokian osakkeisiin, sai kahdeksan vuoden kuluttua rahansa 400-kertaisesti takaisin.

Lue myös: Casimir Ehrnrooth muistelee 1990-luvun lamaa SK:n haastatelussa – ”Me emme ole yrittäjäkansaa” (SK 4/2011)

 

Suomen Kuvalehteä julkaiseva Otavamedia ja kirjan kustantava Otava kuuluvat samaan Otava-konserniin.

Sisältö