Lisäleikkauksia, rikollisuutta ja väkivaltaa – nyt tarvitaan uudet vakauden mittarit

”Eurokriisiin johtaneiden virheiden uusiminen ei ole vastuullista talouspolitiikkaa, vaan lietsoo taantumaa, lisäleikkauksia, rikollisuutta ja väkivaltaa. Siksi on välttämätöntä arvioida uudestaan niitä mittareita, joilla talouden vakautta mitataan ja ylläpidetään”, väittävät vapaat toimittajat Joel Kaitila ja Antti Ronkainen.

Kirjoituksessaan he pyrkivät osoittamaan, kuinka nykyinen europolitiikka ei onnistu tavoitteissaan. Lisäksi Kaitila ja Ronkainen ehdottavat uusia vakauden mittareita ja toimenpiteitä, joiden avulla kriisin akuutti syöksykierre voidaan katkaista ja Eurooppaan luoda vakautta. Lue kirjoitus alta ja osallistu keskusteluun.


Eurokriisi ja uudet vakauden mittarit

Vuodenvaihteen jälkeen asiantuntijapuheenvuoroissa on elätelty toiveita Euroopan talouskurimuksen hellittämisestä. Irlanti ja Portugali ovat saaneet myytyä velkakirjoja, Italian ja Espanjan korot ovat laskeneet viime kesän shokkilukemista, minkä lisäksi Saksan talous ja osakemarkkinat ovat vahvistuneet.

Kuitenkaan mikään ei viittaa siihen, että tarve auttaa kriisimaita olisi oleellisesti poistunut. Eurooppaa ei vaivaa vain julkisen velan kriisi vaan ongelmana ovat myös pankkikriisi ja euroopanlaajuinen investointikriisi.

Kuten viime kesänä kirjoitimme, velka-, pankki- ja investointikriisit on ratkaistava keskitetysti ja koordinoidusti. Tilanne on kuitenkin muuttunut ja kriisin ratkaiseminen edellyttää sekä talouskurisopimuksen että Maastrichtin sopimuksen avaamista ja neuvottelemista uusiksi.

Koska suuri osa Euroopasta ei täytä talouskurisopimuksen ehtoja, taloudellista ja poliittista päätäntävaltaa tullaan siirtämään entisestään Brysseliin ja Frankfurtiin. Tämä tarkoittaa nähdäksemme jo epäonnistuneen leikkauspolitiikan jatkamista.

Erittelemme talouskurisopimuksen ja komission asettamia ”vakauden mittareita” ja pyrimme osoittamaan, kuinka nykyinen europolitiikka ei onnistu tavoitteissaan. Kirjoituksen loppuosassa esitämme uudet vakauden mittarit ja toimenpiteet, joiden avulla kriisin akuutti syöksykierre voidaan katkaista ja Eurooppaan luoda vakautta.

Onko eurokriisi ohi?

Koska Euroopan johtajat eivät olleet alkusyksystä 2012 valmiita kasvattamaan Euroopan pysyvän vakausmekanismin (EVM) rahoituskapasiteettia, se ei olisi selvinnyt Italian ja Espanjan yli 3 000 miljardin veloista.

Markkinat rauhoittuivat reilu puoli vuotta sitten, kun Euroopan keskuspankki (EKP) lupasi ostaa ongelmamaiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta niin paljon kuin tarve vaatii. Käytännössä EKP:n ilmoitus rajoittamattomista tukiostoista (OMT, Outright Monetary Transactions) tarkoittaakin EVM:n riittämättömyyden tunnustamista.

Kreikalle, Irlannille, Portugalille ja Espanjalle annettujen tukien ehtona ovat olleet leikkaukset ja sopeutustoimet. Olli Rehnin valtiovarainministereille lähettämässä kirjeessä talouskomissaari perustelee valittua tietä oikeaksi, koska se on onnistunut leikkaamaan Euroopan alijäämiä. Lisäksi Rehn kiinnittää huomion Belgian ja Italian korkojen laskuun sekä yleiseen luottamukseen, joka finanssimarkkinoilla on syntynyt EKP:n tukiostoilmoituksen jälkeen. Lisäksi hän toivoo, ettei leikkauspolitiikan arvioiminen vielä ylipäätään ole mahdollista ja että spekulointi sillä voi pilata jo saavutetun luottamuksen.

Rehnin paimenkirjeestä käy ilmi, ettei komissiossa olla ymmärretty tämän politiikan kerrannaisvaikutuksia. Rehn kehottaa jättämään huomiomatta, että tutkimuksissa on löytynyt suhteellisen selkeä korrelaatio leikkauslinjan ja bruttokansantuotteen laskun, työttömyyden kasvun ja velkaantumisen kasvun välillä. Tosiasiallisesti jokainen leikattu euro on laskenut talouskasvua 0,9-1,7 euroa ja euroalueen sisäinen epätasapaino on kasvanut. Leikkaukset eivät ole onnistuneet pysäyttämään eurokriisiä, pikemmin päinvastoin.

Kirjeen perusteella vaikuttaa, että talouskomissaarin suotuisa käsitys leikkauspolitiikan vaikutuksista perustuu Euroopan reaalitalouden todellisen tilan täydelliseen huomiotta jättämiseen. Onkin kuvaavaa, että vuosina 2004-2011 EKP teki 61 taloudellista ennustetta, joista 46 eli yli kaksi kolmasosaa meni väärin.

Voiko finanssimarkkinoihin luottaa?

Puheet eurokriisin talttumisesta perustuvat siis ennen kaikkea finanssimarkkinoiden rauhoittumiseen: luottamuksen syntyyn. Pääomavirrat ovat kääntyneet takaisin Välimeren kriisimaihin. Arvopaperit, kriisivaltioiden velkakirjat ja eurooppalaisten pankkien osakkeet ovat tuottaneet pankeille, sijoittajille ja keinottelijoille puolessa vuodessa ainakin 1 000 miljardin pikavoiton.

Tästä 700 miljardia muodostuu kriisimaiden velkakirjojen arvonnoususta: Italian valtion velkakirjat ovat tuottaneet 380 miljardia euroa, Kreikan velkakirjojat 160 miljardia (nousua 250 %) ja Espanjan velkakirjat 120 miljardia. Lisäksi Euroopan suurimpien pankkien markkina-arvo on kasvanut 300 miljardia. Markkinat ovat todellakin helpottuneet!

Valitettavasti tämä luottamus ei ole heijastunut reaalitalouteen. Puolessa vuodessa OMT-ilmoitus ei ole vaikuttanut millään tavoin Kreikan työttömyyden kasvuun.

Tällä hetkellä euroalueen finanssi- ja reaalitalouden tilaa kuvaavat mittarit antavatkin keskenään ristiriitaista tietoa. Esimerkiksi Euroopan 600 suurimman pankin osakkeiden arvo on kasvanut 50 %. Tarkasteltaessa 600 suurimman reaalitalouden yrityksen pörssikehitystä, nousua on ollut ainoastaan 10 %. Vielä häkellyttävämpää on, että Euroopan yritysten voitto-odotusten ja kansantalouksien kasvuennusteet ovat eronneet toisistaan siitä lähtien, kun EKP ilmoitti tukiostoista.

On epäilyttävää, että sekä talouskomissaari että finanssimarkkinat ovat rauhoittuneet, vaikka Italian, Espanjan ja Kreikan taloudelliset indikaattorit ovat heikommat kuin vuosi sitten. Vaikka Portugali ja Irlanti ovat onnistuneet myymään velkakirjojaan ja Italian ja Espanjan korot ovat pudonneet, mikään ei viittaa siihen, että tarve auttaa näitä maita tulevaisuudessa olisi oleellisesti poistunut. Niiden velkaantuminen ja työttömyys jatkavat kasvuaan ja bkt laskee.

Huojentuneesta tunnelmasta huolimatta komissio on joutunut lykkäämään Euroopan kasvuennusteita ensi vuoteen saakka. Luottamus on siten keskeisellä tavalla perusteetonta.

Leikkauslinjaa ei tule jatkaa

Vuoden vaihteessa astui voimaan niin kutsuttu talouskurisopimus, jolla valtiot sitoutuvat Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamiseen sanktioiden uhalla. Sopimukseen sisältyy tasapainoisen budjetin sääntö velkaantumisesta ja alijäämästä sekä automaattiset mekanismit ”korjaavien toimien toteuttamiseksi”.

Mikäli valtion budjetin alijäämä on yli 3 % suhteessa bruttokansantuotteeseen, voidaan ”tarvittaessa pakottaa se supistamaan mahdollisesti todettua alijäämää”. Liiallisesta velkaantumisesta kärsivän maan on lisäksi ”laadittava budjetti- ja talouskumppanuusohjelma”, jotka ”toimitetaan Euroopan unionin neuvostolle ja Euroopan komissiolle hyväksyttäviksi ja niitä seurataan osana käytössä olevia vakaus- ja kasvusopimuksen valvontamenettelyjä.”

Lisäksi sopimuksen mukaan maat, joilla on velkaa yli 60 % suhteessa bkt:hen, sitoutuvat vähentämään sitä 1/20 vuositasolla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että Italian on laskettava velkaansa pelkästään tämän vuoden aikana 100 miljardia.

Koska suurin osa EU-maista ei täytä jompaa kumpaa tai kumpaakaan ehtoa, näiden valtioiden talouspoliittista päätäntävaltaa tullaan siirtämään tulevina vuosina komissiolle Brysseliin. Talouskurisopimuksen juridisesti suurin merkitys onkin siinä, että se kasvattaa kriisiaikoina komission päätäntävaltaa, joka ohjaa valtioita leikkauspolitiikkaan. Myös EKP:n velkakirjojen tukiostojen ehtona on leikkauspolitiikan jatkaminen, joten muutos suhteessa aiempaan on lähinnä retorinen.

Toistaiseksi kriisin syvenemisen uhkalla on perusteltu EU:n perustuslain vastainen vakausmekanismi, uusi talouskurisopimus ja joukko muita koordinaatiota, yhteistyötä ja avunantoa lisääviä sopimuksia. Käytännössä kyse on emumaiden talouspoliittisen päätäntävallan asteittaisesta luovuttamisesta ilman julkista keskustelua komissiolle Brysseliin ja EKP:lle Frankfurtiin. Leikkauslinja epäonnistuu sekä taloudellisin että demokraattisin mittarein arvioituna.

Puuttelliset puitesopimukset

Talouskurin vahvistamiseen on ajauduttu siitä syystä, että Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) toimintaperiaatteista säätävässä Maastrichtin sopimuksessa on ongelmia, joita ei olla valmiita korjaamaan.

Ensinnäkin sopimuksessa on kielletty EKP:lta jäsenmaiden rahoittaminen. Tämän seurauksena emumaat joutuvat lainaamaan yksityisiltä pankeilta, mikä on johtanut kriisimaiden korkojen nousuun sietämättömälle tasolle. Samaan aikaan ne joutuvat kuitenkin ottamaan lisää lainaa pelastaakseen maissaan toimivia konkurssipankkeja.

Toisekseen EKP on velvoitettu torjumaan ainoastaan inflaatiota, ei työttömyyttä. Tästä johtuen EKP ei ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin, vaikka euroalueen työttömyys on korkeimmillaan 25 vuoteen ja Välimeren EMU-maissa tahkotaan jatkuvasti työttömyyden maailmanennätyksiä.

Ongelmamaiden tilannetta verrataan usein Suomen 1990-luvun lamaan. Vahvan markan politiikasta luopuminen oli 1990-luvun lamasta nousemisen edellytys. Markan devalvoituminen suhteessa muihin valuuttoihin paransi vientiteollisuuden toimintaedellytyksiä, kun suomalaiset tuotteet tulivat ulkomailla halvemmiksi.

Tätä rahan arvoon perustuvaa kilpailukykyä parantavaa työkalua ei kuitenkaan voida käyttää Emussa. Euro kelluu vapaasti markkinoilla ja EKP voi toimillaan ainoastaan edesauttaa euron devalvoitumista tai revalvoitumista. Vaikka euron devalvoituminen parantaisi sekä Kreikan että Saksan kilpailukykyä suhteessa euron ulkopuolisiin maihin, se ei vaikuta euron sisäiseen epätasapainoon. Saksan ja Kreikan kilpailukyvyn ero säilyisi ennallaan.

Koska EKP:ta on kielletty jäsenmaiden rahoittaminen ja työllisyyteen puuttuminen, jäljelle ei jää kuin kilpailukyvyn kasvattaminen niin kutsutun sisäisen devalvaation avulla. Se tarkoittaa palkkojen ja eläkkeiden alennuksia, sosiaaliturvan ja julkissektorin leikkauksia, työurien pidentämisiä, irtisanomisia, työttömyyttä, yksityistämistä, ulkoistamista ja muita ”kilpailukykyä” edistäviä toimenpiteitä.

Euron tämänhetkinen institutionaalinen rakenne on kriisin jatkumisen suurin syypää. Nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö perusteli Emun rakennetta ennen kriisin alkamista seuraavasti:

”Näillä säännöillä haluttiin lisätä julkisen sektorin rahoittamiseen liittyviä riskejä siinä toivossa, että rahoitusmarkkinat ’rankaisisivat’ sellaista finanssipolitiikkaa, joka ei olisi kestävällä pohjalla.” (Alexander Stubb (toim.) Marginaalista ytimeen, Suomi EU:ssa 1989-2003, s. 219, lihavointi lisätty)

Valitettavasti eurokriisin myötä näyttäisi käyneen niin että rahoitusmarkkinat ovat alkaneet rankaista koko rahaliittoa, jonka institutionaalinen rakenne ei ole kestävällä pohjalla.

Uudet vakauden mittarit

Eurokriisiin johtaneiden virheiden uusiminen ei ole vastuullista talouspolitiikkaa, vaan lietsoo taantumaa, lisäleikkauksia, rikollisuutta ja väkivaltaa. Siksi on välttämätöntä arvioida uudestaan niitä mittareita, joilla talouden vakautta mitataan ja ylläpidetään.

Talouskurisopimus kiinnittää huomion puutteellisesti ainoastaan alijäämiin ja julkisvelkaan samalla kun komissio ja EKP aliarvioivat valitun politiikan negatiiviset kerrannaisvaikutukset. Mikäli talouskurisopimuksella tähdättäisiin vakauteen ja hyvinvointiin, tulisi sen pitää sisällään ainakin seuraavat periaatteet:

1) Työttömyys saa olla korkeintaan 5 %

Vain korkea työllisyysaste turvaa vakaan verovirran, taloudellisten voimavarojen hyötykäytön ja yritysten kasvulle tärkeän kysynnän. Siksi euroalueen perussopimukseen tulee kirjata esimerkiksi viiden prosentin työttömyyden raja, jonka ylittyessä valtion on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Samalla Euroopan keskuspankin mandaattia tulee muuttaa siten, että se velvoitetaan torjumaan inflaation lisäksi työttömyyttä.

Säästöohjelmien vuoksi valtiot eivät voi toteuttaa investointeja ja heikkojen kasvunäkymien vuoksi yritykset eivät uskalla investoida. Euroopan investointipankki (EIP) ja investointirahasto (EIR) ovat sitoutuneet investointiohjelmiin 50-50-rahoituksella jäsenmaiden kanssa, mutta säästöohjelmien seurauksena niiden varat makaavat käyttämättöminä. Jotta vältetään nykyinen asetelma, jossa heikot valtiot heikentyvät ja vahvat hyötyvät perusteetta kriisimaiden kustannuksella, euromaiden investointeja on alettava koordinoida. Investointipankin ja -rahaston aktivoimiseksi jäsenmaiden puuttuva 50% osuus rahoitetaan EKP:n liikkeelle laskemilla eurobondeilla. EIP investoi suuriin infrastruktuurihankkeisiin ja EIR sijoittaa keskisuurten ja start up -yritysten kautta vihreään teknologiaan, ympäristöön ja koulutukseen. Näin luodaan Marshall Planin kaltainen investointiohjelma nyky-Euroopan tarpeisiin.

2) Palkankorotusten on seurattava kussakin jäsenmaassa työn tuottavuuden kehitystä

Jäsenmaiden on tulopolitiikan ja/tai minimipalkkasäädösten yms. avulla varmistettava, että yleinen palkkakehitys EU:ssa seuraa yksi yhteen työn tuottavuuden kehitystä. Mikäli jäsenmaa epäonnistuu riittävien palkankorotusten turvaamisessa, EU:n instituutiot voivat kerätä ko. maan yrityksiltä niiden epäterveestä palkkakilpailusta keräämän taloudellisen hyödyn ja jakaa rahat työn tuottavuuden nousun mukaisen palkkakehityksen turvanneiden jäsenmaiden hallituksille.

3) Yksityiselle velalle 150 % kokonaiskatto

Talouskurisopimus ohjaa vahtimaan julkista velkaa, mutta yksityisen velkapommin annetaan tikittää entiseen tapaan. Euromaiden julkisvelka on tällä hetkellä 90 % suhteessa bkt:hen, mutta kun yksityinen velkaantuminen huomioidaan, kokonaisvelkaa on noin 450 %. Pelkän julkisen velan vahtimisen sijaan on keskityttävä kokonaisvelkaan. Varallisuuskuplien hillitsemiseksi jäsenmaiden yksityiselle velalle olisi asetettava esimerkiksi 150 % katto.

OTM-rahoitus on muutettava suoraksi vähintään 500-1000 miljardin ruiskeeksi pankkien uudelleenpääomittamiseksi. Tämän pankeille annettavan tuen ehtona on sosialisointi sekä taseiden puhdistaminen, sijoittavastuun toteutuminen sekä pankkien pilkkominen niin että rahoitus palvelisi yritysten ja valtioiden reaalitaloudellisia tarpeita eikä toisinpäin. Pankkien puhdistamisen yhteydessä kiristetään pankkilainsäädäntöä ja lisätään läpinäkyvyyttä, minkä lisäksi kriisin aiheuttaneet ja kriisin kustannuksella keinotelleet talousrikolliset asetetaan oikeuden eteen.

4) Ylijäämiä on alettava verottaa

Yksittäisten valtioiden budjettialijäämien sijaan on kiinnitettävä huomio valtioiden välisten maksutaseiden tasapainoon. Valtioiden budjettialijäämien vaino on tähän mennessä ainoastaan heikentänyt kriisimaiden taloudellista tilannetta. Samaan aikaan vahvoilta näyttävät maat, kuten Saksa ja Suomi, pyrkivät kasvattamaan kilpailukykyään, minkä seurauksena euroalueen sisäinen epätasapaino ainoastaan kasvaa ja taloudelliset ongelmat syvenevät. Alijäämärajoituksien ohella tarvitaankin euroalueen sisäisten ylijäämien verotusta.

Ensin on määriteltävä, miten taata työllisyys ja kestävä palkkakehitys koko euroalueella. Seuraavaksi on estettävä keinottelu ja pörssikuplat, nykyisen kriisin pääsyylliset. Kolmanneksi on luotava institutionaaliset olosuhteet, jotka takaavat vakaamman taloudellisen kehityksen investointien ja maksutaseiden tasapainon kannalta. Tällä tavoin Eurooppaa vaivaava triplakriisi voidaan ratkaista ilman inhimillisen kärsimyksen ja sosiaalisen kriisin kärjistämistä.

Rahaliiton tulevaisuus

On kaikkien EMU-maiden etujen mukaista käynnistää neuvottelut yllä esitettyjen muutosten saamiseksi Maastrichtin sopimukseen. Näiden muutosten toteutumiselle asetetaan tietty takaraja, jonka jälkeen emumaat arvioivat kansanäänestyksillä rahaliiton ehtoja ja jäsenyyttään rahaliitossa.

Käytännössä kansanäänestyksessä EMU-jäsenyydestä päätettäisiin leikkauspolitiikan ja sisäisen devalvaation jatkamisesta, johon Emun rakenne nykyisellään pakottaa. Äänestyksen puolesta puhuu ennen kaikkea se, että kriisin syventyessä EMU on muuttumassa luonteeltaan täysin toisenlaiseksi kuin rahaliitto, johon aikanaan liityimme. Ilman valuvikojen korjaamista EU on jatkossakin altis finanssimarkkinoiden mielenliikkeille ja luottamus voi kadota nopeasti kovastakin talouskurista huolimatta.

Seuraa Antti Ronkaista Twitterissä @anttironkainen.