Kun yhteiskunta ei välitä, entä jos välittäisit itse?

Talous 24.1.2011 07:31
lataamo Kuvitus Janne Tervamäki.

Lähistön talossa asuu mielenterveyskuntoutuja. Poika on niin heikossa hapessa, että samassa rapussa asuva eläkeläistäti huolestui, soitti ovikelloa ollakseen avuksi, mutta ei saanut vastausta. Skitsofreenikot pelkäävät myös hyvää tarkoittavia ihmisiä.

Täti keskusteli asiasta toisen samassa rapussa asuvan tädin kanssa, soitti terveyskeskukseen, esitteli tilanteen ja pyysi apua. Sieltä kuitenkin todettiin, että asia ei kuulu heille, naapuri ei ole asianosainen ja yksityisyyden suoja estää puuttumasta ihmisten asioihin. Hyvinvointiyhteiskunnan kriisi kiteytyy heitteillejättöön.

Mitä pitäisi tehdä?

Demariratkaisu Ilkka Taipaleen malliin olisi perustaa kylpylätasoisia lataamoja, joissa voisi levähtää terapeuttisiin hoitoihin ja käyskennellä suihkulähteiden katveessa.

Kristillisdemokraattien Tarja Tallqvistin versiossa perustettaisiin lisää laitoksia, joissa olisi korkeasti koulutettua henkilöstöä kolmivuorotyössä. Mutta näihin tarvittaisiin kiinalainen talouskasvu, tanskalainen veroaste ja venäläinen yksityisyyden suoja. Mitä jos yritettäisiin tulla toimeen suomalaisella talouskasvulla ja sitä tukevalla veroasteella?

Presidentti ja piispat julistavat, että meidän kaikkien tulisi välittää toisistamme enemmän. Tässä yksi yritti, mutta totesi olevansa voimaton. Samasta rapusta löytyisi neljä tai viisi tätiä, jotka voisivat katsoa pojan perään, mutta eivät ottaa hoitovastuuta tai nähdä kohtuuttomasti vaivaa. Mutta he eivät tiedä, mitä tehdä. Liian innokkaasti välittävä voi joutua vaikeuksiin viranomaisten kanssa.

Veroja ja viranomaisia

Suomalaisten sanotaan olevan umpimielisiä ja piittaamattomia. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kaupunkimaisessa ympäristössä on vaikea tulkita tilanteita ja vetää niistä johtopäätöksiä. Tarvitseekohan tuo apua vai suuttuuko, jos tarjoaa? Jos tilanne on yksiselitteinen, kuten lumikinokseen juuttunut auto tai yksin itkevä lapsi, apu löytyy herkästi. Mielenterveyskuntoutujaan on vaikea suhtautua muukalaisena kadulla, mutta rappunaapurina tilanne on helpompi.

Välittävä kansalaisyhteiskunta olisi hyvä asia, mutta miten sen saisi toimimaan ympäristössä, jossa politiikan keskeinen sisältö on ollut sosiaalisten suhteiden korvaaminen julkisella sektorilla. Välittäminen väljähtyy verojen ja viranomaisten vaatimiseksi.

Terveydenhuollon organisaatioarkkitehtuurin perusmoodi on päivystys. Reagoidaan ilmeiseen ongelmaan, hoidetaan kuntoon ja lähetetään potilas jatkamaan entistä elämäänsä. Suurista kansantaudeista, kuten diabeteksesta, dementiasta ja skitsofreniasta, ei parane, mutta niiden kanssa voi elää hoivamoodissa. Se ei vaadi korkeaa koulutusta eikä runsaita resursseja, mutta se pitää erikseen järjestää.

Jatkuvaa hoivaa tarjoavan organisaation pitää pystyä integroimaan kaikki olennainen tieto ja näkökulmat, muodostaa yhteinen ymmärrys ja laatia suunnitelma, joka koordinoidaan aikatauluttamalla ja ohjaamalla monia toimijoita. Kestävyysvajeen Suomessa ei ongelmia enää ratkaista lisäämällä resursseja, vaan ohjaamalla niitä paremmin.

Mikä estää hoivan järjestämistä ja välittävien naapureiden voimaannuttamista?

Kirjoittaja on professori Aalto-yliopistossa.