Kuka puhuikaan devalvaatiosta?

Karri Kokko
Talous 4.9.2007 10:35

Keskustelu markan kurssista ERM:iin liityttäessä on aiheuttanut eräänlaisen déja vu -ilmiön: tämän olen kokenut ennenkin. Asetelma oli hyvin samanlainen kesällä 1991, jolloin markkaa oltiin liittämässä ecu-koriin. Kurssista keskusteltiin silloinkin kiivaasti.

Teksti Arja Piispa
SK 39/1996

Rolf Kullberg kertoo tuosta ajasta kirjansa luvussa ”Ecu-ratkaisu – ilman devalvaatiota”.

”Toukokuun 12.–14. päivinä olin kansainvälisen järjestelypankin BIS:n eli Baselin pankin kuukausikokouksessa Baselissa. Maanantai-iltaisin pääjohtajapäivällisen jälkeen meillä oli tapana pitää yhteinen pohjoismainen istunto. Mukana olivat tavallisesti kaikkien viiden Pohjoismaan keskuspankkien pääjohtajat, ja tapaaminen oli aina yhtä miellyttävä. Keskustelimme joskus hyvinkin luottamuksellisista asioista. Nyt, toukokuun 13. päivänä ruotsalainen kollegamme Bengt Dennis antoi meille salaisen tiedon: Ruotsi aikoi saman viikon perjantaina 17. toukokuuta siirtyä seuraamaan valuuttakurssipolitiikassaan ns. ecu-indeksiä.

Kuultuani tämän luottamuksellisen uutisen tiesin heti, että meille tulee kiire.”

Palattuaan Baselista Kullberg käynnisti välittömästi ecu-valmistelut kertomatta kuitenkaan heti varsinaista syytä eli Ruotsin aikomusta.

”Kun Ruotsin päätös tuli julki, alkoi myös Suomessa yleinen keskustelu markan kytkemisestä ecu-indeksiin. Hallitus ilmoitti valmiutensa siirtyä vastaavaan käytäntöön mahdollisimman pian. Samanaikaisesti alkoi teollisuuden piirissä melkoinen painostuskampanja, että ecu-ratkaisun yhteydessä suoritettaisiin devalvaatio”, Kullberg kertoo.

”Keskiviikkona toukokuun 22. päivänä olin pyytänyt valtiovarainministeri Iiro Viinasen lounaalle pankkiin. Viinanen oli hengessä mukana ja täysin vakaan kurssin puolesta. Hän ilmoitti minulle ja varmaankin myös hallituksen piirissä, että hän ei ainakaan hyväksy minkäänlaista devalvaatiota ecu-ratkaisun yhteydessä. Ilmeisesti muu hallitus sen sijaan alkoi taipua teollisuuden tahtoon, ja pääministerin johdolla alettiin puhua Suomen Pankin kanssa ainakin revalvaation purkamisesta.”

Mitä tällä tarkoitettiin, jäi Kullbergillekin epäselväksi. Tarkoitettiinko markan siirtämistä valuuttaputkessa saman verran ylöspäin kuin oli kevään 1989 revalvaatiossa siirretty alaspäin, vai haluttiinko sen lisäksi siirtää itse vaihtelualuetta putkessa, jolloin devalvaatioprosentti olisi ollut lähes kymmenen prosenttia?

Kenen vastuu?

Muutamaa päivää myöhemmin Kullberg tapasi pankissa teollisuuden edustajia.

”Noin tunnin tilaisuus päättyi luonnollisesti ilman mitään lupauksia meidän taholtamme. Ennen lähtöään vuorineuvos (Casimir) Ehrnrooth ilmoitti, että Suomen Pankki kantaisi tämän jälkeen vastuun Suomen talouden kohtalosta.”

Pankin johtokunnassa oltiin Kullbergin mukaan yksimielisiä siitä, että ecu-ratkaisu oli kaikkea muuta kuin hyvä hetki devalvaatiolle.

Hän listaa kirjassaan koko joukon syitä:

”– Vielä ei yhteiskunnassa ollut riittävästi kriisitietoisuutta, joten devalvaatio olisi palkkapuolella saattanut aikaansaada kompensaatiovaatimuksia ja entistä enemmän inflaatiota.

– Käynnissä oli kuuden viikon pituinen lakko kuljetusalalla, ja vientitoimitukset olivat tänä aikana lähes kokonaan hiljentyneet.

– Metsänomistajat olivat järjestäneet myyntiboikotin devalvaatiota vaatiessaan ja odottaessaan, näin myötäillen metsäteollisuuden vaatimuksia.

– Toimenpide olisi tuolloin muualla maailmassa voitu tulkita kilpailevaksi, aggressiiviseksi devalvaatioksi eikä puolustukselliseksi toimeksi.

– Oli olemassa vaara, ettei markka kestäisi pitkän päälle, jolloin neljän prosentin devalvaatio ei ratkaisisi mitään. Kaksi devalvaatiota saman vuoden aikana olisi saattanut maamme sangen ikävään valoon.”

Myöhempi devalvaatio, marraskuussa 1991, oli Kullbergin mukaan pakon sanelema. Sitä ei tarvinnut samalla tavoin pyydellä anteeksi kansainvälisissä piireissä kuin olisi pitänyt selitellä suunniteltua devalvaatiota.

”Konfrontaatio”

Kullberg sai ecu-ratkaisun edetessä yhä vahvemman käsityksen siitä, että hallitus halusi painostaa Suomen Pankkia teollisuuden toivomaan devalvoinnin suuntaan.

Salaisessa kokouksessa sunnuntaina 2. kesäkuuta ”ministerit puhuivat toinen toisensa jälkeen innokkaasti revalvaation purkamisen puolesta, varovaisin sanakääntein myös (Sixten) Korkman. Ainoastaan valtiovarainministeri Iiro Viinanen oli alusta saakka ehdoton ja johdonmukainen. Hän ei hyväksynyt minkäänlaista kurssin tarkistusta.”

Suomen Pankin johtokunnassa kaikki eivät olleet yhtä ehdottomia. Keskustelu aaltoili eri suuntiin. Ele Alenius, Esko Ollila ja Kullberg itsekin alkoivat taipua hallituksen tahtoon eli siirtämään markkaa nelisen prosenttia valuuttaputken sisällä.

Lopulta johtokunnan yksimielinen päätös oli, että on paras olla tekemättä mitään. Kullberg ilmoitti tämän omastakin mielestään ”jälkikäteen ajateltuna turhan ylimielisesti” Aholle ja Viinaselle.

”Tämä oli ensimmäinen vakava konfrontaatio pääministerin ja minun kesken, mutta lisää olisi tulossa”, Kullberg kirjoittaa.

Hän on vakuuttunut siitä, että Esko Aho halusi hänet pois Suomen Pankista ja onnistuikin siinä lopulta: Kullberg jätti eronpyyntönsä 2. huhtikuuta 1992.

Hieman ironisesti hän toteaa nyt, että hallitus ryhtyi heti seuraavana viikonloppuna toteuttamaan hänen vaatimiaan toimenpiteitä ja sai yhtäkkiä aikaan kymmenen miljardin markan säästöpaketin.

”Niin että oliko se nyt sitten niin väärin, kun sanoin keväällä 1992, että nyt tarvitaan hallitukselta tekoja?”