Juha Siltala: Jos liian moni syrjäytyy arvoketjusta ja palkat painuvat liian alas, kulutus ei pyöritä taloutta

Essee: Kohtuus ja kohtuuttomuus liukenevat makrotalouden maailmasta pois, kirjoittaa Juha Siltala.
Talous 31.12.2019 08:30
Juha Siltala
Euroseteleitä ja -kolikoita.
© 123rf

”Satasten ja muutamien tonnien maailmassa täytyy ansaita leipänsä otsa hiessä, kymppien korvausten tarkasta syynistä puhumattakaan. Mitä isompiin summiin edetään, sitä kauemmas vastuu loittonee ja rahan sidos raadanta-arvoon höltyy”, kirjoittaa Juha Siltala Kanava-lehden numerossa 8/2019.

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Nousukausi hiipuu Suomessa juuri kun se ehti alkaa. Vienti vetää kuulemma viimeisillä tilauksillaan, ja vain kotimarkkinakysyntä pelastaa seuraavan vuoden, jos pelastaa.

USA:ssa koko 2010-luvun jatkunut nousu ehti jo vetää osakearvot ennätyksellisen ylös, mutta kurssinousu ei sielläkään johtunut yhtiöiden lupaamista tuotoista vaan siitä, ettei sijoitusrahalle löytynyt turvallisempaa parkkipaikkaa.

Euroopan talouskasvun todetaan suorastaan pysähtyneen.

Tuottavuuskasvun hiipuminen on saanut sekä USA:n Business Forumin konsernijohtajat että Financial Timesin vaatimaan kapitalismin uudistamista sellaiseksi, että myös palkkatasosta, investoinneista, koulutuksesta ja ympäristönsuojelusta pidettäisiin huolta.

Keskiluokan kokema suhteellinen taantuminen on vähentänyt järjestelmän oikeutusta ja paisuttanut populistisia liikkeitä. Pelkkä voiton maksimointi näyttää johtaneen nollasummapeliin eikä kaikkien veneiden nousemiseen vedenpinnan mukana. Kapitalisminhan väitettiin ohittaneen maatalousyhteiskuntien loukun, jossa yhden menestys tapahtui aina toisen kustannuksella.

Digitalisaatio näyttää kuitenkin synnyttäneen teknisten alustojen monopoleja. Alustatalouden markkinapaikkojen hallitsijat, kuten Facebook, Google tai Amazon pystyvät perimään monopolikorkoa.

Alustatalouden työntekijät sen sijaan saavat yleensä vähemmän kuin muut työntekijät. Suuret puut varjostavat pieniä taimia: uusien yritysten on vaikea saada sijaa markkinoilta.

Maailmantaloutta on elvytetty halvan koron dopingilla.

Finanssisektorilla viime vuosikymmeninä tapahtunut tuotekehittely on johtanut velan kasvuun niin yksityisillä kuin julkisilla sektoreilla.

Veroparatiisien avulla tai rahalla ostetulla poliittisella vaikutusvallalla voi saada voittoja helpommin kuin uusilla tuotteilla ja hintakilpailulla. Teollisen vallankumouksen tuottavuusedut levisivät aikoinaan laajemmalle, ei vähiten siksi, että palkkatyöntekijöitä tarvittiin arvoketjussa ja he saivat tarpeellisuudestaan tinkimisvaraa.

Jos liian moni syrjäytyy arvoketjusta ja palkat painuvat liian alas, kulutus ei pyöritä taloutta. 2010-luvun ”sekulaari stagnaatio” osoitti, ettei rahan tarjonnan lisääminen vielä riittänyt käynnistämään investointeja.

Maailmantaloutta on elvytetty halvan koron dopingilla niin kauan, etteivät tilien ja obligaatioiden korot enää tuota sijoittajille.

Pitkäaikaisten joukkovelkakirjojen korot ovat painuneet alemmas kuin lyhyiden arvopapereiden samalla tavoin kuin vuonna 2006, mikä kertoo sijoittajien pessimismistä ja sijoitusvaihtoehtojen vähyydestä.

Jotta investointien, työpaikkojen ja kotimarkkinakulutuksen hyvä kierre saataisiin käyntiin, Euroopan keskuspankki rankaisee pankkeja rahan makuuttamisesta. Pankkien on maksettava rahan tallettamisesta keskuspankkiin. Rahapolitiittiset elvytyskeinot ovat menettäneet tehonsa siinä vaiheessa, kun peruskorko jo mataa nollan tuntumassa.

Keskuspankkien täytyy kuitenkin jatkaa rahan pumppaamista talouteen. Osakekurssivetoinen talous, jossa palkat ovat jääneet sivurooliin, alkaa muuten yskiä.

 

Talouskriisin aikana puhuttiin zombie-yhtiöistä, jotka olisivat kypsiä kaatumaan mutta joita ei päästetty kaatumaan. Sellaisina pidettiin Euroopan suurpankkeja ja monia Kiinan valtionyhtiöitä. Talouden jatkuva dialyysi keskuspankkirahan virrassa palauttaa nämä jutut mieleen.

Sijoitusten arvon turvaaminen raharuiskeilla ja arvopaperiostoilla vaikuttaa ensisijaiselta tavoitteelta, investoinnit ja työllisyys toissijaisilta. USA:n keskuspankki ei halua mennä nollakorkoon mutta valmistautuu sen sijaan taas kerran rahamarkkinaoperaatioihin eli joukkovelkakirjojen ostoon, jos talous edelleen heikkenee.

USA:ssa kotimarkkinakysynnän odotetaan piankin vähenevän heikentyvän ulkomaankaupan perässä.

Euroopan veturiksi toivottu Saksa hoipertelee taantuman partaalla ennätyksellisten vientimenestystensä jälkeen, Kiinan talous yskii, Japani ei suostu käynnistymään. Ylijäämäinen kauppatase ei näytä auttavan, jos kotoinen kysyntä ei jaksa vetää ja oman maan yritykset ovat velkaantuneet valuuttalainoilla.

Euroopassa ja Aasiassa väestö vanhenee ja kuluttajat varautuvat pahaan päivään. Finanssikriisin opettamina ihmiset varovat kuluttamasta tarpeettomaan.

Mario Draghi, EKP:n pääjohtaja 2011–2019, suositti elvyttämistä budjetin avulla niissä maissa, joissa velkataakka sen vielä sallii. Ajatus on, että halpaa rahaa kannattaa lainata ja sijoittaa vaikkapa teiden parantamiseen, koulutukseen ja vihreään tekniikkaan; pitkällä aikavälillä tuottavuuden kasvu syö velan.

Valtioiden ei siis kannata noudattaa säästäväisen perheenisän budjettipolitiikkaa ja kuristaa itseään hengiltä.

Suuressa finanssipelissä rahaa loihditaan tyhjästä.

Yksilön hyveen kääntyminen julkiseksi paheeksi laman luoman säästävyysvimman kautta saa havaitsemaan, että raha on kovaa ja sen saaminen kovan työn takana vain yksityistaloudessa. Kun suurta finanssipeliä pelataan tai finanssipelin jälkiä korjataan, rahaa loihditaan tyhjästä eivätkä velkaa tehneet enää vastaakaan veloistaan.

Ajatus setelipainorahasta, helikopterirahasta, vie äärimmäisyyteen saakka kultakannasta irrotetun, kurssiltaan kelluvan fiat moneyn idean: pankithan luovat likviditeettiä myöntäessään lainaa. Pankkitalletukset kymmenkertaistettiin, ennen finanssikriisiä jopa nelikymmenkertaistettiin luotolla loihditulla rahalla.

Maailmantaloudessa pyörii paljon enemmän rahaa kuin tavaroiden ja palveluiden kaupan arvo on. Varsinaisesta rahasta johdetaan vielä markkinoilla myytäviä arvopapereita, joissa veikataan kurssien kehitystä tai velan maksamatta jäämisen todennäköisyyttä.

Pankit pystyvät teoriassa maksamaan ottolainauksensa – talletukset – säästäjille, jos ne saavat toisilta pankeilta lyhyttä rahaa yön yli. Jos pankkien välinen luottamus horjuu, lyhyt raha kallistuu suhteessa pitkien luottojen korkoon tai lyhyen rahat markkinat ehtyvät joltakin pankilta kokonaan, alullaan voi olla finanssijärjestelmän kriisi.

Velka ja johdannaiset perustuvat oletukseen, että tuottolupaukset lunastetaan. Ilmassa kuplivalla rahalla on kuin onkin sidos reaalimaailmaan: ellei sille löydy tuottavaa käyttöä, se kadottaa arvonsa. Talouden täytyy kasvaa tai se kriisiytyy.

Vuosien 2008–2012 finanssikriisi paljasti paitsi globaalin finanssijärjestelmän kriisiherkkyyden myös sen käsittämättömän volyymin, jota yksittäisen valtion oli mahdotonta tasapainottaa.

Vuonna 2017 maailmantalouden yhteenlasketut velat, 215 biljoonaa dollaria, olivat yli kolme kertaa suuremmat kuin globaali bruttokansantuote. Erilaisten johdannaisten arvo, 544 biljoonaa dollaria, vaihteli esimerkiksi perustana olevan indeksin mukaan.

 

Columbian yliopiston professori Adam Tooze on tehnyt tähän mennessä syvällisimmän analyysin vuosien 2008–2012 finanssikriisin syistä ja seurauksista.

Finanssikriisi johtui voittojen tekemisestä arvopaperistetuilla pieniksi siivuiksi viipaloidun riskin veloilla, joista vain osa oli USA:n liittovaltion takaamia asuntovelkoja.

Huonot luotot kätkettiin lainapohjaisissa arvopapereissa muunlaisten sekaan ja kakun koristi hyvä luottoreittaus. Kun sama pankki myönsi lainan ja vielä arvopaperisti, myi, välitti ja säilytti sen, riski keskittyi sille.

Paradoksaalisesti lainariskin hinnoitteluun kehitellyt välineet pahensivat riskiä. Jotta investointipankki saattoi pitää taseissaan lainapaketin vähemmän lupaavat kerrostumat, sen oli hankittava jatkuvasti luottoa lyhyen rahan tukkumarkkinoilta.

Vähäarvoinen voitiin pitää arvokkaan näköisenä vähillä panoksilla niin kauan kuin voitiin pelata pitkän tähtäimen tuottojen ja lyhyiden rahoituskustannusten erolla myymällä lyhyeksi: pankki saattoi ostaa arvopaperin parilla prosentilla sen hinnasta ja myydä sen heti takaisinostolupauksella, mistä se sai rahaa kauppaan.

Jonglöörin pallot pysyivät ilmassa jatkuvalla uudelleenmyynnillä edellyttäen, että rahan tukkumarkkinoilta sai katkottomasti lyhyttä lainaa halvalla pitkiin sitoumuksiin.

Finanssijärjestelmän kansainväliset keskinäisriippuvuudet levittivät epäluotettavia arvopapereita rahajärjestelmän hiussuonistoon Saksan säästöpankkien taseita ja Norjan syrjäkuntien taloutta myöten. Eurooppalaiset pankit olivat keinotelleet USA:n asuntomarkkinoilla dollareilla, vaikka Euroopassa ei ollut dollariylijäämää niin kuin Kiinalla ja Japanilla.

Kun myrkytysepäily alkoi kohdistua yhä useampiin ja yhä vakiintuneempiin rahalaitoksiin, lyhyen rahan markkinat menivät kiinni muiltakin kuin veroparatiisien varjopankeilta, joilla ei ollut edes sitä vähää omaa pääomaa luottojensa vakuudeksi ja pankkipaon tullessa käteisenä ulosmaksettavaksi kuin varsinaisilla pankeilla.

 

Finanssikriisissä maailmanhallitukseksi ryhtyi USA:n keskuspankki George W. Bushin hallituksen Bill Clintonilta perimien talousministerien avulla. Eliittirepublikaanien ja teknokraattidemokraattien hauras koalitio ajoi ratkaisut läpi, mikä todistaa Toozen mukaan, ettei talous korjannut itseään automaattina vaan sitä sääteli hetkellisten voimasuhteiden ja liittokuntien mahdollistama politiikka.

Suppea joukko finanssimaailman teknokraatteja otti vastuulleen koko maailmantalouden, sillä muita tarjokkaita tehtävään ei ollut.

Fed ei horjunut tehtävästään tukea valtionvelkaa ja huolsi dollareilla Länsi-Euroopan ja Japanin keskuspankkeja ja suurimpia pankkeja niin, että dollarimääräiset velkasitoumukset USA:n pankeille voitiin hoitaa eivätkä suurpankit päässeet kaatumaan arvonsa menettäneiden subprime-finanssituotteiden nielemisestä huolimatta.

Oikeastaan Fed rupesi koko maailman dollaritalouden keskuspankiksi ja korvasi lamautuneet lyhyen rahan markkinat lisäämällä rahaa liikenteeseen, peräti puolet siitä Eurooppaan. Fed siis otti vastuulleen maturiteettiepäsuhdan pitkän antolainauksen ja lyhyen ottolainauksen välillä.

Kiina puolestaan ylläpiti kauppaa katerpillarivetoisella elvytyksellään niin, ettei finanssikriisi purrut Aasiaa yhtä pahasti kuin Eurooppaa. Kiina investoi jopa puolet bruttokansantuotteestaan vuonna 2009.

Euroopan johtajat keskittyivät yksittäisiin oireisiin.

Euroopan talousliitto paljasti rakenteelliset heikkoutensa transatlanttisen finanssikriisin edessä. Euroopan johtajat pistivät päänsä pensaaseen ja keskittyivät yksittäisiin oireisiin, vaikka vika oli koko rahoitusjärjestelmässä. Tooze kuvaa huonosti hoidettua eurokriisiä historian pahimmaksi itse aiheutetuksi taloudelliseksi katastrofiksi.

Fedin mandaattiin kuului valtion takaaminen ja työllisyyden ylläpitäminen, kun taas EKP:n tehtävä oli huolehtia vain rahan vakaudesta. Eurooppaa lamautti Saksan ehdoton kieltäytyminen EU-maiden yhteisestä velkavastuusta ja sen vaatimuksesta EKP:n perussäännöksi kirjattu kielto taata yksittäisten valtioiden vakautta.

EU:sta oli yritetty rakentaa epäpoliittinen teknisen säätelyn järjestelmä, mutta algoritmikone toimi kitkattomasti vain ennustettavassa ympäristössä. Poliittinen johtajuus puuttui, sillä Saksa ei siitä huolinut eivätkä muut olisi sitä Saksalle myöntäneetkään. Nyt kohdattuja haasteita ei ollut ennen nähty, joten politiikka palasi näyttämölle, tosin vain siirtämällä sisäpoliittiset jännitteet kansainväliseen politiikkaan.

EU ei voinut toimia kuin suvereeni valtio: valtioiden sisäpoliittinen tasapaino ajoi vaaleista toiseen yhteisten haasteiden edelle. Vuositolkulla väännettiin kättä Kreikalle myönnettävistä luotoista ja kertaluontoisista takuista, vaikka Kreikka vastasi prosentista EU:n bkt:sta eikä kriisi ollut johtunut siitä vaan velkavipuisesta finanssijärjestelmästä, jossa sitoumukset hoidettiin yli yön -luotoilla toisilta pankeilta.

Pankkien horjuminen Kreikan lainojen vuoksi olisi paljastanut niiden alikapitalisoinnin. Pankkien kansainvälisen keskinäisriippuvuuden ongelmat käännettiin mediassa yhden valtion kassakriisiksi. Lopulta pankit ostettiin ulos Kreikasta ja velasta tuli valtioiden välinen ongelma. Vaalitulokset pyyhittiin syrjään, kun velallisille saneltiin sopeutumisehtoja.

 

Eurooppa sabotoi säästöohjelmilla kotimarkkinakysyntäänsä. Julkista velkaa kasvattivat laman aikana automaattiset vakauttajat, työttömyyskorvaukset ja eläkkeet. Saksan vientivoitot oli saavutettu osaksi työn hintaa painamalla. Tiukasta budjettipolitiikasta pidettiin kiinni vielä sen jälkeen, kun IMF:n ekonomistit olivat 2012 todenneet sen kielteiset vaikutukset talouteen.

Elvytyksen esteenä oli perusteeton pelko, että valtion velan tarjoaminen markkinoille kuivaisi rahoituksen yksityiseltä toiminnalta. Kotimaisen turvasataman puutteessa Saksan sijoittajat parkkeerasivat rahansa USA:n obligaatioihin. EKP painosti Espanjaa ja Italiaa leikkaamaan julkista sektoria, nostamaan veroja, yksityistämään palveluksia ja rajoittamaan ammattiliittojen oikeuksia.

Myös USA lopetti sisäpoliittisista syistä elvytyksen kesken, vaikka yhdeksän demokraattia kymmenestä ja joka kolmas republikaani kannattivat tasaisempaa tulonjakoa. Kasvun pelättiin hyytyvän velan kasvaessa. Valtion säästäminen kuoliaaksi palasi republikaanien ohjelmaksi juuri kun valtio oli pelastanut yksityisen sektorin. Talouden elpyminen koitui 95-prosenttisesti ylimmän tulonsaajaprosentin hyväksi.

Kreikan tukipaketit kaikkine tuskineen –  tähän mennessä 260 miljardia euroa – kutistuivat näpertelyksi sen rinnalla, että EKP viimein Draghin johdolla lupasi ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja rajattomasti, perussäännöstään piittaamatta. Sitä ennen pankit olivat saaneet keskuspankilta prosentin korolla rahaa ostaakseen valtionvelkakirjoja, joista sai viiden prosentin korkoa.

Tasaisella joukkovelkakirjojen ostolla painettiin myöhemmin alas myös Espanjan ja Italian valtionlainojen korot. Rahamarkkinat rauhoittuivat, toistaiseksi. Systeemikriisin uhka väistyi vaikka systeemi lyhyen tähtäimen voittokannustimineen jäi ennalleen.

Kansalaisille raha on yhä niukkuushyödyke.

Toozen mukaan puheet budjettivajeista, kauppataseista tai erillisestä eurokriisistä eivät tavoita sitä todellisuutta, joka oli päässyt syntymään globaaliin finanssijärjestelmään.

Finanssikriisin hoitaminen tyhjästä loihditulla likviditeetillä ja rajattomalla luotolla ylhäältä alaspäin ei noudata kansanomaista arvoteoriaa, jonka mukaan yhden voitto on toisen tappio. Biljoonassa on ykkösen jälkeen kaksitoista nollaa, ja siinä mittakaavassa summia ei ole helppo hahmottaa analogisen mielikuvituksen keinoin. Kohtuus ja kohtuuttomuus liukenevat makrotalouden maailmasta pois.

USA:ssa tapahtunut asuntovarallisuuden siirtyminen velkojille, Kreikan opettajien ja hoitajien palkanleikkaukset tai Suomen työmarkkinaneuvotteluissa väännetyt kiky-päivät kuuluvan eri maailmaan, jossa rahalla on selvä arvo aikana ja vaivana mitaten.

Taloussivujen rahahanasuositukset ja budjetin lähetekeskustelu tuntuvat tapahtuvan erilaisissa tietoisuuden tiloissa ja noudattavan erilaista logiikkaa. Keskuspankkimaailmassa rahan lisääminen ei kohtaa rajoja eikä velkoja tarvitse maksaa takaisin: rahaa kylvetään vastikkeettomasti.

Valtion budjetin tai kotitalouden maailmassa velka on veli otettaessa mutta velipuoli maksettaessa ja kunnollisuus mitataan talonpoikaisen eetoksen mukaan velan välttämisenä: velkaantumaton isäntä ei joudu mieron tielle pahanakaan päivänä.

Toozen analysoima finanssitalous ja sen kriisihoito toimivat kaatumalla eteenpäin sulkien tietoisuudesta sen mahdollisuuden, että velaksi pelaaminen voi tuottaa myös suurtappioita. Maaninen pako rajallisuudesta ja kuolevaisuudesta piti vauhtia yllä.

Rajat ja kuolevaisuus välähtävät tietoisuuteen siirryttäessä toiseen kokemuslohkoon: kun puhutaan työvoimaosuuden kasvattamisesta alkavan laman alla, kuntien ylivelkaantumisesta tai julkisten menojen kasvattamisesta osoittamatta uusia tulonlähteitä. Silloin tunnelma vaihtuu maniasta masennukseen ja käperrytään kokoon lamauttavan uhan edessä.

Ei ihme, että vähäväkiset ihmiset ovat oppineet pelkäämään velkaa.

Suomalaisessa uutisoinnissa ja asiantuntijakommenteissa pelotellaan päivästä toiseen julkisella velalla ja huoltosuhteella. Etuuksien purkamista perustellaan sillä, ettemme voi jättää laskua jälkipolville vaan meidän täytyy itse tinkiä elintasostamme. Velka rinnastuu vapauden menetykseen ja nöyryyttävään henkilökohtaiseen riippuvuuteen.

Velan historiaa tutkineen David Graeberin mukaan juuri velkaorjuus pakotti luontaistaloudessa elävät ihmiset tuottamaan ylijäämää: ryöstelevä asemiesjoukko otti panttivankeja, jotka vapautettiin vasta kun velka oli maksettu. Myöhemmin pientilalliset lainasivat katovuosina suurtilalliselta viljaa, ja vähitellen tilat päätyivät lainojen vakuutena suurtilalliselle.

Yhdysvaltojen siirtolaisuudessa oli käytössä järjestelmä, jossa matka Atlantin yli maksettiin työpalveluksella. Rautatietyömailla palvelus ei ottanut päättyäkseen, sillä velkaa kertyi velan päälle korkoina, majoitusmaksuina ja työnantajan ruokakaupan kiskuriluottoina.

Sama järjestelmä on vielä nykyään käytössä ihmiskaupassa, jossa tyttö pysyy velassa parittajalleen. Ei siis ihme, että vähäväkiset ihmiset ovat oppineet pelkäämään velkaa henkilökohtaiseen riippuvuuteen johtavana loukkuna.

 

Suomi oli ennen pääomaköyhä maa. Rahamarkkinoita ei ollut: kauppahuoneet lainoittivat asiakkaita. Metsäteollisuusyhtiöt elivät ainaisessa likviditeettipulassa odottaessaan maksuja viennistään. Takaajat saattoivat menettää kaiken.

Sodan jälkeen pankinjohtaja muistutti säännöstelyviranomaista, jota lähestyttiin hattu kädessä ja puku päällä: parhaat asiakkaat saivat lainaa mutta takaisinmaksuajat olivat eurooppalaisittain lyhyet. Pankit saivat voittonsa halvan talletuskoron ja kalliimman luottokoron erotuksesta. Yritykset saivat rahaa etupäässä pankeilta, vähemmän osakemarkkinoilta.

Velan pelottavuutta heikensi 1970-luvun inflaatio. Se teki reaalikorosta negatiivisen ja auttoi suuria ikäluokkia maksamaan asuntonsa.

Rahamarkkinoiden ja markkinakorkojen vapautuminen 1980-luvulla yhdistettynä uskoon velan itsemaksavuudesta johti kiinteistö- ja kylpyläkasinokeinotteluun, josta sikisi valtion suuri julkinen velka 1990-luvun pankkikriisin ja massatyöttömyyden vauhdittamana. Vielä 1970-luvulla valtio oli ollut käytännössä velaton.

Sama toistui Euroopan laajuudessa vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen: velkaongelmattomista maista tuli velkaongelmaisia, kun pankkijärjestelmän pelastaminen kaatui veronmaksajien maksettavaksi.

Suomessa ei enää tarvinnut pelastaa pankkeja, mutta tuotannon notkahdus oli pahempi ja pidempi kuin 1930-luvun lamassa.

Jos inflaation hidastamista pidettiin 1970-luvulla raha- ja talouspolitiikan hankalimpana ongelmana, nykyään kahden prosentin inflaatiota tavoitellaan talouden elonmerkkinä. Palkat eivät ole nousseet suhdanteiden huipullakaan, niin kuin Alan Greenspan 1990-luvun ICT-buumin aikana hämmästyksekseen totesi: jatkuvat saneeraukset olivat opettaneet työntekijät tyytymään vähempään turvatakseen työpaikkansa.

 

Helikopteriraha tai jälkikeynesiläinen elvyttäminen antamalla rahaa pankkien sijasta kansalaisille kuulostaa toimivalta ratkaisulta, jos rahaa joka tapauksessa taiotaan tyhjästä.

Teoreettinen idea karahtaa kuitenkin psykologiselle karille: kansalaisten mielissä raha on yhä niukkuushyödyke, jota saadakseen on uhrattava jotakin muuta, esimerkiksi aikaa ja vaivaa. Jos rahan määrää lisättäisiin ja sitä jaettaisiin kaikille, sen suhteellinen arvo katoaisi.

Hyper­inflaatioissa ovat kärsineet eniten palkkatyöntekijät ja eläkeläiset, kun taas niistä ovat hyötyneet kiinteistöjen ja maan omistajat.

Saksan velkajarru, kielto ylittää rakenteellisessa alijäämässä bkt:ta enempää kuin 0,35 %, johtuu 1920-luvun alun ja 1940-luvun loppupuoliskon muistoista: silloin rahaan ei voinut luottaa. Kova D-markka ja nyttemmin kova euro ovat olleet saksalaisia turvallisuusamuletteja.

Myrkyllisiä finanssituotteita paketoineet kykymiehet palkittiin bonuksin.

Saksalaisille ei sovi, että riskittömät säästötilit alkaisivat äkkiä nakertaa pääomaa. Vanhakantaiset keskuspankkiirit ovat arvostelleet arvopaperien ostoa ylimitoitetuksi elvytystoimeksi tilanteessa, jossa uusi lama ei ole vielä kunnolla alkanutkaan. Ylivelkaisille maille ja yrityksille ei heistä pitäisi antaa rahaa.

Saksalaiset veronmaksajat näyttävät pelkäävän, että EKP:n edellisellä elvytyskaudella 2015–2018 tyhjästä loihdituilla 2 600 miljardilla eurolla ostamat arvopaperit voisivat vielä langeta heidän maksettavikseen.

Vastikkeellinen työttömyyskorvaus noudattaa kansanpsykologian rahateoriaa.

Vaikka vastiketyön teettäminen maksaisi palkka- ja toimeentulotukina sekä hallintokuluina enemmän kuin työ tuottaisi toimeentulona, ajan ja vaivan vaatiminen työmarkkinoiden hylkimältä väeltä tasaa ainakin ponnistuksia.

Satasten ja muutamien tonnien maailmassa täytyy ansaita leipänsä otsa hiessä, kymppien korvausten tarkasta syynistä puhumattakaan. Mitä isompiin summiin edetään, sitä kauemmas vastuu loittonee ja rahan sidos raadanta-arvoon höltyy.

USA:ssa myrkyllisiä finanssituotteita maailmanmarkkinoille paketoineet kykymiehet palkittiin bonuksin vielä kun valtio oli ottanut heidän rahalaitoksensa tehohoitoon.

 

Kirjoittaja Juha Siltala on Helsingin yliopiston Suomen historian professori.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2019. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.