Jörn Donner Musiikkitalosta: Poliitikot rakentavat seiniä, eivät sisältöä

SK:n toimitus
Talous 6.9.2009 11:27

Jos Musiikkitaloon halutaan sielunelämää, tarvitaan erillinen organisaatio päättämään sisällöstä – kiinteistöosakeyhtiö ei siihen pysty, kirjoittaa Jörn Donner:

Musiikkitalo Kuva Antti-Aimo Koivisto LehtikuvaMusiikkitalon rakennustyömaa Helsingissä 5. syyskuuta 2009. Ihmiset pääsivät tutustumaan työmaa-alueeseen ”Raksabileissä”. Kuva Antti-Aimo Koiivisto / Lehtikuva

Muutaman kerran olen edesauttanut vanhojen seinien pelastamista kulttuurille sen sijaan että rakennukset olisi purettu tai käytetty puhtaasti kaupallisiin tarpeisiin. Esimerkit kertovat melko sattumanvaraisesta toiminnasta, joka on kaukana siitä suunnitelmataloudesta, jota politiikassa yleensä harrastetaan.

Nokia omisti kaapelitehtaan Helsingin Ruoholahdessa (tontti oli Helsingin kaupungin), kunnes rakennus joutui kaupungin haltuun. Nokia oli hyväntahtoisesti vuokrannut tiloja kulttuurin eri toimijoille. Teollinen toiminta oli päättynyt.

Helsingissä oli tahoja, joiden mielestä rakennukset olisi voitu purkaa tai vuokrata eri yrityksille. Mutta kaupungilla oli myös niitä, jotka puolsivat kiinteistöosakeyhtiön perustamista, tarkoituksena edesauttaa eri kulttuurialojen toimijoita, joita vaivasi kova tilanpuute.

Tulin tämän osakeyhtiön ensimmäiseksi hallituksen puheenjohtajaksi, ja liikkeelle lähdettiin. Kaapelitehtaalle syntyi ihanteellinen sekahedelmäkeitos, museoista kaikennäköiseen taiteelliseen tai muuten luovaan toimintaan.

Kaapelitehdas ei rasita kaupunkia

Nyt on pian kulunut 20 vuotta hankkeen aloittamisesta. Kaapelitehdas ei ole sinä aikana rasittanut kaupunkia tai sen veronmaksajia eurollakaan. Mittavat remontit ovat olleet omarahoitteisia. Yhtiö on toiminut omillaan ja toimii edelleen.

Kaapelitehdas kuuluu eurooppalaiseen kulttuuritehtaitten kattojärjestöön, kuten toinenkin pienimuotoinen keidas, Korjaamo Töölössä. Myös se syntyi lähes sattumanvaraisesti, yhden entusiastin päähänpinttymän ansiosta.

Ilman tulisielujen toimintaa Kaapelitehdas-hankkeesta ei olisi tullut mitään. Sen toimintaa, kasvua ja menestystä auttoi tietysti tuo tosiasia, että se ei ”maksanut mitään”, vaikka tietysti voidaan sanoa, että tontti on arvokas (mutta siitä yhtiö maksaakin kunnon vuosittaisen korvauksen) ja että suurfirma ehkä olisi rakentanut uutta samalle tontille.

Elokuva-arkisto Tennispalatsiin

Toinen esimerkkini, missä osuuteni oli minimaalinen, on Tennispalatsi. Se piti joko purkaa tai myydä, mutta siitä tehtiin sitten muun muassa Suomen johtava elokuvakeskus. Jos järkevästi meneteltäisiin, sinne voisi siirtää Suomen elokuvasäätiön ja osittain Kansallisen audiovisuaalisen arkiston, entisen Suomen elokuva-arkiston, toimitilat ja esitykset.

Suhteessa uuden rakentamiseen kyseessä on ollut olemassa olevan rakennusmassan pelastaminen kulttuurille.

Poliittisille päättäjille tämä ei kuitenkaan riitä, koska uuden rakentaminen antaa näkyvyyttä, toisin kuin restaurointi, vaikka ei olisi harmaata aavistustakaan siitä, millä tavalla tyhjyys täyttyy luovuudella. Näin on menetelty Kajaanissa ja Mikkelissä, näin menetellään Helsingissä, sokeasti.

Musiikkitalo: Ei sanaakaan sisällöstä

Nyt Kaapelitehdas on tietysti sikäli huono esimerkki, että aktiivisuus pursui sisältä, talon vuokraajilta. Kaapelitalo on samalla tavalla kiinteistöosakeyhtiö kuin Musiikkitalo. Vikana on, että musiikkitalo-osakeyhtiön hallituksen päättäjät ovat samoja tahoja, jotka joutuisivat päättämään talon sisällöstä, sen hengestä. Se ei toimi eikä koskaan toimikaan.

Yksi laskuesimerkki. Taloa hallitsevat kaksi orkesteria voivat vuosittain esiintyä yhteensä enintään sata kertaa. Jäljelle jää 265 päivää ja iltaa. Se on valtava haaste. Olisi pitänyt aloittaa ideointi kolme vuotta sitten.

Kun toimin Helsingin kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtajana, sain yhtiöltä insinööriteknisen selostuksen siitä, mitä kaikkea hyvää tekniikkaa taloon tuli sisällyttää. Ei sanaakaan sen sisällöstä.

Jos uuteen rakennukseen halutaan saada sielunelämää, se vaatii aivan erillisen organisaation. Valitettavasti uusien seinien rakentaminen (vastakohtana vanhoille) tulee niin kalliiksi, että tuon sielun tuominen tuntuu ylivoimaiselta ja siten hautautuu.

Poliitikot: Unelma seinien rakentamisesta

Istuin taannoin Finlandia-talossa kuuntelemassa Esa-Pekka Salosen loistavasti johtamaa brittiorkesteria, kun vierustoverini, media-alan vaikuttaja, kuiskasi korvaani, että onneksi täpötäydessä salissa ei ollut ainuttakaan politiikan johtohahmoa.

Tämä ei ollut uutta. Savonlinnan Oopperajuhlia ja ehkä Pori Jazzia lukuun ottamatta nämä pomot eivät ole läsnä missään, mutta saapuvat kernaasti, jos heille suodaan medianäkyvyyttä ja muuta ehostusta.

Tämä kuvastaa heidän kiinnostustaan kulttuuriin; se perustuu unelmaan seinien rakentamisesta, sehän on pysyvää.

Kulttuuripolitiikan ongelma on, että se on nimenomaan politiikkaa ja itsetarkoituksellista, pyrkimyksenä virastoida kulttuuri henkilötyövuosina tai tyytyväisinä kokoomuslaisina ja demareina, kuuliaisina kansalaisina.

Ei Suomi-brändejä

Uutta luova kulttuuri on luonteeltaan kapinoivaa, kyseenalaistavaa. Mutta on tietysti muistettava, että Suomessa ei enää kovin paljon sensuroida taiteen sisältöä, jos se ei sitten tapahdu itsesensuurin kautta. Kaikki on sallittua, mutta silti kukaan ei uhmaa tabuja.

Miten kaikki sitten voitaisiin tehdä toisin? En tiedä. Ehkä avaamalla ikkunat muuhun maailmaan, ei vientiä vaan tuontia. Ei Suomi-brändejä.

Saamme nyt odottaa sitä hienoa iltaa, kun Musiikkitalo avataan ja kaikki politiikan huiput ovat paikalla vakuuttamassa farisealaisesti, että he tukevat kulttuuria, samaan tapaan kuin missiehdokkaat sanovat harrastavansa lukemista.

Teksti Jörn Donner

Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.

Lue myös, mitä Musiikkitalon johtaja Helena Hiilivirta vastaa Donnerille (HS.fi 5.9.2009)

Seinät vai sisältö? Lue, miten Helsingin juhlaviikkojen eronnut toiminnanjohtaja Risto Nieminen ruttasi Musiikkitalon seinien rakentamiseksi ja kulttuuripolitiikan (Suomen Kuvalehti 7.8.2009).

Keskustelu