Euro vai ei? SK:n rahakomitea arvioi valuutanvaihdon vaikutuksia

Euro
Teksti
Kustaa Hulkko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Millaisia seurauksia Suomen paluulla markkaan voisi olla?

Kuva ja kuvankäsittely Marjo Tynkkynen.

Turun yliopiston professori Matti Virén huomauttaa, että valuuttakurssijärjestelmien muutokset ovat hankalia. Hankalaa on myös arvioida niiden vaikutuksia etukäteen.

Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparannan mukaan prosessin hallittavuus ja ennustettavuus riippuisivat olennaisesti siitä, hajoaisiko euro kokonaisuudessaan vai irtoaisiko siitä vain Suomi ja jokin muu maa. Kokemukset markan kellutuksestakin jäivät varsin lyhytaikaisiksi 1990-luvulla.

“Siirtymävaiheeseen ja erityisesti tällaisessa kriisitilanteessa eroon liittyy paljon vaikeasti ennustettavia vaikutuksia. Negatiivinen useampivuotinen sokki olisi joka tapauksessa odotettavissa”, Helsingin yliopisto emeritusprofessori Heikki A. Loikkanen sanoo.

Valuuttajärjestelmän vaihtaminen ei käy käden käänteessä. Taloudelliset sopimukset ja säädökset pitää uudistaa, yritysten ja pankkien ohjelmat kirjoittaa uudelleen, setelit ja kolikot pitää suunnitella ja valmistaa.

Euroa suunniteltiin pitkään ja sen tekninen ja lainsäädännöllinen valmistelu kesti monta vuotta. Sen sijaan siitä eroamiseen ei ole laadittu pelisääntöjä.

“Käytännön ongelmat eivät ole ratkaisevia, kun tehdään suuria kansallisia päätöksiä”, OP-Pohjola -ryhmään pääekonomisti Reijo Heiskanen sanoo.

Myös Loikkanen pitää teknisiä järjestelyjä kustannuksineen toisen luokan asiana verrattuna kansantaloudellisiin vaikutuksiin, joita euroalueen hajoaminen aiheuttaisi.

Suomen Yrittäjäin varatoimitusjohtaja Timo Lindholm painottaa sitä, että ero eurosta velkakriisin keskellä olisi seurauksiltaan arvaamaton operaatio.

“Eroamisen juridinen puoli voisi olla työläs ja eroa seuraavan siirtymä- ja sopeutumiskauden pituus ja hallittavuus täysi arvoitus.”

On arvioitu, että esimerkiksi Kreikan paluu drakmaan merkitsisi todennäköisesti kymmenien prosenttien devalvaatiota rajuine seuraamuksineen. Ostovoima romahtaisi, euroissa otettujen velkojen taakka kasvaisi (Kreikkalainen painajainen, SK 36/2011).

Suomen tapauksen ei tietenkään tarvitsisi olla yhtä hallitsematon kuin Kreikan.

CD Financial Technology Ltd:n Urho Lempinen pitää mahdollisena, että esimerkiksi maksu- ja selvittelyjärjestelmiä on euroaikana automatisoitu siinä määrin, että niiden osalta siirtymäkustannukset voisivat olla entistä pienemmät.

“Korttimaksujen yleistyminen korvaa osittain etua, jonka suuri yleisö on kokenut saaneensa matkavaluutan vaihdon poisjäämisen muodossa.”

Laina-, palkka-, kauppa- ynnä muiden taloudellisten sopimusten jatkuvuus pitäisi kuitenkin turvata. Mikäli niitä ei voitaisi muuttaa helposti markkapohjaisiksi, on kaksi vaihtoehtoa: sopijapuolet kantavat kurssiriskin tai suojaavat saatavansa tai velkansa.

Ekonomistit ovat yhtä mieltä siitä, että teoriassa kelluva markka olisi toimiva vaihtoehto. Kelluvan valuutan etu on siinä, että kurssi vaihtelee talouden suhdanteiden mukaan ja auttaa sopeutumaan ulkoisiin šokkeihin.

Loikkasen mukaan kellutus olisi luonteva vaihtoehto pienelle avotaloudelle.

Heiskanen muistuttaa, että vastoin monien pelkoja markan kellutus vuosina 1992-1996 onnistui varsin hyvin. Ruotsin kelluva kruunu on ollut enimmäkseen varsin vakaa; toisaalta sen vaihtelu on hyödyttänyt maan taloutta.

“Suomi on tosin pienempi maa, joten heiluntaa ja siitä seuraavia kustannuksia voisi olla jonkin verran enemmän kuin Ruotsissa.”

Jotkut ovat arvioineet, ettei Suomen kansantalouden koko olisi riittävä omaa valuuttaa ajatellen.

Haaparanta sanoo, ettei hän ymmärrä, mitä “riittävä” tässä yhteydessä tarkoittaa.

“Voi olla, että Suomen talous on niin pieni ja sijoittajien näkökulmasta marginaalinen, että pienetkin vaihtelut vaikkapa taloudellisessa aktiviteetissa näkyvät suurina valuuttakurssin heilahteluina.”

“Sekään ei ole vielä peruste olla ottamatta omaa valuuttaa käyttöön, jos eurojärjestelmän aiheuttamat ongelmat ovat vielä suuremmat.”

Myös Lempinen, Lindholm ja Loikkanen arvioivat, että Suomen talouden koko ei olisi este oman valuutan käytölle.

“Mutta miten suuret kansainväliset yritykset reagoisivat siihen? Kävisikö Suomi liian pieneksi joillekin pääkonttoreille?” Heiskanen kysyy.

Haaparanta pitää varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että – päinvastoin kuin euroon siirryttäessä – valuuttakurssi voisi muuttua hyvinkin paljon heti eron jälkeen.

Lindholm sanoo, että Suomen talous on ongelmistaan huolimatta euroalueen parhaita.

“Rahaliiton ulkopuolella markan kurssi voisi vahvistua suhteessa kriisin painamaan euroon, mikäli siirtymä ulos eurosta olisi hallittu.”

Hän varoittaa haaveilemasta vientiä suosivasta heikosta markasta.

“Viennin menestys lähtee yritystason osaamisesta sekä talouspolitiikalla luoduilla vakaista oloista.”

Myös Heiskanen sanoo, että ero olisi sikäli suhteellisen ongelmaton, että uusi valuutta ei todennäköisesti heikkenisi.

Lempinen pitää mahdollisena, että markan kurssiin ja korkotasoon liittyisi alkuun epävarmuutta. Kuitenkaan hän ei pidä todennäköisenä sitä, että oma valuutta lisäisi kurssiepävarmuutta pitkällä tähtäyksellä. Lempisen tutkimus kurssivaihtelusta osoittaa, että euro ei ole ollut EMU-maiden kansallisia valuuttoja vakaampi suhteessa dollariin, puntaan ja jeniin.

“Euroalueen sisällä toki on ollut vakaa tilanne, mutta tämän hintakiinnityksen vaikutuksesta ovat syntyneet muun muassa valtioiden velkaongelmat ja niistä aiheutuneet kriisit.”
Suomella oli markka-aikana krooninen uskottavuusongelma yli sukupolvien periytyneen inflaatio-devalvaatio-kierteen vuoksi. Markkinat eivät luottaneet sen rahapolitiikkaan, joten korot olivat sitkeästi korkeammat kuin esimerkiksi Saksan.

Virén korostaa, että mikään valuuttakurssijärjestelmä ei vapauta uskottavuusongelmasta.

“Jos inflaatio on 15 prosenttia, budjettialijäämä 10 prosenttia bkt:sta ja poliittiset puolueet ja järjestöt kykenevät vain korruptioon ja vihanpitoon, ei mikään valuuttakurssijärjestelmä auta asiaa.”

Haaparanta ei pidä tätä uskottavuusasiaa enää merkittävänä ongelmana.

“Suomi kuitenkin liittyisi siihen keskuspankkiperheeseen, joka on hoitanut rahapolitiikkaansa samoin periaattein jo 1980-luvun lopulta alkaen.”
Myös Lempinen luottaa Suomen hankkimaan uskottavuuspääomaan. “Siitä on hyvä jatkaa samalla linjalla.”

Suomella olisi kolme tietä hoitaa kansallista rahapolitiikkaa: Ruotsin malli eli kellutus ja Tanskan tie eli sitoutuminen ERM 2:een, EU:n kiinteäkurssijärjestelmään, ja periaatteessa mallia voisi ottaa Sveitsistäkin.

“Kaikissa tapauksessa valinta edellyttäisi jonkinasteista inflaatiotavoitetta ja jonkinasteista kannanottoa Saksan rahapolitiikkanormiin”, Virén sanoo.

Ekonomistien mielestä kellutus olisi Suomelle paras vaihtoehto.

Haaparanta toteaa, että ERM 2 eli valuuttakurssin kiinnitys veisi mahdollisuuden itsenäiseen rahapolitiikkaan, kun taas kellutuksen myötä rahapolitiikan liikkumavara kasvaisi melkein määritelmällisesti.

“Jos sillä kyetään pitämään yllä keskimäärin korkeampaa talouskasvua kuin muuten, niin toki sillä olisi merkitystä myös muiden ongelmien ratkaisulle.”

Lempisen mukaan rahapolitiikan itsenäisyys voisi jopa hiukan lisääntyä, koska pääoman liikkuvuus voisi olla pienempi pienen valuutan tapauksessa.

Hänestä raha- ja valuuttapolitiikkaa ei pitäisi käyttää yksittäisten ongelmien hoitoon, vaan sen tulisi luoda vakaat puitteet yksityiselle sektorille.

“Selkeät ja markkinoitten tietämät politiikkanormit toimisivat todennäköisesti parhaiten. Parempi olisi toimia pitkän aikavälin korkonormien kuin valuuttakurssitavoitteiden puitteissa.”
Vanha oppikirjateoria sanoo, että kelluvat kurssit heikentävät finanssipolitiikan voimaa. Kuitenkin Haaparannan mukaan oman valuutan tilanteessa kasvaisi todennäköisesti myös finanssipolitiikan liikkumatila.

“Liikkumavara kasvaisi myös siksi, että Suomi säästyisi itse itseään toteuttavilta likviditeettikriiseiltä, jotka ovat nyt euron arkipäivää ja joiden syntyminen on euron sisäinen ominaisuus.”

“On hyvin mahdollista, että finanssipolitiikan teho kasvaisi: samalla ponnistuksella saataisiin suurempi elvytys tai pienemmällä ponnistuksella sama elvytys”, Haaparanta sanoo.

Heiskanen korostaa, että politiikan pitäisi olla vähintään yhtä kurinalaista kuin eurossa, jotta markkinoiden luottamus voidaan säilyttää.

Myös Lempinen sanoo, ettei finanssipolitiikan kasvavaa liikkumavaraa kannattaisi hyödyntää voimakkaan suhdannepoliittisesti, vaan olisi parempi keskittää huomio uskottavuuden säilyttämiseen.

Virénin mukaan Suomessa on EMU-jäsenyyden aikana turhan paljon tuijotettu “suhteelliseen budjettikuriin” eli siihen, miten hyvin Suomi hoitaa asiansa verrattuna esimerkiksi Kreikkaan.

“Nykymaailmassa on ymmärrettävä, että budjettikuri on pakollista. Mikään valuuttakurssijärjestelmä ei pelasta tältä tosiasialta.”

Hänen mielestään on hyvä ajatus tehdä budjettikurista lainsäädännöllinen velvoite, joka ei jätä sijaa poliittisille manöövereille.

Seuraavassa Markka vai euro? -jutussa pohditaan, mikä oli pahin pelko, joka euroon liittyi etukäteen, ja mikä oli pahinta, mitä tapahtui.

Juttu pohjautuu Suomen Kuvalehden numerossa 30/2012 julkaistuun Euro vai ei? -kansijuttuun.