Euro vai ei: Pitäisikö Suomen palata markkaan?

Talous 31.7.2012 12:06
Kuva ja kuvakäsittely Marjo Tynkkynen.

Eurohanketta saatteli alusta lähtien vahva epäily. 1990-luvun puolivälissä varsinkin amerikkalaiset akateemiset huippunimet kuten Harvardin maailmankuulu professori Martin Feldstein kommentoivat hanketta kriittisesti.

Jotkut pelkäsivät uskottavuuskriisiä jo yhteisvaluutan valmistelujen loppusuoralla, sillä Euroopan valuuttamarkkinoilla oli takanaan myrskyisä vuosikymmen.

Jotkut uskoivat euron lanseerauksen epäonnistuvan vuodenvaihteessa 1998-1999, jolloin uusi yhteisvaluutta otettiin käyttöön suuryrityksissä ja rahoitusmarkkinoilla, tai viimeistään vuoden 2002 alussa, kun euro tuotiin kansalaisille käteisvaluuttana, siis seteleinä ja kolikkoina.

Ennen lopullisia Emu-päätöksiään Paavo Lipposen hallitus kartoitti euron riskejä asiantuntijavoimin.

Asiantuntijatyöryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin silloinen professori, valtiovarainministeriön nykyinen pääekonomisti Jukka Pekkarinen.

Muut jäsenet olivat professorit Esko Antola, Pertti Haaparanta, Seppo Honkapohja, Erkki Koskela, Heikki A. Loikkanen ja Matti Virén sekä rehtori Marianne Stenius ja dosentti Raija Julkunen.

Antola oli EU-asiantuntija ja Julkunen yhteiskuntapolitiikan tutkija. Muut olivat taloustieteilijöitä. Honkapohja toimii nykyisin Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä.

Työryhmä piti Emua toimintakykyisenä järjestelmänä. Ryhmä arvioi, että rahaliitto edellytti alhaista inflaatiota, joten työmarkkinoilla nimellisten työvoimakustannusten oli joustettava entistä enemmän. Nimellispalkkojen korotusten piti siis jäädä totuttua alhaisemmiksi.

Suomen johtavat poliitikot päätyivät siihen, että euro vastasi maan kansallista etua ja Suomi liittyi Emuun euroon ensimmäisten joukossa vuonna 1999.

Ruotsi sen sijaan päätti toisin. Ruotsalaiset perustelivat ulosjääntiään sillä, että he halusivat saada kokemusta rahaliiton toiminnasta, ennen kuin liittyisivät siihen.

Vuonna 2003 Ruotsi vahvisti kantansa vielä kansanäänestyksellä. Britannian tavoin se kelluttaa valuuttaansa ja harjoittaa itsenäistä rahapolitiikkaa.

Euron ensimmäiset 10 vuotta 1999-2009 olivat voittopuolisesti menestys. Pelot euron heikkoudesta tai varhaisesta kuolemasta osoittautuivat vääriksi. Samoin kävi arvioille, joissa povattiin, että uusi keskuspankki EKP olisi joutunut pönkittämään uskottavuuttaan tappavan korkeilla koroilla.

Euroaikana Suomen talouskehitys on ollut pääpiirtein samanlainen kuin Ruotsin, jos menestystä mitataan bkt:n kasvulla, inflaatiolla ynnä muilla makromuuttujilla.

Mitä Pekkarisen ryhmä sanoisi tämän päivän tilanteessa?

SK lähetti ryhmän jäsenten pohdittavaksi pääpiirtein samat kysymykset kuin alkuperäinenkin Pekkarisen komitea pohti.

Kysymyksissä oli kuitenkin yksi tärkeä ero: professoreilta pyydettiin selvää vastausta kysymykseen, pitäisikö Suomen pysyä eurossa vai palata markkaan.
Kyselyn perusoletus oli, että euroalueen arkkitehtuuri pysyy pääpiirtein nykyisellään: tähän asti tehdyt päätökset toteutetaan, mutta ratkaisevat askelet kohti liittovaltiota jäävät puuttumaan.

Kaikki eivät kuitenkaan tulleet mukaan. Pekkarisen mielestä virkamiehelle ei ole sopivaa ottaa kantaa niin poliittiseen kysymykseen kuin markan takaisinottoon.
Honkapohja sanoi, ettei hän voi Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä osallistua kyselyyn. ”Keskuspankit eivät osallistu rahatalouden ja valuutan regiimejä koskeviin spekulaatioihin”, hän sanoi.

Myös Julkunen ja Antola pidättyivät vastaamasta. SK ei tavoittanut Steniusta eikä Koskelaa.

Pekkarisen ryhmästä jäivät siis jäljelle Aalto-yliopiston professori Haaparanta, Helsingin yliopiston emeritus-professori Loikkanen ja Turun yliopiston professori Virén.

Ryhmää täydennettiin vielä kolmella ekonomistilla. He ovat OP-Pohjola-ryhmän pääekonomisti Reijo Heiskanen, CD Financial Technology Ltd :n toimitusjohtaja Urho Lempinen ja Suomen Yrittäjäin varatoimitusjohtaja Timo Lindholm.

SK:n ”komitean” kuudesta jäsenestä neljä arvioi, että Suomen ei pidä toistaiseksi erota eurosta.

Virén arvioi, että todennäköisesti paras vaihtoehto on jäädä euroon ainakin toistaiseksi.

Samoin Loikkanen sanoo, ettei Suomen pidä olla ensimmäisten joukossa irtautumassa rahaliitosta.

”Kuitenkin jos vahvempia lenkkejä lähtee eurosta, silloin eroa tulee harkita vakavasti. Ilman Saksan mukanaoloa ei voi olla eurojärjestelmääkään.”

Lindholm korostaa, että eurosta eroaminen ei ole hyvä ratkaisu millekään maalle nyt, kun kriisiä maasta toiseen kuljettavaa pankkijärjestelmää ei ole pystytty riittävästi eristämään valtioiden talouksista.

Myös Heiskanen on sitä mieltä, ettei Suomen kannata nyt lähteä rahaliitosta. Hänen mukaansa kehitys kohti laajentuvan markkina-alueen ja syvenevän integraation etuja on vielä kesken.

”Euro on törmännyt ensimmäisiin vaikeuksiin, jotka johtuvat pohjimmiltaan siitä, että sopeutuminen yhteisen valuutan oloihin ja opettelu niissä elämiseen on vasta aivan alussa.”

Sen sijaan Haaparanta ja Lempinen kannattavat lähtöä – viipymättä. Tosin he tulevat tähän johtopäätökseen eri perustein, Haaparanta integraation ystävänä ja Lempinen euroskeptikkona.

”Nykyeurossa ei kannata pysyä, nykyiset kriisit eivät ole sattuma vaan järjestelmä itse luo niitä”, sanoo Haaparanta.

Yhteisen rahan uskottiin tuovan ulkomaankauppaan ja koko kansantalouteen merkittäviä tehokkuusetuja, koska se eliminoi valuutanvaihdon kulut ja poistaa kurssiepävarmuuden aiheuttamat kustannukset euroalueen kansallisten valuuttojen väliltä. Lisäksi se palvelee kuluttajaa ja yrityksiä parantamalla hintojen vertailtavuutta.

Heiskasen mukaan on vielä liian aikaista tehdä päätelmiä lisääntyvän tehokkuuden vaikutuksista.

”Uskon että nykymaailmassa tietotekniikan kehitys on johtanut siihen, että valuuttakurssijärjestelmien väliset tehokkuuserot ovat sittenkin aika pienet”, Virén sanoo.
Haaparanta kyseenalaistaa väitteen yhteisvaluutan tehokkuuseduista.

”Valuutanvaihtokustannukset ovat hävinneet, mutta muuten tutkimustietoa EMU-jäsenyyden eduista ei oikeastaan ole.”

Lempinen sanoo yksikantaan, ettei EMUssa kannata olla.

”Mitään etuja lukuun ottamatta triviaalia matkavaluutan vaihdosta vapautumista ei tietääkseni ole toteutunut.”

Hän myöntää, että ero eurosta voisi joissakin tilanteissa heikentää hintojen vertailtavuutta, mutta maksujen automatisoituminen ja kasvava reaaliaikaisuus lieventävät tätä pulmaa koko ajan.

”Ne jotka haluavat, voinevat edelleen tehdä sopimukset euroissa ja valita linjansa suojausten tai suojaamatta jättämisten suhteen.”

Euron valttina on pidetty sitä, että se syventää ja tehostaa rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja lisää suoria sijoituksia sellaisiin pieniin reunamaihin kuin esimerkiksi Suomi.
Pankkiekonomisti Heiskanen arvioi, että toimivalla euroalueella syvenevistä markkinoista on hyötyä.

Lempisen mielestä suorien sijoitusten ongelma olisi kuviteltua vähäisempi, koska investointiin voidaan aina käyttää ulkomaisen rahoittajan haluamaa valuuttaa.

”Suomella olisi hyvä nimi järkiharkintoihin pystyvänä maana eurosta eroamisen jälkeen. Uskon että Suomesta tulee jatkossa turvasatamamaa, jolla ei ole pulaa ulkopuolisesta rahoituksesta.”

Suomen enimmäisvastuut eurokriisin hoidossa nousevat teoriassa yli 30 miljardin euron. Valtiolla on summasta kontollaan ylivoimaisesti suurin osa. Suomen Pankki on lisäksi käyttänyt euroalueen vakauttamiseen runsaat seitsemän miljardia euroa.

Haaparanta ja Heiskanen ovat yhtä mieltä siitä, että valuuttakysymystä pitää kuitenkin tarkastella laajemmasta perspektiivistä kuin vain veronmaksajan ja valtiontalouden kannalta.

”Ainoa syy, miksi eroa kannattaisi viivyttää olisi se, että yhteisvastuuta alettaisiin kasvattaa. Yhteisvastuun kasvattaminen on välttämätöntä toimivalle eurojärjestelmälle ja eurokansalaisten hyvinvoinnille”, Haaparanta sanoo.

Lempinen taas pitää Suomen vastuiden minimoimista tärkeänä seikkana, joka puoltaa irtautumista eurosta.

”Yli 30 miljardia on lähes viidesosa Suomen bkt:sta. Mahdollinen menetys olisi kerrannaisvaikutuksineen suurempi hyvinvointitappio kuin useimmat Suomen kokemat taantumat”, Lempinen sanoo.

”Tärkeämpää on kuitenkin, että euron tulevalla polulla on edessä uusia tässä vaiheessa tuntemattomia ongelmia, joilta vältytään eroamalla nyt.”

Vaikka Paavo Lipposen hallitus puolusti aikanaan EMU-jäsenyyttä taloudellisin perustein, rahaliitto oli Suomelle ennen muuta poliittinen valinta. Suomi halusi osoittaa kuuluvansa länteen ja EU:n ytimeen.

Ekonomistit myöntävät, että valuuttajärjestelmän valinnassa on yhä vahva poliittinen puolensa.

Lempinen sanoo, että jäsenyyden poliittinen tausta luo hidasteen rakenteen muuttamiselle.

”Liian monet keskeiset tahot eri maissa joutuvat toteamaan, että ovat ajaneet väärää linjaa, mikä kirpaisee. Järkevä linjaus toteutuu silti lopulta, koska eurossa roikkuminen käy liian kalliiksi.”

Loikkasen mukaan taloudellinen epäonnistuminen voi johtaa poliittiseen valintaan, josta seuraa ero eurosta.

”Myös sen vaihtoehto – enemmän euroalueen keskitettyä politiikkaa ja liittovaltiokehitystä – on poliittinen valinta.”

Heiskanen muistuttaa, että eurolla on myös taloudelliset perusteensa. ”Ratkaisevaa on myös se, että uskotaan, että euro voittaa vaikeutensa ja se saadaan toimivaksi. Jos ei uskota, että euro voi toimia, niin siitä kannattaa erota”, hän sanoo.

Hänen mielestään Suomelle ratkaisevia eivät olisi eron suorat kustannukset vaan sen poliittiset seuraukset ja muut välilliset vaikutukset, joita taas on vaikea ennakoida.

”Kärjistäisikö Suomen ero nykytilanteessa kriisin? Tiivistyisivätkö euroalueen rivit Suomen eron jälkeen ja Suomi jäisi paitsi havittelemastaan taloudellisesta ja poliittisesta asemasta”, hän pohtii.

Seuraavassa Markka vai euro? -jutussa pohditaan, mitä tapahtuisi, jos Suomi siirtyisi eurosta takaisin markkaan.

Juttu pohjautuu Suomen Kuvalehden numerossa 30/2012 julkaistuun Euro vai ei? -kansijuttuun.