Euro vai ei? ”Lapsenomainen usko vakaus- ja kasvusopimukseen”

Talous 2.8.2012 08:30
Kuva ja kuvankäsittely Marjo Tynkkynen.

Eurohanketta saatteli alusta lähtien vahva epäily. Jotkut pelkäsivät uskottavuuskriisiä jo yhteisvaluutan valmistelujen loppusuoralla, sillä Euroopan valuuttamarkkinoilla oli takanaan myrskyisä vuosikymmen.

Jotkut uskoivat euron lanseerauksen epäonnistuvan vuodenvaihteessa 1998-1999, jolloin uusi yhteisvaluutta otettiin käyttöön suuryrityksissä ja rahoitusmarkkinoilla, tai viimeistään vuoden 2002 alussa, kun euro tuotiin kansalaisille käteisvaluuttana, siis seteleinä ja kolikkoina. Ennen lopullisia Emu-päätöksiään Paavo Lipposen hallitus kartoitti euron riskejä asiantuntijavoimin.

Asiantuntijatyöryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin silloinen professori, valtiovarainministeriön nykyinen pääekonomisti Jukka Pekkarinen. Pekkarisen ryhmä piti euron ehkä merkittävimpänä ongelmana Suomelle ”epäsymmetrisiä häiriöitä”. Ulkoinen häiriö, esimerkiksi Yhdysvaltain talouden taantuma, on epäsymmetrinen silloin, kun se iskee saman valuutta-alueen maihin eri tavalla.

Ennen EMU-valintaa nähtiin, että Suomi ei kuulunut samaan ihannevaluutta-alueeseen kuin esimerkiksi Benelux-maat, Ranska ja Saksa. Suomen teollisuuden rakenne ja ulkomaankaupan kytkennät olivat toisenlaiset kuin Keski-Euroopassa. Selvä perusero tuli jo siitä, että meillä metsäteollisuudella oli niin tärkeä rooli. Oli siis pelättävissä, että euroalueen enemmistön tarpeisiin suunniteltu rahapolitiikka ei sopisikaan Suomelle.

Professori Matti Virénin mukaan euron ongelmat eivät sittenkään liittyneet ”epäsymmetrisiin häiriöihin” vaan jäsenmaiden markkinarakenteiden ja politiikkaperinteiden olennaisiin eroihin.

Suomen Yrittäjäin varatoimitusjohtaja Timo Lindholmin mielestä epäsymmetristen häiriöiden riskiä liioiteltiin ja ylivelkaantumisen sekä heikoimpien maiden ”vapaamatkustajuuden” riskit aliarvioitiin.

OP-Pohjola -ryhmän pääekonomisti Reijo Heiskanen sanoo, että epäsymmetristen häiriöiden merkitys on pienentynyt, koska teollisuuden rakenne on hajautuneempi kuin koskaan.

”Euroaikana Suomen taloudessa on kuitenkin nähty huikeita epäsymmetrisiä häiriöitä, mutta silti kehitys on ollut verrattain vakaata kuten Ruotsissakin.”

CD Financial Technology Ltd:n toimitusjohtaja Urho Lempisen mukaan epäsymmetrisyysongelma nousee euroalueella esiin kilpailukykyerojen kautta.

”Vaikka kaikki jäsenmaat olisivat noudattaneet pilkulleen Maastrichtin sopimusta, rahaliitto ei olisi kestänyt maiden välisiä suuria kilpailukykyeroja, jotka johtavat suuriin varallisuuden siirtoihin maiden välillä.”

”Saksan vuotuinen nettovienti toisiin EU-maihin on viime vuosina ollut 150-200 miljardia euroa. Toisin sanoen yli prosentti EU:n bkt:stä siirtyy vuosittain varallisuudensiirtoina saksalaisille palkansaajille, omistajille, alihankkijoille ja julkiselle sektorille.”

”Kilpailukykyerojen ongelma on kenties merkittävin rahaliiton rakenteellinen ongelma, eikä sen korjaamiseen löydy helppoja keinoja.”

Professori Pertti Haaparanta taas näkee, että eurojärjestelmän kokemusten perusteella ”epäsymmetrian” käsite on saanut uutta sisältöä.

”Nykyinen eurojärjestelmä itsessään luo epäsymmetriaa. Mekanismi, joka selvimmin näkyy Espanjassa ja Irlannissa, on alueen sisäiset pääomavirrat.”

Hänen mukaansa pääomavirrat johtivat kiinteistöbuumiin, nostivat hintoja ja rapauttivat vientiteollisuuden kilpailukyvyn.

”Kilpailukyvyn heiketessä pääomavirrat kuihtuvat ja kääntyvät pois, mikä johtaa likviditeettipakoon ja viime kädessä pankkikriisiin. Se taas johtaa valtioiden velkakriisiin.”

Samaan aikaan ylijäämämailla kuten Saksalla ei ole velvoitetta sopeuttaa talouttaan ja vähentää ylijäämiään vaikkapa elvyttämällä. Myös vakaus- ja kasvusopimus, joka kaiken muun lisäksi rajoittaa kriisimaiden omaa kykyä elvyttää talouksiaan.

Toinen euron epäsymmetrinen kirous on endogeeniset eli sisäsyntyiset maksuvalmiuskriisit, jotka ruokkivat itseään.

”Jos sijoittajat alkavat uskoa, että jokin euromaa on ajautumassa kriisiin, niin se ajautuu, koska ilman omaa valuuttaa EMU-maa ei voi tehdä likviditeettipaolle yhtään mitään.”

”Jopa ulkopuolelta tulevista symmetrisistä häiriöistä tulee epäsymmetrisiä alueen sisällä.”

”Nykyjärjestelmässä kaikki paineet sopeutua ovat kriisimailla, vaikka kriisin syntyminen ei olisi niistä kiinni.”

Espanjan kokemukset osoittavat, että vakaus- ja kasvusopimuksen näkökulmasta erinomaisesti hoidettu valtion velanotto ei ole turva näitä sisäsyntyisiä kriisielementtejä vastaan. Suomessakin tämä on hyvä tajuta.

”Mitä jos Nokia romahtaa lopullisesti? Pakenevatko kaikki ulkomaiset sijoitukset Suomesta? Jos näin käy, niin alkavatko suomalaisetkin siirtää eurojaan Suomen ulkopuolelle?”

Haaparannan mielestä tätä heikkoutta voitaisiin lieventää olennaisesti yhteisvastuun lisäämisellä.

”Yhteinen pankkikriisien hallintajärjestelmä, joka rahoitetaan pankeilta kerätyillä varoilla ja tarvittaessa euroalueen tasoisella verolla, on yksi tie tähän.”

”Mutta muutakin tarvitaan, ja silloin tullaan lähelle fiskaalista federalismia.” Termi tarkoittaa yhteistä vero- ja budjettipolitiikkaa.

Haaparannan mukaan koko euroalueen tasoinen verotus tarkoittaisi sitä, että nopeimmin kasvavat maat joutuisivat rahoittamaan suurempaa osaa alueen tasoisista menoista kuin muut, toisin sanoen euroalueen tasolla toimisi automaattinen vakautus.

Myös professori Heikki A. Loikkasen mukaan rahaliiton toimivuus edellyttää ajan mittaan lisää integraatiota: finanssipolitiikan päätösvaltaa ja osin verotusta keskitetään ja EKP:n rinnalle muodostetaan EMU-alueen poliittinen hallitus ja valtiovarainministeriö.

”Tällaiselle muutokselle ei näy nyt olevan laajaa kannatusta, mutta mieli voi muuttua kun uusia kriisejä tulee”, Loikkanen sanoo.

Hänen mielestään yksi kriisimaiden tilanteen lievittämisen vaihtoehdoista olisi parantaa niiden kilpailukykyä EKP:n rahapolitiikan avulla.

”Jos EKP nostaa inflaatiotavoitteensa nykyistä selvästi korkeammaksi ja edistää inflaatiota niin, että hinta- ja palkkataso Saksassa ja muissa ’mallimaissa’ nousee, ongelmamaiden kilpailukyky paranee, mikä lisää niiden tuotteiden kysyntää.”

”Ei kannata olla liian huolestunut siitä, että euron kurssi heikkenisi osana tätä prosessia.”

”Itsenäisten valtioiden yhteisen rahan konsepti on looginen umpikuja”, Lempinen tiivistää kantansa. Liittovaltiorakenne voisi hänenkin mielestään ratkaista nämä ongelmat.

Hän ei kuitenkaan usko siihen, että euromaiden veroasteet, veronkeruun tehokkuus, tulonsiirrot ja julkisen sektorin tehtävät voitaisiin harmonisoida ja samalla estää se, että jotkut pelkäisivät joutuvansa maksumieheksi. Siksi myös liittovaltiomalli johtaa näillä näkymin umpikujaan.

Sen sijaan omien kelluvien valuuttojen käyttöönotto tarkoittaisi vastuun hajauttamista eri EU-maihin.

”Ei olisi tarpeita yhteisvastuukeskusteluihin.”

Lempinen on varma siitä, että jos hallitus toteaisi Suomen irtautuvan rahaliitosta kansallisen etunsa vuoksi, moni kansainvälinen taho seuraisi päätöstä ihaillen.”Suomi voisi olla esikuva omalla päätöksellään.”

Monista erimielisyyksistään huolimatta ekonomistit ovat yhtä mieltä siitä, että valuuttakurssijärjestelmä ei ole kansantalouden tärkein asia.

Loikkanen sanoo, että kansantalouksien pitkän ajan menestys perustuu niiden reaalisille kasvuedellytyksille eikä valuuttaregiimille.

Heiskanen arvioi, että valuuttajärjestelmä ei ratkaise Suomen hyvinvointia ja talouskehitystä pitkällä aikavälillä. Rahapolitiikan uskottavuus on ansaittava joka tapauksessa, finanssipolitiikan pitää edelleen keskittyä pitkän ajan tasapainoon, ja reaalikorko määräytyy talouskasvun perusteella.

Hänen mielestään euro on edelleen Euroopalle mahdollisuus muuttaa talouden rakenteita ja piristää aneemista talouskasvua, mistä Suomikin hyötyisi.

”Ero eurosta ei palauttaisi asioita Suomessa entiselleen. Taloudessa painittaisiin pohjimmiltaan samojen asioiden kimpussa.”

”Mikä tahansa valuuttajärjestelmä toimii, jos hyödyke- ja työmarkkinat toimivat hyvin, julkisen sektorin talous on kurinalaista ja poliittinen järjestelmä kohtuullisen vapaa korruptiosta ja vihamielisestä vastakkainasettelusta, eli talouden perusasiat ovat kunnossa”, Virén sanoo.

Nyt, 15 vuotta mietinnön julkistamisen jälkeen, Viréniä hiukan harmittaa ryhmän lapsenomainen usko vakaus- ja kasvusopimukseen.

”Olisi pitänyt olla enemmän ryhtiä kyseenalaistaa sopimuksen toimivuus: Oliko uskottavaa, että jäsenmaat ryhtyvät rankaisemaan itseään, tai että jäsenmaat, joilla on ollut krooninen alijäämä, muuttuisivat yhtäkkiä finanssikonservatiiveiksi.”

Hänen mielestään ryhmässä pohdittiin turhan paljon sitä, onko Suomi ”kypsä” euroalueen jäseneksi.

”Olisi pitänyt pohtia sitä, onko koko Eurooppa vielä 1999 riittävän integroitunut rahaliittoa ajatellen. Kreikka ei itse asiassa olisi vielä pitkään aikaan kypsä euroalueen jäseneksi.

”Koko hanke oli kuitenkin ensisijaisesti poliittinen ja kai on kohtuullista sanoa, että parempi olisi ollut, jos se olisi lykkääntynyt tulevaisuuteen.”

Lue aiemmat Markka vai euro? -jutut täältä.

Juttu pohjautuu Suomen Kuvalehden numerossa 30/2012 julkaistuun Euro vai ei? -kansijuttuun.