Taipaleen aitan alla majailee kontio – kenties

Kotimaa 3.5.2009 11:20

Pielavedellä, pohjoisessa Savossa, liki Laukkalan kylää seisoo Taipaleen talo. Pihapiirin perällä könöttää vanha harmaa riihi ja sen alla mahdollisesti asustaa mesikämmen. Ei se varmaa ole, mutta mahdollista.

Karhu aitassa

Hiljaa ja varovasti lähestyy Arto Penttinen kentieskontion ehkäpesää, turvanaan sankarikoira Nipsu isäntineen. Kuvat Petri Blomqvist.

Potentiaalinen kontio ilmaantui Taipaleen kulmille joskus maaliskuun lopulla.

Aluksi nähtiin puron varressa saukon jälkien ympärillä pahasti myllättyä lumihankea. Ihmeteltiin, että päissäänkö siellä on joku ruoja jahdannut rauhoitettua elukkaa, saukkoa. Mutta kun jälkiä tutkittiin tarkemmin, ne havaittiin täysin pyöreiksi, jolloin Taipaleen isäntä Arto Penttinen päätteli, että ei perkule kenelläkään voi olla ymmyrkäisiä kumisaappaita, vaan liikkeellä oli ollut joku pyöreätassuinen.

Varmemmaksi vakuudeksi suolta löytyi lumihangesta kartionmuotoinen kolo, jonka molemmin puolin olivat taas pyöreät jalanjäljet. Joku kartiokuonoinen oli yrittänyt nuuskia lumen alta karpaloita tai kusiaisia. Se oli pyrkinyt heinälatoonkin, muttei ollut mahtunut alta eikä ovista.

Karhu aitassa

Tällä lailla se on työntänyt kuononsa lumeen ja tassunjäljet olivat vieressä, näyttää Arto Penttinen.

Kevät eteni viikon, ja Penttinen aikoi viedä moottorikelkan kesäteloilleen vanhaan riiheen. Viemättä jäi. Piti ottaa äkkiä pakkia, sillä ne samat pyöreät jäljet johtivat ojaa myöten suoraan riihen alle.

Hypoteesi siis menee sillä tavalla, että otsolla oli alkutalvesta pesä siellä missä otsoilla on tapana pesiään pitää: tuulenkaatokuusen juurakon suojassa tai muussa kunniallisessa paikassa.

Karhu aitassa

Oudon pyöreät jäljet olivat näkyvissä viikkokausia ojan pohjalla ja johtivat suoraan riihen alle.

Ilmastonmuutos kuitenkin sulatti lumia ennen aikojaan ja kasteli takkuturkin. Oli pakko lähteä vontimaan ulos, ja kun unenlahjoja tuntui vielä piisaavan, piti etsiä uusi kortteeri. Riihen alla oli kuivaa, katto päällä ja olkikupokin valmiina, vähän kauempana jopa mehiläispesä. Ystävällinen isäntäväki vielä kyöräsi riihen seinustalle aamiaista sen takaamiseksi, ettei kouvo herättyään kävisi ensimmäisenä ihmisten kimppuun: nyljetyn supikoiran, kolme fileerattua kirjolohta ja hauen. Ei niistä eväistä tosin ollut nallelle iloa, sillä ahneet korpit ja varekset ehtivät ensin.

Karhu aitassa

Virallisten oppien vastaisesti Pielaveden pedolle oli tarjolla ruokaa, mutta linnut ehtivät ensin.

Penttinen myöntää itsekin, ettei hänen teoriansa ihan vedenpitävältä kuulosta, mutta juttuna se on niin hyvä, että sitä kannattaa fundeerata.

”Ei täällä ole ikinä karhuja nähty, eikä niistä ole edes perimätietoa. Että jos nyt on semmoinen sattunut, niin en siitä hevillä luovu.”

Tapaus on selvästi sukua sille, kun muuan naapuri sai takavuosina katiskasta ravun ja päivitteli, että ei tuommoista elukkata ole olemassakaan.

Arto Penttinen on asunut täällä suunnilleen koko ikänsä, 66 vuotta. Tosin hän kävi välillä parikymmentä vuotta opettamassa liikuntaa ja terveystietoa, kunnes palasi kotikonnuilleen elämään niin kuin oli opettanut. Luontoa hän tuntee sen verran, että saa piikivellä tulen taulaan ja syöttää talitinttejä kädestä. Penttisen harrasteisiin kuuluvat myös jousiammunta ja kuumailmapalloilu. Ilmapallolennoilla hän vastustaa tupakointia ja jousella hän on kaatanut suunnilleen yhden jäniksen 15 vuodessa, joten siitä ei oikein ole ratkaisuksi tämänkeväiseen tilanteeseen.

Karhu aitassa

Arto Penttinen palasi parikymmenvuotiselta opettajanuraltaan elämään niin kuin oli opettanut: luonnon kanssa yhteisymmärryksessä ja ilman stressiä.

Paula-rouva on muka yrittänyt toppuutella, ettei metsän kuninkaalla kannattaisi liikaa kehuskella, mutta niinpä vain rouvakin kieltäytyi edellä kulkemasta, kun oltiin hiihtolenkillä.

Nyt sitten ollaan miesporukalla menossa kummajaista katsomaan. Vaistomaisesti puhetta hiljennetään riihtä lähestyttäessä.

”Ei ole käynyt eväitään syömässä… ”Ulostulojälkiäkään ei näy…” ”Mahtaakohan sillä olla erauspoikia…” ”Tuskin sentään, kun on vain yhdet jäljet…”

Mielessä käväisevät hatarat ohjeet, mitä pitää tehdä, jos se kimppuun käy. Tuulen alta olisi paras lähestyä. Viisainta on heittäytyä kuolleeksi. Mitä Martti Kitunen tai Romppasen Topi tekisivät tässä tilanteessa?

Jäljet näkyvät kevään viime lumilla edelleen selvästi, ja johtopäätös on ilmeinen: joko otus on palannut omia jälkiään takaisin, tai sitten se on edelleen riihen alla.

Turvanamme on sankarikoira Nipsu, kaikennähnyt kymmenvuotias chihuahua, joka harrastaa henkistä väkivaltaa kaikkia itseään isompia petoeläimiä kohtaan – pienempiä ei juuri olekaan. Nytkin se nuuskii uteliaana, mutta ei äidy rähjäämään. Ehkä meksikolainen aavikkokoira ei tunnista euraasialaista Ursus arctos arctosia.

Karhu aitassa

Sankarikoira Nipsu sai vainun jostakin, muttei ymmärtänyt edes haukkua, kun oli niin outo haju.

Riihi on sillä lailla kallellaan, että etupuolelta ei alle näe. Takaa näkisi, mutta kuka sinne jaksaa lähteä hangessa kahlaamaan. Tämä on virallinen selitys, ja kyllähän hankea toki onkin vielä varmaan lähemmäs kymmenen senttiä. Nappaskenkä voisi hörpätä.

Jätämme siis mahdollisen mesikämmenen jatkamaan mahdollisia uniaan pystymättä varmentamaan, onko se siellä tosiaan vai ei. Ehkä näin onkin parempi, sillä mikään ei ole tuhonnut niin paljon journalismia kuin faktat.