”Persuäänestäjä oli radikaalimpi kuin moni kulttuuripersoona”

Kotimaa 19.5.2011 18:41

Kirjailija Maria Syvälä kirjoittaa seuraavassa perussuomalaisten vaalimenestyksestä: ”En minä tiedä äänestäjien motiiveista, mutta ehkä pätkätöiden uuvuttamat vuokranmaksajat ja irtisanomisuhkaa pelkäävät asuntovelkaiset ovat kyllästyneet tähän kiehuvaan, kohtuuttomaan kohkaussysteemiin, jonka torppareiksi heidät on valjastettu.”

Syvälän mielestä persuäänestäjät saattoivat äänestyskopissa kokea olevansa radikaalimpia kuin moni ”meistä kulttuuripersoonista konsanaan”.

Lue kirjoitus ja kommentoi. Keskustelu käydään jutun lopussa.


Ajatuksia vaalien sekoittamista aivoista

Ennen vaaleja irvailin minäkin. Melko kevyesti tosin, sillä en uskonut perussuomalaisten vaalimenestykseen. Kirjoitin Facebookin lukijakuntasivuilleni vitsikkäitä romaanisynopsiksia, jotka miellyttäisivät tekotaiteellisia luomuksia karsastavaa persuhallintoa.

Vaalien kynnyksellä älymystömme toimittajineen veti maton omiensa alta moralisoimalla persujen kritisoijia ”ylimielisiksi elitisteiksi, jotka kuvittelevat olevansa persuja parempia”.

Tästä älymystön älyllisestä kompastumisesta Timo Harakka kirjoitti Suomen Kuvalehdessä tekstin, johon ihastuin heti. Mielestäni Harakka vei ajattelun armeliasta persujensuojelua pitemmälle: ”Herrat nostavat perussuomalaiset politiikan alapuolelta politiikan yläpuolelle. Juuri niin kuin populistit toivovatkin.”

Ja niin persut tarttuivat itseinhossaan rypevän intelligenssin ojentamiin ilmaisiin pyssyihin. He kritisoivat vapaasti, mitä milloinkin halusivat, mutta jos heitä arvosteli, he totesivat vain tyynesti: ”Te olette ylimielisiä älykköjä.” Väittelin FB-sivuillani perussuomalaisten kanssa ja kuulin, ettei kanssani voi keskustella, koska älyllistin kaikkea liikaa.

Muutama päivä ennen vaaleja julistin isoin kirjaimin, että en tule koskaan äänestämään homofobiasta kärsivää, rasistista ja kulttuurikielteistä porukkaa. En hyväksynyt kaveripyyntöä tuttavalta, joka oli perussuomalaisten ehdokas. Hänen yltiöisänmaalliset päivityksensä talvisodanaikaisine taistelukehotuksineen olivat minulle liikaa.

Kulttuuriväki häpeili

Mutta sitten tulivat vaalit ja iso, kuten hyvin tiedämme, jytky.

Kulttuuriväkemme sekosi, minä siinä mukana. Yhteisöllinen media täyttyi kannanotoista. Minun Suomeni on kansainvälinen. Klik. Minä en äänestänyt PerusSuomalaisia. Klik. Timo Soini tilataideteokseksi. Klik.

Klik, klik, klik.

Kulttuuriväki häpeili Suomen mainetta kansainvälisessä Euroopassa ja suunnitteli maastamuuttoa. Aloin miettiä, mikä maa tuntuisi mielekkäältä, mutta vaihtoehdot olivat melko vähissä. Perinteisessä kohdemaassamme Ruotsissa marssii natseja.

Tanskassa vastassa ovat oikeistohallitusta tukevat, maahanmuuttoasioissa pahaa jälkeä aikaan saaneet populistit noin 14 prosentin kannatuksellaan. Itävallassa kulttuuripakolaisia odottaa porukka, joka on kulkenut Haiderin jalanjäljillä yli 20 vuotta. Hollanti, Ranska… listaa voitte jatkaa.

Mietiskellessäni näitä kehiin oli jo astunut Anu Kantola, viestinnäntutkija, joka läpsäytti muuten oivassa kolumnissaan yksien iloksi mutta ainakin minun suureksi kauhukseni: ”Vihdoin myös meillä on useimpien länsimaiden tapaan komeettapuolue, joka haastaa järjestelmän.”

Samoilla linjoilla kulki meppi Eija-Riitta Korhola: ”Suomi voi saada sinipunaniskahallituksesta aivan oivallisen yhdistelmän vaikeita aikoja varten. Itse asiassa se saattaa olla parasta, mitä Suomelle juuri nyt voi tapahtua”.

Persujen voitto vai kokoomuksen kavalkadi

Olin edelleen sitä mieltä, että persujen voitto oli järisyttävän pelottava ilmiö, joskaan ei yhtä masentava kuin kokoomuksen kavalkadi.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini Helsingissä 2. toukokuuta. Kuva Seppo Samuli / Str / Lehtikuva

Kantolan ja Korholan lausunnot sotkivat ajatukseni pahanpäiväisesti. Ajauduin raivon valtaan. Näiden naisten suvaitsevassa humanismissa oikeistopopulismin uhkaa vähäteltiin ja se nähtiin enää vain vaarattomana ”vallitsevan järjestelmän haastajana”. Oliko siis aivan sama, mitkä linjaukset ja keinot, kunhan haastetaan?

Kaikki käy, koska olemme niin suvaitsevaisia?

Että anskattoonny, mitä saavat aikaan?

Seurasin keskustelua netissä. Hakeuduin huvikseni juttuun persujen äänestäjien kanssa. Harmikseni havaitsin, että he olivatkin fiksuja ihmisiä. Siltikään he eivät ymmärtäneet, mihin perussuomalaiskritiikkini kohdistui. Minäkään en oikein tajunnut heidän perustelujaan. Paiskasimme illan päätteeksi virtuaalista kättä jatkaaksemme vääntöä seuraavana päivänä.

Persujen äänestäjien soimaus alkaa

Sitten tapahtui jotakin, joka muutti ajatusteni suunnan. Persuja kritisoitiin ääliömäisen karkeasta kielenkäytöstä, mutta nämä kritisoijat sortuivat itse samalle tasolle. Persujen äänestäjiä soimittiin nyt joukolla aivan kuin koulukiusaajat uhrejaan alistaessaan:

Vaimonhakkaaja!

Lukutaidoton!

Folioaivo!

Moderni sisällissota ilmeni kaverilistateloituksina. Jotkut persujen kannattajat saivat kuulemma tappouhkauksia. Yksi halusi hommata aseen, toinen tahtoi nähdä veren virtaavan ja kuulla persun ihan oikeat tuskanhuudot.

Eräs huolestunut oli toimittaja Matti Kuusela, joka kirjoitti Aamulehteen artikkelin otsikolla ”Suomi on täynnä vihaa”.

Kuusela oli kovin huolissaan vihan ilmapiiristä, ja niin aloin olla minäkin luettuani Kuuselaa: ”Minä vihaan eniten niitä idiootteja, jotka puolustavat vihapuhetta sananvapaudella… Jos joku säälittävä runkkari saa päähänsä lähettää minulle kriittistä sähköpostia, panen sen samantien replynä takaisin niin että lähettäjä voi tunkea mielipiteensä persreikäänsä keskusteluilmapiiriä pilaamasta.”

Kulttuurialamaiset nielaisivat puraisematta älymystön kirjoituksia. Kaarina Hazard päästi iltapäivälehdessä happaman röyhtäisyn arvostellessaan ”Timbeä” siitä, että tämä silloin vielä hallitusaikeita hautoessaan mietti ministerien ottamista valittujen ehdokkaiden ulkopuolelta.

Soini oli ilmeisesti viitannut Raimo Vistbackaan ja toimi kuten politiikassa on tapana: muutkin puolueet ovat ottaneet ministereitä eduskunnan ulkopuolelta. Tämä ei aikoinaan lainkaan huolettanut Kaarinaa, mutta nyt hänen puheenvuorossaan kansa oli jo valinnut ehdokkaansa kansakunnan kaapin päälle, mutta he eivät ”Timpsukalle” kelvanneetkaan. Siis ne samat tyypit, joiden Hazardin lukijakunta alun perin kauhulla odotti nousevan ministerinpallille.

Hazardin kolumni osoitti, että teki Soini niin tai näin, kulttuurikansa haukkui.

Tietoa valtaan ja päätöksiin?

Seuraavaksi ryhdistäytyi tähtitieteilijä Esko Valtaoja. Hän kirjoitti vaalien jälkeen huolensa demokratiasta, siitä, että yhdet äänestävät vakaaseen tietoon perustuen, toiset taas heppoisin perustein: ”Mutta jokainen mielipide ei todellisuudessa ole yhtä arvokas… Olisiko sellainen demokratia mahdollinen, jossa täytyy tietää, ennen kuin on valta päättää?”

Tähtitieteilijän päänsisäisessä universumissa tietyt äänestäjät siis näyttävät olevan niin Tietämättömiä, etteivät Tiedä, ketä ja mitä äänestävät.

Enää pitäisi vain kysyä, mistä hitosta tämä Esko sen Tietää?

Tietääkö hän edes, onko tähtien takaa mahdollista saada täysin oikeaa, lopullista ja aikakaudesta toiseen totuusarvonsa säilyttävää Tietoa?

Valtaoja arvotti ihmisten äänioikeuden ja mielipiteen nimenomaan tietoon perustaen. Jotenkin mieleen rynnivät Jussi Halla-ahon näkemykset ihmisarvosta, joka on yhtä kuin ihmisen tuottaman ”yhteiskunnallisen panoksen arvo”.

Mutta kyllä Esko tietää.

Ja taas kulttuuriväki tykkäsi.

Klik.

Demoneja ei valittukaan

Vaalien jälkeen Helsingin Sanomat selvitti persuedustajien taustat. Yllätykseksi huomattiin, että nousukkaat ajattelevat hyvinkin vasemmistolaisesti.

Uusien edustajien joukossa oli lähihoitajaa, taiteilijaa, tohtoria. Luin heidän haastattelujaan ja totesin, etteivät valitut vaikuttaneetkaan demoneilta. Mummujen ja lasten oikeuksia ajavasta ”perusäidistä” tuskin olisi vaaraa demokratialle.

Aloin salaa miettiä, oliko oikeistopopulismin uhkaa sittenkin liioiteltu. Rohkaisin mieleni ja kerroin ajatuksistani taiteilijakaverilleni. Sanoin uskovani, että meidän joukkomme viha vain lisää persujen kannatusta, samoin kuin keskusteluyhteydestä kieltäytyminen.

Kaveri ilmoitti, että olen persujen edessä muuttunut ”kukkahattuisen suvaitsevaiston edustajaksi”. Minun oli pakko kysyä, käykö hän nyt minua vastaan kourassaan ne samat aseet, joilla persut tulittavat sekä minua että häntä.

Minua alkoi ärsyttää. Yhä uudelleen törmäsin siihen pelokkaaseen, harhoistaan ammentavaan kulttuuriporukkani, joka luulotteli, että pian ommellaan valkoisia nauhoja hihaan.

Yksi heistä oli kirjailija Alexandra Salmela, joka povasi siniristilipun muuttumista hakaristiksi, ja ”jytkyn jutkuksi”.

Sofi Oksanen sanoi: ”Olen tosi hämmästynyt, että puoli miljoonaa maanmiestäni äänesti puoluetta, joka saa vaikutteita Hitleriltä.

Kirjailija selitteli lausettaan jälkikäteen, mutta samaan hengenvetoon hän intoutui jakamaan Suomea kahtia tavalla, jota ei heti haluaisi yhdistää älykkäänä pidetyn kirjailijan aivoitukseksi: ”Helsinki ja muu Suomi ovat kaksi eri maailmaa. Uskon, että Helsingissä ollaan edelleen suvaitsevaisia ja liberaaleja. Perussuomalaiset sai Helsingissä paljon vähemmän kannatusta kuin muualla maassa.”

Mutta ketkäs 15000 tyyppiä äänestivätkään Halla-ahoa? Pälkäneläiset?

Halla-aho, Enbuske, älyköt

Kuinka ollakaan, nuo mukamas suvaitsemattomat ja konservatiiviset, mutta varsin medialukutaitoiset ei-helsinkiläiset alkoivat könytä luolistaan päivänvaloon kyseenalaistamaan uuden puoleen rasistista mainetta.

Samoille jäljille astui jopa yksi pääkaupunkiseudun uskalias asukki Tuomas Enbuske: ”Minä olen lukenut koko Halla-Ahon blogin. En löytänyt sieltä mitään rasistista, vaikka täytyy myöntää, että halusin löytää. Se olisi ollut hyvää aineistoa ohjelmaani.”

Ällistyin Enbusken rohkeasta puheenvuorosta. Hän muistutti kirjoituksessaan, että maailmalla toimittajat, myös islamtaustaiset, pieksevät islamia paljon kovemmalla kädellä kuin Suomessa Halla-aho, joka on silläkin saralla lynkattu muukalaisvihamielisenä

Luonnollisesti Enbuske sai vastaansa älyköt, joiden mielestä Halla-aho on umpirasisti ”sen verran taitavasti, että siihen on vaikea päästä kiinni”. Halla-ahosta tehtiin kaikkien rasistien pääpiru, vaikka eduskunnassa löytynee rasistisesti värittyneitä kansanedustajia puolueesta jos toisestakin.

Ehkä Halla-ahon rasismi on epäsuoraa, mutta vaaleissa kunnostautui myös suorempi vaihtoehto, Vapauspuolue, joka oli maahanmuuttokysymyksissä paljon perussuomalaisia jyrkempi kerho. Se ei saanut yhtään edustajapaikkaa vaan kärsi murskatappion.

Samoin tulee varmasti käymään myös natsipuolueelle, jota marginaali-ilmiöksi sai suhteettoman paljon huomiota mediassa. Mutta tämäkään ei riittänyt osoittamaan, etteivät suomalaiset uusnatsit saaneet perussuomalaisesta kansanliikkeestä äänitorveaan.

Halonen kehotti kuuntelemaan jo ennen vaaleja

Presidenttimme Tarja Halonen oli jo todennut MTV3:lle näin: ”Suomalaiset ovat löytäneet jälleen tavan vaikuttaa. On positiivista, että Suomessa muutos merkitsee sitä, että rynnätään vaaliuurnille eikä kaduille.”

Aamulehden toimittaja Aki Taponen kirjoitti: ”Tasavallan presidentti kehotti kuuntelemaan perussuomalaisia jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja. Vaalien jälkeen Halonen oli yksi harvoja Suomen nykyisen valtaeliitin edustajia, joka osasi analysoida perussuomalaisten vaalivoiton vahvistavan demokratiaa.”

Lausunto ei heilauttanut toimittajia. Lehdistö oli jo mennyt persujen edessä polvilleen ja ryhtynyt nuoleskelemaan menestyjiä toivottamalla ”vilpittömästi” onnea vaalivoitosta.

Tai sitten se irvaili edelleen vaikkapa Kike Elomaan mannerlaattalausunnon virheellisyydestä tai muista toisarvoisista yksityiskohdista kuten yksittäisten perussuomalaisten möläytyksistä aivan kuin se olisi politiikassa jotenkin ainutlaatuista.

Eräs toimittaja kyseli pöyhkeillen, löytyykö PS:n puoluelehteen vapaaehtoisia, ilmeisesti otaksuen, että toimittajien joukosta ei löydy persumyönteisiä.

Persuja lyötiin kaksin käsin tai vapistiin nurkassa

Aloin olla päästäni sekaisin. Luin uudelleen Timo Harakan kolumnin. Hän kirjoitti: ”Tätä provosointikoneistoa vastassa ei ole yhtäkään tahoa, joka päätoimisesti leimaisi tai mustamaalaisia perussuomalaisia – paitsi tietenkin perussuomalaisten omissa fantasiaheijasteissa.”

Kuitenkin vaalien jälkeen olimme tilanteessa, jossa persuja joko lyötiin kaksin käsin tai sitten vetäydyttiin nurkkaan vapisemaan, ettei vaan annettaisi itsestä kuvaa elitistisenä ihmisenä. Aloin selvittää, mikä tämä persujen propagandakoneisto oikein on, jos ei lasketa Hommaforumia, johon Harakka vihapuheen vaikuttamiskoneistona viittasi ja jonka ympärille kritiikki kiertyi jo liikaa.

Laskin, että Nuivan Manifestin allekirjoittaneista kuusi valittiin eduskuntaan. Heidän yhteinen äänisaaliinsa oli 45490 eli pikkuisen enemmän kuin Timo Soinilla yksinään, siis alle kymmenen prosenttia koko äänipotista. Kysymys kuului, olivatko ne loput puoli miljoonaa persuäänestäjää koskaan edes piipahtaneet puhutulla Hommaforumilla?

Ylireagoivat toimittajat puhuivat kuin vähämielisille

Mieleeni hiipi salakavala ajatus, jota en kehdannut ääneen sanoa: ettei vain ihailemani Harakkakin olisi osa persujen vastaista tarkoitushakuista mediapropagandaa? Provosoitunut media nimittäin kohteli perussuomalaisia välillä halveksuvan, kyynisen ivan voimin, jota ei kohdistettu minkään muun puolueen edustajiin.

Ylireagoivat toimittajat saattoivat puhua suurpuolueen edustajille kuin vähämielisille, ikään kuin nämä eivät olisi vakavasti otettavia toimijoita. Sillä tavoin he osallistuivat vahvasti asenteellisen median kevättalkoisiin ja kylvivät osaltaan, ja aivan huomaamattaan, tuoreeseen multaan seuraavan vaalivoiton siemenet.

Ja todellakin, myös toimittajat hoitivat propagandakoneistoaan ”sen verran taitavasti, että siihen on vaikea päästä kiinni”.

Esitin taiteilijaystävälleni huoleni siitä, että media vahvistaa kielteisiä mielikuvia persujen äänestäjistä.

Ystävä tokaisi, etteivät perussuomalaiset tarvitse mitään ulkopuolista tukea, puolustakoon itse itseään oman joukkonsa voimin. Vastasin toivovani, ettei kukaan ajattelisi samoin vaikkapa maahanmuuttajista.

Mamut, homot ja post-moderni taide

Ystävä toisti minulle kolme pääargumenttia, joiden varassa perussuomalaiskritiikki lepäsi: mamujen, homojen ja post-modernin taiteen syrjinnän.

Mamut: Persuilla sanotaan olevan pelottavan vankka rasistinen siipi. (Kuitenkaan 85 prosenttia True Finns -kansanedustajista ei ole Nuivaa Manifestia allekirjoittanut.)

Homot: Totta sekin, että moni persu ei katso hyvällä homoseksuaalista avioliittoa. (Mutta sekään ei ole vain tämän yhden puolueen ongelma.)

Postmoderni taide: kokeellisella taiteella ja sen rahoittamisella yhteisistä varoista ei liene vankkaa kannatusta perussuomalaisessa mielenmaisemassa. (Mutta mitä sitten? Onko kokeellisella taiteella ylipäätään missään valtaisaa kansansuosiota? Ei se liene tarkoituskaan, vai? Ja perussuomalaisetko istuvat apurahalautakunnissa?)

Pysähdyin ensi kertaa miettimään näitä väittämiä kuultuani erään lukiolaisen mietteitä. Hän sanoi, että puhumme paljon homoista ja mamuista, koska niistä on helppoa olla jotakin mieltä. Vaikeat asiat, kuten vaikkapa nuorten ongelmat, jäävät hänestä liian monimutkaisina vaille huomiota.

Klik.

Miksi nousimme barrikadeille?

Aloin pähkäillä, mitä kuuluu sille varsinaiselle vaalivoittajalle, kokoomukselle, joka suhtautuu persuja sallivammin maahanmuuttoon, homoseksuaalisuuteen ja postmodernismiin. Samalla se tarjoilee kansalaisilleen käypähoitoa, joka pahimmillaan tappaa jonoihin mamut, homot ja taiteilijat, ja siinä sivussa muutaman persun, sylivauvan ja vanhuksen.

Mitä mieltä olemme siitä?

Nousisimmeko barrikadeille kituvien, nälkiintyneiden ja lääkkeillä huumattujen mummojen puolesta?

Vai menikö jo vähän turhan monimutkaiseksi?

Aloin olla vakuuttunut siitä, että koko jytky oli lopulta porvarihallituksen luomus. Persukohun taustalla kokoomus kääri hihat valmistellakseen kaikessa rauhassa hallitusohjelmaansa. Sen toimia inspiroi Sitra, joka ilmeisesti näkee yhteisen valtiomme konsernijohtoisena, ministeriöt ruotuun ojentavana yrityksenä.

Viime vuosien yksityistämisinto oli siis vain alkusoittoa tulevalle. Kuten toimittaja Elina Grundström kirjoitti: ”Jos kokoomus voittaa vaalit, se pystyy määrittelemään hallitusohjelmaa ennätysmäisen tarkasti. Tällaisessa tilanteessa ei tunnu ihan mielekkäältä, että Sitra vielä auttaa keskittämään valtaa pääministerille.”

Ja kokoomus voitti, samainen puolue, joka muinoin ratsasti perussuomalaisilla arvoilla: Kodilla, uskonnolla ja isänmaalla. Se sai jeesiä persufobiasta, joka vaalikohun jälkeen alkoi vähän lientyä.

Ne samat kulttuurimyönteiset tyypit, jotka olivat kauhistuneet PS:n vaalimenestystä niin, etteivät pystyneet enää oikein hengittämään, nököttivät vaalien jälkeen TV:n ääressä. He seurasivat silmä kovana hallitusneuvotteluja kuin jännittävää Idols-finaalia.

Elämme kiihtyvän konsensuksen aikaa

Ainakin minä innostuin pitkästä aikaa oikein tosissani päivänpolitiikasta. Ehkä jopa tunsin kieroa tyytyväisyyttä siitä, että poliittinen pakka meni vihdoinkin sekaisin. Tai ainakin odotin uteliaana, millaista olisi uusi suomalainen ”vasemmistopopulistinen” politiikka. Olisiko se sittenkin pienen, syrjäytetyn ihmisen asialla ja sellaisena Kantolan mainitsema haaste järjestelmälle?

No, oppositio häämötti edessä, ehkä taktisista syistä, en tunne sirkuksen lakeja. Kuitenkin persujen menestys sai ainakin minut havaitsemaan, että elämme yhä kiihtyvän konsensuksen aikaa. Nykyisessä yhdenmukaistavan mentaalisopeuttamisen vankilassa kaikkien pitää olla samaa mieltä korrekteista asioista, vaikka yksimielisyyttä pitäisi lähtökohtaisesti kavahtaa.

”Moniarvoinen sallivuus” tuntuu rajoittuvan vain liberaalisti samanmielisiin äänenpainoihin, mutta suuri joukko ihmisiä pysyy hautaan asti konservatiivisina.

Liberaalisti tiedostavan väestön suurin kirosana on nyt arvokonservatismi, jonka pelätään lisääntyvän perussuomalaisten takia. Tähän pelkoon kätkeytyy holhoava asenne, joka vahvistaa stereotypiaa perussuomalaisesta tyhmänä äänestäjänä. Niille tolloille Soinin nyt toivottaisiin pitävän isällisiä nuhdesaarnoja siitä, miten heidän kuuluu ajatella.

Tosiasiassa Soini tuskin osoittautuu niin taitavaksi manipuloijaksi, että onnistuisi kääntämään vapaamielisten tyyppien aivot konservatiiviselle taajuudelle. Ja konservatiivit meillä on aina keskuudessamme, eikä heidän aivoitustensa suuntaa muuta edes Anni Sinnemäki, vaikka hymyilisi kuinka herttaisesti.

Kulttuuriväki: Missä olimme, kun hallitus unohti köyhät?

Ja lopulta me kulttuuri-ihmiset voimme kysyä itseltämme, kuinka konservatiivisia itse olemme. Emme rypistelleet kunnolla, kun porvarihallitus unohti köyhät. Mutta heti, kun vanha systeemi murtui ja politiikassa alkoi uusi aika, aloimme kirkua. Onko meillä, joiden pitäisi taiteen keinoin havainnoida aikaamme ja ihmisiä eri todellisuuksissa, ymmärrystä laumamme ulkopuolelta tulevien erilaisille näkemyksille?

Individualistisen subjektin henkilökohtainen vakaumus on luovuttamaton arvo, pyhä tabu, jota suojellaan fundamentalistin tavoin. Mutta mikäli perussuomalainen kehtaa omia itselleen toisenlaisen vakaumuksen, otamme itsellemme oikeuden rääpiä tätä arvomaailmaa sen saman avoimen vihan vallassa, jota uskomme persujen tuntevan meitä kohtaan. Muutumme aktiivinärkästelijöiksi ja moraalipoliiseiksi, jos joku meidän mielestämme urpo persu rikkoo konsensusta ja on eri mieltä kanssamme.

Niinpä sekä persujen että ”niiden muiden” vauhkoja ääripäitä riivaa nyt monisuuntainen paheksumishäiriö. Persuvihamieliset eivät halua kyseenalaistaa itsensä muotoilemia näkökulmia eivätkä ota selvää siitä, mitä on perussuomalaisuus retoriikaltaan pelottavan Hommaforumin ulkopuolella. Samoin persuvihamielisille vihaiset persut eivät epäile omiensa iskulauseita.

Minun populismini ja persupopulismi

Ärsyttävällä tavalla omasta totuudestaan vakuuttuneet persut ovat minunkin mielestäni monessa asiassa perustavalla tavalla hakoteillä, ja tästä totuudesta olen yhtä ärsyttävän vakuuttunut kuin persut omastaan. Minun populismini erottaa persupopulismista siis vain näkökulma.

Joten miksi vaalituloksen pitäisi suistaa meidät tolaltamme?

Missä jamassa on sananvapaus, jos emme salli vapautta myös mielipiteille, joista emme todellakaan pidä?

Voltairea mukaillen, en tykkää persupuurosta, mutta antaisin vaikka henkeni, jotta heillä olisi oikeus keittää sitä.

Klik, klik, klik.

Kummutkoon persujen menestys katkerasta herravihasta, olkoon se ulkohelsinkiläisten junttien vallankumous, kuten joku viisas on pähkäillyt, tai perustukoon se Valtaojan mainitsemaan Tietoon tai sen puutteeseen. Lopulta PS antoi selkeän poliittisen sanoman, jonka ymmärsivät korkeasti koulutetutkin, vaikka äänestäjät esitellään mieluusti lähiöluusereina tai maaseudun friikkeinä ugreina.

Soini jakoi ymmärrystä kansalaisille, puhui sille kuin vertaiselleen ja irtisanoutui kansan yläpuolelle linnoittautuneesta, kansalaisten arjesta vieraantuneesta kolkosta politiikasta. PS toi maahanmuuttokeskustelun akateemista torneista tavallisten ihmisten luo. Puolue myös nosti EU-politiikan kriittiseen valoon.

Hyvä: Rasismi nousi pintaan ja keskusteluun

Lopulta iloitsen siitä, että vaalikohu herätti tärkeän keskustelun rasismista, joka aiemmin kätkettiin visusti kansan syviin riveihin. Vihdoin on koittanut aika, kun piilotetut asenteet paljastuvat ja ihmisarvosta keskustellaan!

Rasismi on määriteltävä selkeästi ja sen vastustamisesta ei saa tuntea häpeää. Mutta on keskusteltava myös maahanmuuton rakenteellisista epäkohdista ilman, että saa rasistin viitan harteilleen, sekä ilmiöistä nimeltään ”etno-snobismi” ja ”vieras-fetisismi”, joita harjoittava nostaa etniset ihmisryhmät jalustalle ja tulee samalla ylentämällä alentaneeksi kohteensa.

Ja voihan sittenkin olla, että se ”taantumuksellinen, rajat sulkeva nationalismi”, josta persuille naureskellaan nyt, onkin yksinkertaisesti uusi kansanliike vastaiskuksi päät sekoittavalle, maaniselle post-post-modernismille.

En minä tiedä äänestäjien motiiveista, mutta ehkä pätkätöiden uuvuttamat vuokranmaksajat ja irtisanomisuhkaa pelkäävät asuntovelkaiset ovat kyllästyneet tähän kiehuvaan, kohtuuttomaan kohkaussysteemiin, jonka torppareiksi heidät on valjastettu. Kenties he äänestyskopissa kokivat olevansa radikaalimpia kuin moni meistä kulttuuripersoonista konsanaan.

Ja jos joku tässä maassa nyt kaipaa tavallisen pulliaisen tajulle aukeavaa taidetta, jota taiteilija ei ole suunnannut ismien ja trendien nyanssit tuntevalle kokeelliselle kollegalleen, niin se sopii minulle.

Ja kaivatkoon ihmiset vaikka heinäseipäitä, mäntysuopaa, siniristilippua, Kalle Päätaloa, ydinperhettä ja juuria, mitä ne sitten ovatkaan – siitä vaan! Kaipuu hitaampaan, muinaisempaan ja yksinkertaisempaan Suomeen on aivan yhtä kelpo haave kuin hinku kansainväliseen, alati kehittyvään, monikulttuuriseen säpinään.

Protestiääniin on oikeus

Äänestäminen tuskin on monimutkaista tähtitiedettä.

Tai jos on, niin valtuuttakaamme Esko Valtaoja äänestämään meidän kaikkien puolesta neljän vuoden päästä. Tässä vaaleissa nimittäin yhdet äänestivät protestiksi persuille, kuten minä tein. Se on yhtä perusteltu ratkaisu kuin äänestää persuja protestiksi järjestelmälle.

Joten onko sillä lopulta mitään väliä, hääriikö siellä kulttuuriministerinä Tanja vai Kike?

Jaa että väärin äänestetty?

Ihan sama kuulkaas, äänestetty on.

Klik.

Maria Syvälä
Kirjoittaja on Nokian Siurossa asuva toimittaja ja kirjailija.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.